Tämä ihmisen mieli on mielenkiintoinen kapistus. Mikään ei ole lähempänä minua kuin mieleni. Vietän sen kanssa aikaa elämäni ajan 24/7. Hallitsenko minä sitä vai se minua? En tiedä. Unet nyt ainakin ovat sen hallintavallassa; ja taitaa olla paljon muutakin. Niin paljon elämässä vain tapahtuu ’autopilotilla’ kulkien; ja toisaalta kyllähän se mieli ohjaa sitäkin, mihin milloinkin huomion kiinnitän.

Missä harhailet, mieleni? (Kuva Gerd Altmann, Pixabay)

Vaikka suhde omaan mieleen on mitä intiimein ja kokonaisvaltaisin, en voi sanoa tuntevani mieleni kenttää kovinkaan hyvin. Luulen, että mieli tuntee minut paremmin kuin minä sen. Herää kysymys, että kuka on tuo ’minäksi’ kutsumani ja mikä tuo mieli sitten lienee. Jääköön se mysteeriksi.

Ajatusten leikkikenttä

Tahdon nostaa esiin yhden seikan mieleni taivaalta. Nimittäin sen, että me ihmiset kykenemme keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. On tuo asia sitten puhdas ajatus, aistihavainto, kokemus tunnemaailmassa tai kaikki se yhdessä – se saa aina jakamattoman huomioni.

Jos aistit välittävät signaalin lähestyvästä uhasta, kuten autosta astuessani suojatielle, kummasti mielestä väistyy kaikki muu tuossa hetkessä. Ei ole kolotusta olkapäässä, ei iloa, ei surua – ja unohtui iltapäivän suunnitelmakin. On vain auto ja se lähestyy. Kun tilanne on ohi, kolotukset ja ajatukset palaavat takaisin. En kohta muista koko autoa. Viimeistään illalla se lienee kadonnut kokonaan mielestäni.

Toisinaan taas vahva tunne valtaa mielen taivaan. Se ottaa huomion niin kokonaan, että aistimukset joutavat väistymään. Aurinko paistaa kuin aina, mutta surun läpi se näyttää erilaiselta kuin ilon päivänä. Ja kyllähän päivään mahtuu myös hetkiä, kun puolestaan ajatukset vievät mennessään. Teen loputonta matkaa ajatusten perässä juosten menneeseen ja tulevaan. Sitten vielä kuvitellen sen olevan totta, vaikka minun mennyt ja tuleva on vain ajatusten leikki. Ainoastaan Jumalan pöydällä mennyt ja tuleva on niin kuin se on. Minun mielessäni ne ovat totta ja tarua – sopiva sekoitus kumpaakin.

Minne mieli minua vie?

On mielenkiintoista sekin, että tämä ihmismielen taipumus nähdä yksi asia kerrallaan näyttää pitävän paikkansa myös ihmiskollektiivina. Vielä kaksi kuukautta sitten näytti siltä, että elämä oli yhtä koronaa. Katsoit uutisia, puhuit ihmisten kanssa, selasit sosiaalista mediaa tai mitä ikinä – kaikki liittyi tavalla tai toisella koronaan. Väliin mahtui väläys maailmantaloutta, mutta sekin oli kovin koronan sävyttämä.

Kaikki muuttui yhtenä päivänä. Se oli 24. helmikuuta. Korona katosi otsikoista. Kukaan ei jaksanut kiinnostua, jos tuttava sairasti koronan. Kahden vuoden kestoajatuksesta oli tullut statisti. Se lakkasi olemasta; katosi ihmisten mielentaivaalta, vaikka oli sitä suvereenisti hallinnut jo vuosia. Oli syttynyt sota. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ja nyt, kun ihan aiheesta katseemme on kääntynyt Ukrainaan, korona on kuin kadonnut! Korona menetti paikkansa mielen taivaalla, kun sinne purjehti uudet termit: NATO, Venäjä, sota, pakolaiset, uhka, pakotteet, energia, diesel, jne.

Emmekö vain ole erinomaisia? Taas yhden asian perässä juoksemme, kunnes huomio kääntyy seuraavaan. Kauanko jaksamme olla huolissamme veljistä ja sisarista Ukrainassa? Vai onko tämäkin huoli vain heijastusta huolesta lähempää; huoli itsestämme – omasta turvallisuudesta?

Tottahan toki ajatusten taivaalle mahtuu vielä muitakin asioita; niitä välittömiä uhkia, kuten autot suojatietä ylittäessä tai rahan riittäminen laskujen maksuun. Mutta näyttä tuo melkoisesti siltä, ettei isojen asioiden taivaalle mahdu sinnekään montaa asiaa yhtä aikaa.

Minne kiinnitän huomioni?

Menen nyt asiaan, kun varmaan jo väsyt tähän pohdintaani. Herätän kysymyksen. Minne mieleni on kohdistettu? Elänkö uutisten pelossa? Vai elänkö Jumalassa? Se on valinta; minne katson, mitä näen.

Tarkoitan hyvinkin sitä, että kuinka paljon ajatukseni päivän mittaan ovat kiinnitetyt pelkoihin, uhkiin ja muuhun joutavaan. Voisin vaihtoehtoisesti elää niin, että etsin huolien, pelkojen, ilojen ja nautintojen sijaan elämäni hetkiin Jumalani läsnäoloa. Katsoisin vain häntä. Mitä muuta minä oikeastaan edes tarvitsen? Eihän minulla ole mitään muuta! Ajallinen elämä on yhtä suurta lainaa. Mihin kosken omistaakseni ja nojautuakseni, se katoaa. Kuuntelehan, mitä viisas saarnaaja kirjoitti:

”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” (Saarn. 12:6-7)

Kun viimeisen kerran henkäisen, kaikki tämä näkyvän ja näkymättömän kissa- ja hiiri -leikki ja pelot väistyvät. Mitä jää? Jääpä hyvinkin; kaikki oleellinen jää. Silloin olen minä ja Jumala – niin kuin me olemme tässä nytkin. Ehkä olen vain typerä, kun hukkaan aikani joutavaan, vaikka voisin keskittyä sinuun, rakas Herrani Jeesus.

”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, kaikki on turhuutta.” (Saarn. 12:8)

Todellakin on. Kaikki ajallinen on turhuutta, jos siitä tulee kiintopiste elämääni tai se vie minulta koko huomion. On vain yksi, joka ei ole turhuutta. Se olet sinä, rakas Luojani – elämäni antaja ja ottaja

Herra, sinun kädestäsi olen elämäni saanut ja sinun käsiisi sen luovutan. Minun päätöksekseni jää vain se, luovutanko elämäni sinulle jo ajassa vaiko vasta sitten, kun aika minut jättää. Luovutan mieluummin jo nyt, jotta voin elää vapaana tuosta kaikesta muusta ja nauttia elämästä sinussa hetkestä seuraavaan ja aina ikuisesti.

Vain katsomalla syvälle sinun silmiisi, Jeesus, ymmärrän, mitä sinä tarkoitat, kun sanot ”rakkaudessa ei ole pelkoa”. Eihän siinä ole, koska pelko asuu vain siellä, missä ihminen hallitsee itse. Eikä sinussa Jumalani ole pelkoa, koska sinä olet rakkaus. Pelko asuu vain siellä, minne minä pakenen sinun luotasi. Pelolla ei ole sijaa siellä, missä asut sinä, elämän antaja ja ottaja. Siellä minäkin tahdon asua.

Sinun rakkaudesta, Herra, kertoo kylliksi jo se, että sinä olet tämän elämän minulle antanut. Miksi pelkäisin elää, kun elän sinun elämääsi? Tai kuolla? Sehän on vain se hetki, kun Jumala nostaa kerran ’pelilaudalle’ asettamansa pelinappulan käteensä ja ottaa sen hyvään huomaansa.

Herra, anna minulle ymmärrystä, etsiä katseellani sinua. Vallatkoon sinun armosi lämpö ja valo minun mieleni taivaan – etten enää muuta tarvitsisi. Aamen.