Tekstini on Valitusvirsien kirjasta. Ei kuulosta mieltä ylentävältä, vai? Miten sen nyt ottaa. Elämä on elämää ja vaihtelu on sen suola.

Jeremia suree hävitettyä Jerusalemia (Rembrandt)

Valitusvirsistä

Suomenkielisen Raamatun käyttämä nimi Valitusvirret on lähtöisin juutalaisen tradition käyttämästä nimityksestä ”qinot”. Se on myös kreikankielisen Septuagintan (n. 100 – 200 eKr.) ja latinankielisen Vulgatan nimivalinta.

Kirjan alkuperäinen hepreankielinen nimi on ’ekah’ eli ”kuinka!”; tämä on sana, jolla alkavat kirjan luvut 1, 2 ja 4.

Nimi Valitusvirret kuvaa tämän kirjan luonnetta ja rakennetta. Se on ’valitus’, jonka teema on syvä murhe hävitetyn Jerusalemin puolesta. Vastaavia runollisia valitusteoksia kirjoitettiin muinaisina aikoina yleisesti kaupungin tuhon jälkeen. Meille on säilynyt vastaavia vanhoja sumerilaisia tekstejä esimerkiksi Sumerin, Uurin ja Nippurin kaupunkien hävityksestä. Valitusvirret ovat valitus yhä tänä päivänä. Nimittäin yhä monet ortodoksijuutalaiset kokoontuvat lukemaan Valitusvirsien kirjaa viikoittain länsimuurille jaetun Jerusalemin kaupungin tähden.

Jos kirja on teemaltaan ’valitus’, on se muodoltaan ’virret’. Eli kirja on runollinen teos, joka koostuu yhteensä viidestä runosta, jossa jokaisessa on 22 säettä (heprean kirjainten lukumäärä), paitsi kolmannessa eli keskimmäisessä runossa on 66 säettä (3 x kirjainten määrä). Myös säkeiden pituuksiin ja rivitykseen sisältyy alkutekstissä symboliikkaa. Eli vaikka kirja on intohimoinen tuskan vuodatus, on se samalla näyte huolellisesta runollisesta tyylittelystä.

Valitusvirret on anonyymin kirjoittajan tuotos, mutta varhainen juutalainen ja kristillinen perimätieto pitää yksimielisesti sen kirjoittajana profeetta Jeremiasta. Perimätiedon mukaan profeetta Jeremia kirjoitti Valitusvirret viimeistään 575 eKr. ja aikaisintaan pian vuoden 586 eKr. jälkeen, jolloin babylonialaiset hävittivät Jerusalemin ja veivät suuren osan Juudan asukkaista pakkosiirtolaisuuteen. Jeremia itse kuului niiden harvojen joukkoon, jotka saivat jäädä asuttamaan Juudan seutua, joskin pian miehittäjien lähdettyä hän ja hänen kirjurinsa Baruk joutuivat vastoin tahtoaan lähtemään kansansa pienen jäännöksen mukana Egyptiin.

Teksti luetaan tilanteessaan

Varsinainen teksti on tällä kertaa virsikokoelman kolmannesta eli keskimmäisestä laulusta, joka on Juudan valitus tuskien keskellä. Laulussa inhimillinen valitus muuttuu toivoksi ja odotukseksi olosuhteiden vakautumisesta, vaikka inhimillisesti tietoa paremmasta ei ollut. Tekstimme onkin tästä laulun taitekohdasta, jonka jakeissa 16-20 Jeremia kuvaa vielä sangen koskettavasti omia ja kansansa tuntemuksia.

”Hän polki minut maan tomuun, pani hampaani jauhamaan soraa. Minä kadotin onneni päivät, unohdin, millaista on elää rauhassa. Minä sanoin: ”Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon.” Kurjuuteni ja kodittomuuteni täyttää mieleni, kaikki maistuu myrkyltä ja koiruoholta. Minä en voi unohtaa onnettomuuttani, en saa sitä mielestäni. Kuitenkin minä toivon ja odotan, sillä minä ajattelen tätä: Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa. Sieluni sanoo: ”Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan.” Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta.” (Valit. 3:16-26)

Jeremia oli hyljeksitty jo ennen hävitystä kansansa keskuudessa, koska häntä pidettiin maanpetturina ennustustensa ja Jerusalemin tuhon julistamisen tähden. Nyt, kun hän olisi voinut sanoa maamiehilleen olleensa oikeassa, ei jälkiviisaus olisi häntä tai ketään muutakaan enää liikuttanut. Hän itse joutui elämään hävitetyssä Jerusalemissa, josta suurin osa hänen kansaansa oli viety pois pakkosiirtolaisuuteen.

Todellista rauhaa ei ollut, sillä maa oli Babylonian joukkojen miehittämä ja elettiin hallinnollisesti hyvin epävakaata aikaa. Jeremia ja koko Juudan kansa oli menettänyt kaiken, jopa toivonsa paremmasta tulevaisuudesta omana elinaikanaan: ”Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon.” On kovin ironista, että uskollisen Herran profeetan elämästä oli tullut osa hänen vuosikymmeniä taukoamatta julistamaansa tuomion ja tuhon profetiaa.

Jeremia näki kurjuuden ja kansan onnettoman tilanteen kaikkialla, minne ikinä ajatuksensa suuntasi: muistoissa, nykyhetkessä, profetioissa ja lähitulevaisuudessa; onnettomuus palasi hänen mieleensä jatkuvasti. Tästä huolimatta Jeremia toivoi ja odotti, vaikka inhimillisesti katsoen toivoa ei enää ollut: ”Kuitenkin minä toivon ja odotan…”. Seuraavat tekstin jakeet eli 21-26 tuovat esiin koko Valitusvirsien kirjan teologisen kohokohdan. Se on toivo, jonka alku ja loppu on yksin Herrassa.

Aikansa piehtaroitua itsesäälin ja valituksen katkeran tuoksuisissa muistoissa, Jeremia löysi luotettavan perustan uudelle toivolle, joka oli odotuksen arvoinen. Se, että hän oli edelleen elossa, oli osoitus Jumalan ehtymättömästä laupeudesta.

Babylonian armeija oli hävittänyt kokonaisia kansoja, mutta Jeremia ja kymmenet tuhannet Juudan asukkaat saivat jäädä henkiin. Viime kädessä yksin Herra päättää elämästä ja kuolemasta, joten oli Jumalan armoa ja laupeutta, että he saivat edelleen elää, vaikka Juudan ahdinko oli Jumalan kansansa ylle langettama rangaistus sen uskottomuuden tähden. He olisivat ansainneet kuoleman, mutta Herra armahti heitä: ”Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan.” Jumala oli yhä se sama armollinen Jumala, jonka Jeremia oli oppinut tuntemaan lapsuudestaan saakka. Herra oli edelleen armon ja laupeuden muuttumaton lähde.

Toivo ahdingossa

Tästä yksinkertaisesta totuudesta Jeremia löysi toivon adinkoon:

Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa. Sieluni sanoo: Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan.

Jumalan armo ja uskollisuus ovat mittaamattomat; ne riittävät elämämme jokaiselle päivälle. Yksin Jumala pysyy; kaikki maallinen katoaa ja muuttuu, mutta Jumalan armo ja laupeus pysyy. Jos siis johonkin Jeremiaan tuli toivottomuuden keskellä turvata, hän turvasi Herraan, joka oli hänen kaikkensa. Jeremiaan oivallus oli täydellinen vastakohta sille, mitä hän kirjoitti muutama jaetta aiemmin:

Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon.

Jae 24 kirjaimellisesti käännettynä kuuluu näin: ”Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni; sen tähden minä panen toivoni häneen” (KR38). Jeremia oli leeviläinen ja pappi, joten hänen perintöosansa oli Herra (4. Moos. 18:20).

Toisin sanoen leeviläisille ei jaettu maa-alueita, vaan he olivat Jumalan papistoa, jonka toimeentulosta huolehti Herra itse (käytännössä temppelin uhritulojen kautta). Tämä Jeremian osa ei ollut muuttunut. Vaikka temppeli oli hävitetty, hänen perintöosansa oli edelleen Herra. Herra tulisi huolehtimaan hänestä. Tätä osaa ei kukaan voinut riistää Jeremiaalta.

Tämän syvän ’valaistumisen’ seurauksena Jeremian silmät avautuivat näkemään hetkellisen ahdingon oikeassa mittasuhteessa. Hän ei edelleenkään kieltäytynyt näkemään totuutta ja ympäröivää ahdinkoa, mutta nyt hän näki sen uudessa valossa. Mikään ulkoinen seikka ei ollut korjaantunut hetkessä kuin taikaiskusta, mutta yhtäkkiä tulevaisuus näytti valoisammalta, koska Herra oli hänen kaikkensa, jota kukaan ei häneltä voisi riistää pois. Jeremian elämän perusta oli Herrassa, joten hänellä oli edelleen tukeva alusta, jonka varaan saattoi elämänsä rakentaa.

Jeremia kiteyttikin oppimansa ohjeen muotoon: ”Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta.” Tämä olkoon ohjenuorana myös nykypäivän Jeremiaille. Mikään ei ole muuttunut; edelleen Herra on hyvä, armahtava ja laupias. Hän osoittaa hyvyyttään niille, jotka hänen tahtoaan etsivät.

Ehkä huomasit, millainen vastakohtaisuus on jakeiden 16-20 ja 21-26 välillä. Ensimmäiset jakeet kuvaavat asioita inhimillisestä näkökulmasta ja sanovat: ”Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon”. Vastaavasti jälkimmäiset jakeet on kirjoitettu täsmälleen samassa tilanteessa, mutta nyt katsannon perusta on toinen: ”Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan”.

Inhimillisesti ehkä näytti siltä, että kaikki todella oli menetetty – jopa toivo paremmasta. Jäljellä ei ollut enää mitään siitä Jerusalemin mahtavuudesta, jonka katsoja oli tottunut näkemään. Se kaikki oli hävitetty, sitä ei enää ollut. Mutta jos kiinnittikin huomion katoamattomaan ja laittoi elämän arvot oikeaan järjestykseen, muuttui myös näkökulma nykyisyyteen: kaikkea ei menetettykään, vaan Herra on kaikkeni, hänessä on edelleen turvani. Mikään oleellinen ei ollut muuttunut.

Tartu Jeremian toivoon

Onko sinusta tuntunut samalta kuin Jeremiasta? Onko Herra sallinut tapahtua jotain sellaista, mitä et saata käsittää? Inhimillisesti katsottuna voisit sanoa, että Jumala haluaa riistää sinulta kaiken elämänilon: ”Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon”. Olet menettänyt jotain tärkeää ja menetyksen myötä olet kadottanut toivon paremmasta huomisesta. Ja näinhän sitä monesti käy; elämä ei vain anna, vaan joskus se myös ottaa pois.

Tällaisena synkkänä hetkenä, muista Jeremia. Hän oli menettänyt kaiken: omaisuuden, asemansa, ystävänsä, temppelin ja koko yhteiskunnan… Siitä huolimatta, hänelläkin oli toivoa. Myös sinulla on toivoa eikä tuo toivo ei ole turha. Nimittäin, vaikka olet ehkä inhimillisesti katsottuna menettänyt kaiken, on sinulla kaikki viime kädessä arvokas edelleen tallella:

Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan”.

Herra on sama Jumala kuin hän oli jo Jeremian aikana. Samalla tavalla hän yhä ”on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii.” Hän on sama Jumala, joka 70 vuotta Jerusalemin hävityksen jälkeen toi oman kansansa hurskaan jäännöksen takaisin Jerusalemiin. Hän ei vain tuonut heitä takaisin Jerusalemiin, vaan suurempi ihme oli se, että hän oli palauttanut itsensä kansan sydämiin. Hän on Jumala, joka on meidän keskellämme, ja joka tekee ihmeitä yhä tänäkin päivänä. Sinä voit laittaa häneen kaiken toivosi – hän ei petä eikä hylkää sinua.

Minä toivon ja odotan, sillä tiedän, että ”Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii.

Pohdittavaa

Jos menetän omaisuuteni, onko minut pettänyt Jumala vai omaisuus?
Jos Herra on kaikkeni, mitä voin menettää?
Miksen panisi toivoani Herraan?