Toinen Timoteuskirje on Paavalin jäähyväiskirje viimeisestä Rooman vankeudestaan. Pian kirjeen kirjoittamisen jälkeen Paavali joutui kärsimään tuomion keisari Neron edessä, joka tuomitsi hänet kuolemaan marttyyrina.
Yhdenlainen seppele tämäkin. (Kuva Free-Photos, Pixabay)
Kirje ajoittuu siis Neron aloittamien laajojen vainojen aikaan ensimmäiselle vuosisadalle – todennäköisesti vuosien 67/68 tuntumaan. Paavalin ollessa vangittuna monet Paavalin ystävistä Roomassa olivat hylänneet sekä hänet että uskonsa vainojen tähden.
Paavali koki tulleensa hylätyksi ihmisten puolelta, vain Kristus pysyi hänen vierellään (2. Tim. 4:16-17). Kirjeessään hän ojentaa viestikapulan pikajuoksijan tavoin Timoteukselle, ja kehottaa häntä jatkamaan evankeliumin levittämistä uskollisesti olosuhteista huolimatta.
Vainot olivat vielä tuohon aikaan enemmän tai vähemmän paikallisia, joten vaikka Rooman kaupungin läheisyydessä kristittyjä vainottiin, eivät vainot todennäköisesti ulottuneet yhtenä rintamana Efesokseen saakka. Myöhemmin seurasi toki myös ajat, jolloin kristittyjen vainot ulottuvat koko valtakunnanlaajuisina läpi Rooman imperiumin.
Paavalin ansioluettelo
Alle lainatussa katkelmassa Paavali puhuu avoimesti omasta kohtalostaan. Siinä on merkille pantavaa, mikä ajatus on päällimmäisenä hänen mielessään kuoleman hetkellä. Luetaanpa.
”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.” (2. Tim. 4:6-8)
Tekstissä Paavali kertaa elämänsä lyhyesti: hän oli juossut hyvän kilpailun; nyt maali häämötti hänen edessään. Paavali, jos kuka, olisi voinut kerskata teoillaan ja seikkailuillaan, joista hän oli tullut osalliseksi palvellessaan uskollisesti Herraa.
Paavali olisi saattanut ylpeillä sillä, mitä kaikkea hän oli kärsinyt Kristuksen tähden. Jos vertaamme Paavalin muistosanoja vaikkapa kirkkoisä Polykarpoksen ylistävään marttyyrioon, tuntuu siltä ettei Paavali olisi ollut mitään hänen rinnallaan. Kuitenkin voimme todeta Paavalista yhtä ylevin sanoin kuin Ensimmäinen Mooseksen kirja toteaa Nooasta:
”Hän vaelsi Jumalan yhteydessä” (1. Moos. 6:9)
Paavali eli lähellä Kristusta, Kristus todella asui hänessä: ”en enää minä, vaan Kristus minussa.” (Gal. 2:20) Mutta Paavali, joka siis oli uskollinen Herran palvelija, kiteytti koko palvelutehtävänsä vuosikymmenet yhteen lauseeseen: ”olen säilyttänyt uskoni”. Se oli hänen ansiolistansa.
Hänellä ei ollut muuta tuotavaa Herran eteen paitsi usko. Kaikki muu, mitä hänestä olemme lukeneet, oli seurausta elävästä uskosta. Paavali tekemä hengellinen työ ei ollut hänen ansioitaan, vaan ainut asia, josta hän saattoi omassa elämässään olla kiitollinen ja ylpeä oli se, että hän säilytti uskonsa.
Paavali ei epäillyt osaansa ikuisuudessa. Hän tiesi keneen uskoi. Hän tunsi uskonsa kohteen luotettavaksi. Häntä ei pelastaisi hänen oma uskonsa eivätkä ponnistukset, vaan Kristus, johon hän laittoi kaiken toivonsa. Kristus oli tehnyt kaiken hänen edestään, siihen ei ollut mitään lisättävää. Jeesus Kristus oli hänen elämänsä sisältö, korkein auktoriteetti, liikkeelle paneva voima ja rakkauden kohde — kaikki. Hänen elämäntyönsä oli näkyvä osoitus hyvästä kilpailusta. Paavali oli voittaja. Tuon kilpailun säännöt ovat selkeät ”säilytä uskosi loppuun asti”.
Minun juoksuni
Miten on, odotanko Jeesuksen tulemusta kohdalleni? Tulee maali kohdalleni tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, on palkinto turvattu, kunhan vain säilytän uskon Kristukseen loppuun asti.
Menenkö minä Kristuksen luo pää pystyssä osoittaen ylpeänä työni kautta pelastuneita sieluja todeten: ”Tässä on minun ansioni”? En mene!
Tulenko hänen luokseen uskostani varmana osoittaen hänelle kuvaa, joka on ollut takataskussa koko vaellukseni ajan? Tuo kuva on repeillyt, likainen ja maahan poljettu näkymä todellisen Mestarin kasvoista, joita en ole koskaan ehtinyt oppia tuntemaan. Ei, ei näin. Minun Jeesukseni – ei ole tuntematon kirjojen Jeesus.
Heittäydyn hänen jalkojensa juureen sydän pakahtuen rakkaudesta sanoen: ”Herrani, rakkaani, minun Jumalani, vihdoinkin!”? Tuona päivänä saa tavata kasvoista kasvoihin hänet, kenen kanssa olen kaikki nämä vuodet vaeltanut. Se ei ole ensitapaaminen, se on odotettu jälleennäkeminen.
Se on kuin olisit ikäsi kirjoittanut rakkaallesi kirjeitä, soittanut puheluita, lähettänyt viestejä, mutta et olisi häntä koskaan tavannut kasvoista kasvoihin. Tunnet hänet perin pohjin ja kun sitten viimein tapaat hänet kasvokkain, et tapaa ketään tuntematonta, vaan jonkun, jonka olet tuntenut aina. Sitä se on, kun
”Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä,”
Herra Jeesus, sinut olen saanut oppia tuntemaan tässä ajassa ja kun sitten tapaan sinut kasvoista kasvoihin, en voi erehtyä. Olet kaikkeni.
Tätä taustaa vasten voi kysyä, mikä täällä ajassa loppujen lopuksi on niin hirmuisen tärkeää. Niin, vain yksi on tärkeä: sinä Jeesus.