Kuka tästä on vastuussa? (Kuva Gerd Altmann Pixabaystä)

Työelämässä puhutaan paljon vastuusta; ne, jotka kantavat työssä kunnialla vastuunsa, saavat sitä lisää – ja tietty vastuusta myös heille maksetaan.

Samoin jokainen yritys kantaa vastuun omasta liiketoiminnastaan, alihankkijat vastaavat omastaan ja samoin divisioonat, jaokset ja osastot vastaavat prosessin läpiviennistä. Ja tietty viime kädessä jokainen työntekijä vastaa itse omasta työpanoksestaan. Yritys on vastuussa toiminnastaan asiakkaille, omistajille, yhteiskunnalle ja tietenkin myös työntekijöille.

Edelleen uskollista vastuunkantajaa odottaa kotona omat vastuunsa päivän työn jälkeen. Isän ja äidin rooliin kuuluu vastuu perheen toimeentulosta, lasten kasvatuksesta, kodin turvallisuudesta ja ylipäätään perheen hyvinvoinnista. Lapset puolestaan vastaavat opettajille ja vanhemmilleen koulumenestyksestä, huoneensa siisteydestä ja tietty myös omalta osaltaan taloustöistä, joten joskus se tiskivuoro tai roskien vieminen osuu lapsenkin kohdalle… Ja isät ja äidit vastaavat toisilleen myös toistensa hyvinvoinnista ja velvoitteistaan aviopuolisoina toisiaan kohtaan.

Eikä vastuut vielä tähän lopu; kannamme vastuuta elinympäristöstä, sosiaalisista suhteista (ystävät, sukulaiset, naapurusto, jne.) ja ehkä monia meistä odottaa omat vastuunsa myös seurakunnassa. Kun vastuita alkaa luettelemaan, huomaa niitä olevan niin paljon, että sitä jää ihan ihmettelemään, miten niistä kaikista pystyy kunnialla selviytymään. No, onneksi kaikki vastuut eivät ole ’painavia’, vaan osa niistä on keveitä kantaa ja osa hoituu jopa luonnostaan. Mutta toki jokainen meistä joutuu vuorollaan kantamaan myös raskasta vastuuta, ja joillekin vastuu voi käydä jopa liian raskaaksi kantaa.

Vastuun käydessä liian raskaaksi tulee kiusaus sysätä vastuu toisten harteille, mutta jos vastuuta ei voi kenenkään kanssa jakaa, täytyy vain yrittää itse selvitä sen kanssa. Lopputulos voi lopulta olla epäonnistuminen, mikä vasta saa vastuunkantajan kokemaan vastuun ’painon’ koko mitassa.

Epäonnistumisissa vastuunkantajan kantti ja suoraselkäisyys vasta lopulta punnitaan. Nimittäin moni sortuu tuolloin selittelyyn ja syyttelyyn. Klassinen esimerkki tästä on tietenkin syntiinlankeemuskertomuksessa: Adam syytti Eevaa tapahtuneesta ja Jumalaa ylipäätään Eevan luomisesta (1. Moos. 3:12) ja Eeva syytti käärmettä (1. Moos. 3:13). Työssä voi aina osoittaa työtoveria ja selittää epäonnistumisen johtuneen hänen heikosta panoksestaan. Samoin lasten koulumenestys voidaan sysätä opettajan tai sosiaalityöntekijän niskaan. Perheen sisäisiin ongelmiinkin löytyy usein syyllinen: se liiton toinen osapuoli – hän, jota luvattiin ”rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä”. Voimme syyttää myös vallitsevia olosuhteita, yhteiskuntaa, ahneutta tai huonoa tuuria. Monesti jopa Jumala ja sielunvihollinen saavat omansa osansa… Syyllisistä ei siis yleensä ole pulaa.

Kääntäkäämme huomio hengelliseen elämään ja kysykäämme, kuka kantaa vastuun hengellisestä elämästämme? Voisiko vastuu hengellisestä hyvinvoinnista kuulua seurakunnalle, piispalle, kirkkoherralle tai paikalliselle paimenelle? Jos minä voin hengellisesti pahoin, on syy tietty seurakunnan… vai voisiko kyse olla ’vastustuksesta’ tai demonisista voimista? Tai kenties Herra on sallinut minua koeteltavan niin kuin Jobia aikanaan (Job. 2:3-6)? Katsotaanpa tämänkertaisesta tekstistä, miten ystävämme apostoli Paavali toimi tilanteessa, jossa hänen perustamansa seurakunta oli ajautunut syvään hengelliseen kriisiin.

”’Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin? Turhaanko tämä kaikki on tullut teidän osaksenne? Tuskinpa vain. Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?'” (Gal. 3:1-5)

Paavali kirjoittaa kirjeensä ”mielettömille galatalaisille” sangen murheellisissa olosuhteissa. Suuri joukko seurakuntalaisia oli hylännyt alkuperäisen evankeliumin sanoman, ja oli lähtenyt seuraamaan väärien opettajien lanseeraamaa oppia, jonka mukaan Kristuksen sovitustyö ei yksin riittänyt pelastukseen, vaan sen lisäksi tarvittiin juutalaisen lain pilkun tarkkaa noudattamista. Kyse ei ollut siitä, etteikö seurakuntalaiset olisivat kerran jo saaneet maistaa oikeata evankeliumia, sillä Paavali toteaa evankeliumin julistetun heille sangen selkeästi:

”Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!”

Seurakunta oli siis jo kerran oppinut tuntemaan evankeliumin totuuden ja myös Jumalan Pyhän Hengen voiman keskuudessaan (”Te aloititte Hengen varassa”), mutta jostain syystä nyt monet olivat kyseenalaistaneet Jumalan Hengen työn harhaopettajien ihmismieltä houkuttelevan, mutta väärän opin edessä. Toisin sanoen he olivat epäonnistuneet pitäytymään alkuperäisessä ja oikeassa evankeliumin sanassa.

Miten sitten Paavali lähestyi seurakuntaa? Syyttikö hän vääriä opettajia galatalaisten lankeemuksesta? – Toki Paavali antoi harhaopettajille kirjeessä oman osansa (Gal. 1:8-9; Gal. 5:10-12), mutta olivatko he viime kädessä vastuussa siitä, että osa seurakuntalaisista hylkäsivät evankeliumin? On totta, että väärät opettajat olivat viekoitelleet galatalaiset harhaan oppirakennelmillaan, mutta kuuluiko koko vastuu tapahtuneesta harhaopettajille vai löytyikö muitakin, joiden olisi pitänyt tuntea oma vastuunsa?

Paavali, jos kuka, ymmärsi todellisuuden kaksijakoisuuden näkyvään ja näkymättömään maailmaan, kuten huomaat esimerkiksi Paavalin sanoista efesolaisille:

”Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.” (Ef. 6:12)

Paavali ei täten ollut tietämätön taistelusta hengellisessä ulottuvuudessa, joten ehkäpä Paavalin olisi pitänyt syyttää henkivaltoja galatalaisten lankeemuksesta? Eivätkö viekkaat pimeyden voimat olleet vastuussa seurakunnan lankeemuksesta?

Ehkäpä syytä olisi voinut vierittää osin henkivaltojenkin osaksi, mutta pääasialliset vastuunkantajat olivat vieläkin lähempänä. Paavali löysi vastuulliset nimittäin kirjeensä vastaanottajista; seurakunta ja jokainen sen jäsen oli viime kädessä vastuussa itsestään. Kukaan ei voi ottaa uskon lahjaa pois sen vastaanottaneelta (Room. 8:38-39), joten jokainen vastaa itse omista ratkaisustaan ja uskostaan. Paavali ei täten vierittänyt vastuuta seurakunnan hengellisestä pahoinvoinnista harhaopettajille tai demonisille voimille, joilla toki oli merkittävä osuus tapahtuneessa, vaan kehotti seurakuntaa kantamaan oman vastuunsa:

”Te mielettömät… teidän silmienne eteen… saitteko te Hengen… Te aloititte…”

Huomaathan, kuinka hän kirjeessään puhuttelee nimenomaan seurakuntalaisia ja kehottaa heitä näkemään oman vastuunsa.

Oletko sinä koskaan kuullut ainaisia selityksiä siitä, kuinka kova ’vastustus’ olisi ollut syynä seurakunnan heikkoon hengelliseen tilaan, tai kuinka ’kaappijuoposta’ on ajettu pois ’pullonhenkeä’? Voisiko perheongelmiin löytyä vastuulliset saatanan demonisista enkeliarmeijoista? Vai onko moraaliseen rappioon syynä aina se ’heikko liha’, ei milloinkaan tahto? -En väitä, etteikö jokainen edellä mainittu tekijä voisi vaikuttaa elämässämme. On totta, että taistelua käydään niin hengellisessä maailmassa kuin aistiemme ulottuvissa olevassa todellisuudessa. Eikä lankeemuksia tietenkään tapahtuisi, ellei ’liha’ olisi heikko, mutta eikö vastuu omasta hengellisestä elämästämme toki kuulu myös itsellemme? On hyödyllisempää nähdä henkilökohtainen vastuu hengellisestä elämästä kuin yrittää etsiä selityksiä pahoinvointiin muualta. Miksi etsiä syitä niistä asioista, joihin en voi itse vaikuttaa, jos kerran paljon lähempää löytyy sellainenkin ’vastuullinen’, johon minulla itselläni on vaikutusvaltaa – siis minä itse. Ellen välitä hoitaa hengellistä elämääni, enkö tällöin ole vastuussa laiminlyönnistä?

Haluan kertoa tässä aiheesta vielä lyhyen esimerkin erään Toisen Maailmansodan jälkeisinä aikoina vaikuttaneen vanhemman pastorin kokemuksesta.

Silloisessa hajanaisessa Euroopassa useat seurakunnat olivat kohdanneet monenlaista kärsimystä, ja osa seurakunnista oli opillisesti pahoin tuuliajolla. Joukko pastoreita kokoontui yhteen pohtimaan vakavaa tilannetta ja miettimään, miten pitäisi jatkaa eteenpäin. Pastorit käyttivät vuorotellen puheenvuoroja, jossa he syyttelivät vuoron perään demonisia voimia harhaan johtamisesta ja seurakuntien hengellisestä rappeutumisesta. Keskustelu jatkui tuntikausia samoilla linjoilla, mutta mitään konkreettista ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Keskustelu ei johtanut minkäänlaiseen tulokseen, koska huomio oli kohdistunut vain niihin asioihin, joihin ei voitu vaikuttaa – saatanallisten voimien syyttämiseen. Keskustelun pitkittyessä eräs vanhempi pastori nousi seisomaan ja sanoi vain muutaman sanan: ”Hyvät herrat, me olemme olleet typeriä.” Tämä yksinkertainen toteamus muutti keskustelun suunnan. Sanat käänsivät huomion alueelle, mihin pastorit saattoivat vaikuttaa: omaan itseen.

Tällä tavoin tahdon rohkaista myös sinua ottamaan vastuun omasta hengellisestä elämästäsi. Seuraavan kerran, kun havahdut pohtimasta seurakunnan vikoja ja heikkouksia, käännä huomio vaihteeksi itseesi, ja mieti voisitko kantaa osan vastuuta omasta hengellisestä pahoinvoinnistasi (mistä seurakunnan ankara arvostelu kielii) kenties itse. Ota vastuu hengellisestä elämästäsi. Ehkäpä aika-ajoin meidän jokaisen on hyvä avata Paavalin kirje Galatalaisille ja lukea tekstimme aloittava kovasanainen kehotus itsellemme: ”Sinä mieletön <oma nimi>, kuka sinut on lumonnut?”

Ja vaikka pahoinvointisi perimmäinen syy ei lopulta löytyisikään sinusta itsestäsi, on tutkiminen ja asioiden korjaaminen aina helpointa aloittaa omasta itsestä. Ja jos hengellisen pahoinvoinnin voittaminen vaatii laajempia ponnistuksia, kanna oma vastuusi ja tee asialle se, minkä voit. On helpompaa lukita itsensä kaappiin ja huutaa siellä maailman epäoikeudenmukaisuutta kuin tulla ulos kaapista ja sanoa edes yksi painava sana parantaakseen maailmaa.

Rukoillaan, että Taivaallinen Isämme antaisi meille voiman kantaa vastuumme hengellisestä elämästämme ja osuudestamme Hänen suunnitelmassaan ihmiskunnan pelastumiseksi. Emme suinkaan ole avuttomia ja tahdottomia virran mukana ajelehtivia ajopuita, vaan meillä jokaisella on aina mahdollisuus kantaa oma vastuumme. On vastuumme sitten pieni tai suuri, se on meidän omamme ja sen kantaminen kuuluu meille itsellemme. Herramme Jeesus Kristus antakoon meille jokaiselle rohkeutta, voimaa ja viisautta tehdä oikein ja kantaa oma osuutemme.

Pohdittavaa

Kuka loppuviimeksi vastaa hengellisestä hyvinvoinnistani?