Kansankirkkomme kirkkokalenterissa yksi sunnuntaiden teemoista on omistettu sinulle ja minulle. Ei kuitenkaan niin, että tällöin katsomme omaa napaa ja omistaudumme itsellemme, mikä saattaisi tietty tuntua varsin mukavalta.

Mainitsemani sunnuntai ei ole ’oman navan’ sunnuntai, vaan se on lähimmäisen sunnuntai (14. sunnuntai helluntaista).Tällöin minä omistaudun katsomaan sinua ja vastavuoroon sinä katsot minua – tulemme siis kummatkin huomioiduiksi.

Mitä merkitsee lähimmäisyys? Luulen, että ymmärrys sanan ’lähimmäinen’ merkityksestä on hämärtynyt. Lähimmäisyys ei merkitse samaa kuin ystävyys, vaikka toki se siltä näyttää, etteivät nuo sanat sisällöltään ole kovin kaukana toisistaan.

Mutta samaa ne eivät tarkoita. Nimittäin jos väitän, että lähimmäinen on aina minulle ystävä, tai että vain ystävä on minulle lähimmäinen, niin enemmän harhaan en saata eksyä.

Kaikki eivät ole ystäviä keskenään, vaikka niin toki saisi olla. Kaikista ei tule ystäviä keskenään, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Jos toinen ei ole sinun ystäväsi, niin eihän se merkitse, että hän olisi vihollinenkaan. Kuka kumma tämä toinen sitten on? Häntä kutsutaan lähimmäiseksi, kanssaihmiseksi.

Kuka on minun lähimmäiseni?

Mitä eroa on ystävällä ja lähimmäisellä? Ainakin se, että ystävät valitaan, mutta lähimmäiseksi synnytään. Ystävät me valitsemme, mutta kukaan ei voi valikoida sopivan tuntuisia ihmisiä lähimmäisikseen. Heidät Jumala johdattaa elämäämme.

Taisi Jeesus tuntea ihmisen ja hänen taipumuksensa valikoida ystävät, kun hän erikseen muistuttaa meitä siitä, että päinvastoin kuin ystävyys, lähimmäisenrakkaus ei valikoi kohdettaan:

”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” (Matt. 5:43-45)

Jumalan rakkaus ja Jeesuksen kehotus rakastaa jopa vihollista lähimmäisenä on ihmiselle perin vieras. Ehkä meille sopisi paremmin toisen – Jeesuksen ajalta peräisin olevan – kirjoituksen opetus, joka todennäköisesti kuului yhteiskunnasta eristäytyneelle essealaiselle uskonlahkolle. Siinä sanotaan näin:

”Heidän tulee rakastaa kaikkia valon lapsia, kutakin sen mukaan, millainen hänen osansa on Jumalan neuvostossa, ja vihata kaikkia pimeyden lapsia, kutakin sen mukaan, miten hän on syyllinen Jumalan rangaistukseen” (1 QS 1:9–10, käännös Sarianna Metso)

Essealainen ohje kuulostaa helpommalta, mutta se ei täytä kristillisen lähimmäisenrakkauden tavoitetta. Essealaisten opetuksessa huomaan tapaavani jotain samaa, mitä ikävä kyllä tapaan tänä päivänä monissa kristillisissä piireissä. Siunaamme ja rakastamme toki toinen toisiamme, mutta samaan aikaan etäännymme muista ihmisistä ja rakastamisen sijaan paheksumme heitä keskenään. Tämä ei ollut Jeesuksen ajatus lähimmäisenrakkaudesta.

Lähimmäisenrakkauden velvoitus ei merkitse vain sitä, että rakastat ystävääsi ja unohdat kaikki muut ihmiset. Rakkaus ei valikoi kohdettaan. Lähimmäisenrakkaus velvoittaa katsomaan ja näkemään ihmiset kanssaihmisinä siten kuin Kristus itse katsoo ympärilleen, vaikka lähimmäinen olisi vihollinen.

Jeesus oli elävä esimerkki Jumalan rakkaudesta, joka ylittää kaikki rajat. Jeesuksen esikuva velvoittaa meitä näkemään jokaisessa ihmisessä lähimmäisen. Kristityn suurin ilo ei ole hekumoida sillä, kuinka paljon hän rakastaa Jumalaa, vaan iloita siitä, että hän saa jakaa rakkautta lähimmäisilleen yhtä tuhlailevasti kuin Taivaallinen Isä jakaa sitä hänelle.

Väitän, että Jumalan rakkaus seurakunnassa tulee julki kanssaihmisille siinä rakkaudessa, jota me Herran seuraajat osoitamme lähimmäistämme kohtaan. Se rakkaus, joka astuu esiin meissä, kun sanoin ja teoin saamme rakastaa lähimmäistemme – kuka hän sitten onkaan, on kutsuva tuoksu rakkauden Jumalan luo.

Rakkaus on tuoksu, joka pitää kutsua vain esiin. Pelkkä sanoin ja ajatuksin rakastaminen on abstraktia ja tyhjää. Ollakseen elävää, rakkaus tarvitsee paitsi kädet ja jalat, mutta myös katseen, joka ei tee eroa lähimmäisen ja toisen lähimmäisen välillä. Jeesus ei antanut rakkautemme kohteeksi vain ystävää, vaan kokonaisen lähimmäisen, kanssaihmisen. Rakkaus ei ole abstrakti eikä se ole valikoiva.

Daavid – lähimmäisen rakkauden esikuva

Valitsin esimerkkitekstiksi kertomuksen Daavidin elämästä. Tässä kertomuksessa Daavid jättää meidät pohtimaan ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että kuka on lähimmäiseni ja toiseksi sitä, mitä eroa on sillä, kun rakkaus muuttuu vakuuttelusta käytännön teoiksi.

Tekstissä Daavid eli varsin syvän hädän keskellä. Daavid ei ollut tuolloin vielä kuningas, vaan hän oli yksi kuningas Saulin sotapäälliköistä. Tekstissä Daavidille avautuu mahdollisuus ratkaista häntä painanut murhe yhdellä iskulla.

Miten tähän oli tultu?

Kertomuksen opetus avautuu selkeämmin, kun ensin kerrataan vähän taustoja. Daavid oli noussut kuningas Saulin ja hänen perheensä suosioon. Hän oli kyvykäs ja menestyi siinä, mihin hän ryhtyi, koska Herra Jumala siunasi häntä (1. Sam. 18:13-14). Daavid oli avioitunut kuningas Saulin tyttären Mikalin kanssa, minkä lisäksi Saulin poika Jonatan, joka perimisjärjestyksessä nousisi Saulin jälkeen kuninkaaksi, oli Daavidin rakastakin rakkaampi ystävä:

”Jonatan solmi Daavidin kanssa ystävyysliiton, sillä hän rakasti tätä kuin omaa henkeään.” (1. Sam. 18:3)

Kertauksena mainittakoon, että Jonatan oli Daavidin lähimmäinen ja ystävä. Samoin lähimmäinen oli hänen vaimonsa Mikal, joka hänkin rakasti kovin Daavidia (1. Sam. 18:28). Kaikki eivät suinkaan Daavidia rakastaneet.

Daavidin perhe kuninkaan hovissa ei kuitenkaan ollut täynnä keskinäistä rakkautta, koska appiukko kuningas Saul pelkäsi kuninkuuteensa puolesta ja alkoi pelätä Daavidia valtansa tavoittelijana (1. Sam. 18:12). Saulin vainoharhainen pelko kasvoi pian vihaksi:

”mutta Saul alkoi pelätä Daavidia yhä enemmän ja piti lopun ikäänsä häntä vihollisenaan.” (1. Sam. 18:29)

Kun tulemme varsinaiseen tekstiimme (1. Sam. 24), on siinä kuningas Saulin viha Daavidia kohtaan yltynyt jo siihen mittaan, että hän avoimesti vihasi Daavidia. Saul kävi jopa sotimaan Daavidia vastaan (1. Sam. 24:2-3), minkä vuoksi Daavid joutui piileskelemään vuoristossa omaa kuningastaan, appiukkoaan ja parhaan ystävänsä isää.

Tilanne ei ollut Daavidille lainkaan helppo. Teksti ei kerro, miltä Daavidista tuntui, mutta hän kuvaa tuntemuksiaan tuossa tilanteessa kirjoittamansa psalmin (Ps. 142:1) sanoin:

”Voimani ovat lopussa, mutta sinä näet jokaisen askeleeni. Tielle, jota kuljen, on viritetty ansa minua varten. Katso minua, niin näet, että olen vailla puoltajaa. Minulla ei ole turvapaikkaa, kukaan ei välitä siitä miten minun käy.” (Ps. 142:4-5)

Ja vielä muistutukseksi, ettei oleellinen pääse unohtumaan Saul oli hänkin Daavidin lähimmäinen. Hän oli samaan aikaan Daavidin kuningas ja appi, mutta myös vihollinen. Hän ei vihollinen siksi, että Daavid tahtoi niin, vaan Saul oli valinnut pitää Daavidia vihollisenaan.

Tapahtui En-Gedin vuorilla eräässä luolassa

Kun tulemme päivän tekstiin, ollaan tilanteessa, jossa Daavid oleskeli piilossa Saulilta En-Gedin vuorilla. Kun Daavid kuuli, että Saul oli lähtenyt etsimään häntä vuorilta, hän piiloutui pienen joukkonsa kanssa luolaan.

Kävi kuitenkin niin, että Saul sattui tulemaan tarpeilleen juuri siihen luolaan, jonka pimeydessä Daavid piileskeli (1. Sam. 24:4). Ja kuten tiedät, tarpeiden teon hetki on yksi niitä hetkiä, jotka me ihmiset mieluusti toimitamme yksin ja rauhassa. Ja niin tekevät myös kuninkaat ja niin teki Saul.

Toisin sanoen Jumala antoi Daavidille täydellisen tilaisuuden tappaa kuningas Saulin – hänen henkeään janoavan vihollisen. Oli tosiaan tullut se päivä, josta Herra oli sanonut ”Minä jätän vihollisesi sinun käsiisi, niin että voit tehdä hänelle mitä tahdot.” (1. Sam. 24:5).

Se oli tuhannen taalan paikka. Me näemme tilanteessa mahdollisuuden ratkaista Daavidia painanut elämän kokoinen ongelma, ja niin näkivät myös Daavidin soturit, jotka yllyttivät häntä toimimaan (1. Sam. 24:5-8).

Jos maltat pohtia tilannetta tarkemmin, huomaat, että tosiasiassa Jumala laittoikin Daavidin koetteelle. Hän antoi Saulin hengen Daavidin käsiin ja Daavid sai mahdollisuuden toteuttaa itse ’unelmansa’ ja saada näin vastauksen rukouksiinsa (1. Sam. 24:5).

Tämä oli haaste Daavidille kohdata lähimmäisensä. Hän sai tilaisuuden näyttää, 1) kuka hän on lähimmäiselleen ja 2) kuka on hänen lähimmäisensä. Daavid osoittautui mieheksi, joka ei hyväksi käyttänyt vihamielisen Saulin heikkouden hetkeä. Hän leikkasi palan Saulin viitasta, mutta ei koskenut Sauliin.

Jopa vihaa puhkuva Saul oli Daavidin lähimmäinen. Ja tässä teksti puhuu voimakkaasti siitä, mitä tarkoittaa rakastaa lähimmäistä. Se on enemmän kuin puhe tai ajatukset. Daavidin lähimmäisen rakkaus ei koskettanut vain hänelle rakasta Jonatania ja häneen rakkaudellisesti suhtautuvaa Mikalia, vaan hän rakasti teoin ja totuudessa myös vihaa ja uhmaa puhkuvaa Saulia.

Daavid sitoutui olemaan Saulin lähimmäinen. Daavidin teko ja valinta osoittivat Saulille vääräksi hänen omat luulonsa ja ihmisten puheet siitä, että Daavid muka vainosi häntä ja tavoitteli hänen kruunuaan. Sanat eivät häntä pystyneet vakuuttamaan, mutta miten tämä Daavidin teko sitten?

Ja mitä siitä seurasi?

Helpotuksen jälkeen Saul poistui luolasta tietämättä olleensa uhattuna hänen omasta näkökulmasta katsottuna valtakunnan suurimman vihollisen taholta. Hän poistui luolasta huojentuneena vain pieni viitan pala oli sinne hänen huomaamattaan jäänyt.

Totuus valkeni Saulille vasta sitten, kun Daavid astui kohta hänen perässään ulos luolasta ja sanoi:

”Sen jälkeen myös Daavid tuli ulos luolasta ja huusi Saulin perään: ”Herrani, kuningas!” Kun Saul kääntyi katsomaan taakseen, Daavid kumartui kunnioittavasti maahan saakka ja sanoi Saulille: ”Miksi kuuntelet ihmisten puheita, kun he sanovat: ’Daavid tahtoo sinulle pahaa’?

Nyt voit omin silmin nähdä, että Herra jätti sinut tänään luolassa minun käsiini. Mieheni neuvoivat minua tappamaan sinut, mutta minä säästin sinut ja sanoin: ’En voi kohottaa kättäni kuningastani vastaan, sillä hän on Herran voideltu.’ Katso nyt, isäni, katso viittasi lievettä, joka on kädessäni! Koska leikkasin liepeen viitastasi mutta en tappanut sinua, täytyy sinunkin ymmärtää, etten tahdo sinulle pahaa enkä kapinoi sinua vastaan. Minä en ole rikkonut sinua vastaan, mutta sinä väijyt minua ja tahdot viedä minulta hengen.” (1. Sam. 24:9-12)

Mahtoi tämä hetki olla kuninkaalle melkoinen järkytys! Tuossa hetkessä Saul näki konkreettisesti Daavidin asenteen ja hänen valintansa rakastaa lähimmäistään – tässä tapauksessa vainoajaansa. Mitä kaikkea hän oli Daavidista itse ajatellut ja mitä hänelle Daavidin viholliset olivat kuiskutelleet, raukesi tyhjiin yhdessä hetkessä. Rakkauden teot puhuivat kovempaa, mitä vihan ja epäilyksen sanat ja ajatukset. Daavidin sitoutuminen rakastamaan kuningastaan jättämällä käyttämättä täydellisen tilaisuuden, ei voinut muuta kuin puhutella Saulia:

”Kun Daavid lopetti puheensa, Saul sanoi: ”Poikani Daavid, sehän on sinun äänesi!” Ja Saul puhkesi itkuun ja sanoi Daavidille: ”Sinä olet oikeassa, minä väärässä! Olet tehnyt minulle pelkkää hyvää, mutta minä olen maksanut sen sinulle pahalla.

Sinä olet tänään osoittanut, että tahdot minulle vain hyvää. Kun Herra luovutti minut sinun käsiisi, et tappanut minua. Kun joku kohtaa vihollisensa, hän ei päästä tätä suosiolla pois. Palkitkoon Herra sinulle hyvän työn, jonka tänään olet tehnyt minulle! Nyt tiedän, että sinusta tulee kuningas ja että Israelin valtakunta pysyy lujasti käsissäsi.” (1. Sam. 24:17-21)

Saulin sanoihin ei ole mitään lisättävää. Saul näki Daavidin valinnassa antaa hänen elää Jumalan hyvyyden. Saul oli tullut tappamaan Daavidin, mistä Daavid oli syvästi ahdistunut, mutta silti hän kieltäytyi tekemästä sitä, minkä Saul olisi tehnyt hetkeäkään epäröimättä Daavidille.

Lähimmäisen rakkaus näkyy

Voit vain kuvitella kuinka monet kerrat aikaisemmin Daavid oli vannonut Saulille uskollisuutta ja kertonut hänelle pysyvänsä alamaisena kuninkaalleen. Ja yhtä monta kertaa kuin Daavid oli asian sanoin sanonut, Saul oli sen unohtanut.

Mutta nyt oli toisin – Daavid oli saanut tilaisuuden näyttää rakkautensa Saulille. Daavidin teot puhuivat vieläkin selvempää kieltä kuin sanalliset vakuuttelut: ”olet tänään osoittanut, että tahdot minulle vain hyvää”. Noihin sanoihin kiteytyy koko lähimmäisen rakkauden ydin. Rakkauden ydin ei ole siinä, miltä tuntuu, vaan siinä, mitä näkyy.

Kuinka moni meistä olisi Daavidin tavoin Saulille kerta toisensa jälkeen vakuuttanut olevansa uskollinen, mutta silti uhattuna ja petettynä olisi tilaisuuden tullen toiminut vastoin sanojaan ja pitänyt sitä vielä Jumalan johdatuksena?

Kuinka monta kertaa löydämme itsemme tilanteesta, jossa on helppo luvata kymmenen hyvää ja tuhat kaunista lähimmäiselle, ja kuitenkin käytännön tilanteessa emme saa tehtyä edes yhtä ainoaa?

Onko lähimmäisemme tosiaan vain ’ystävä’ ja onko ’ystäväkin’ käytännössä lähimmäisemme vain silloin, kun hän ansaitsee olla hyvyytemme kohteena? Voisiko ’ystävämme’ olla lähimmäinen myös silloin, kun saamme häneltä korvillemme? Tai silloin, kun hänkään ei tunnu ymmärtävän minua ja minun tarpeitani?

Voisiko lähimmäiseni olla myös hän, joka ei ole minulle ystävä eikä tuttu, vaan tuiki tavallinen kanssaihminen niin kuin minäkin olen hänelle, kun tapaamme sattumalta kadunkulmassa? Voisinko minä silloin rakastaa häntä?

Entä mitä minä teen silloin, kun Jumala antaa vainoajani minun käsiini? Murskaanko minä hänet oikeuden nimissä vai annanko olla ja jätän asiani Jumalan käsiin?

Ja vielä… kuinka suuri onkaan toimivan rakkauden sanoma ja voima, kun se tulee tunnetuksi käytännön päätösten ja pienten kätten töiden julkituomana. Kovin paljon meidän ajassamme riittää puhetta ja lupauksia, mutta ne eivät koskaan realisoidu näkemiseksi.

Kuinka paljon helpompaa on vihata pahan tekijää ja sulkea hänet elämän ulkopuolelle kuin rakastaa häntä ja antaa hänelle mahdollisuus tulla rakastetuksi käytännössä. Mieti, mikä vaikutus Daavidin päätöksellä oli Sauliin. Voisiko jotain samanlaista tapahtua myös minun elämässäni?

Herramme Jeesus Kristus on käytännössä tehnyt saman meidän jokaisen kohdalla – kaikkein suurimmassa mittakaavassa. Hän ei rakastanut vain periaatteessa, opetuksessa tai sanoissa, vaan hän näytti käytännössä, mitä se on, kun antaa henkensä rakkaidensa edestä.

Etsikäämme mekin elämäämme jotain saman suuntaista, vaikka vain pienemmässä mittakaavassa. Ei Herra meiltä sitä vaadi, mutta toki hän kehottaa omiaan valitsemaan rakkauden tien. Tähän meitä kehottaa myös rakkauden apostoli Johannes:

”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18)

Jääkäämme täten pohtimaan omaa asennettamme lähimmäisenä; voisiko rakkaus olla enemmän kuin kaunis ajatus, ja voisiko lähimmäinen olla muutakin kuin ’vain’ ystävä ja mukava sellainen?

Pohdittavaa

Kuka on minun ystäväni? Entä kuka on minun lähimmäiseni?
Kuka on minulle vaikein lähimmäinen rakastaa ”teoin ja totuudessa”?