Edellisessä tekstissä nostin muutaman hajanaisen ajatuksen, jotka nousivat tutusta ”lesken ropo” tekstistä. Palaan tässä uudelleen samaan tekstiin. Nyt katson tapahtumia ehkä tutummasta näkökulmasta – eli siitä, mitä Jeesus naisen esimerkistä tahtoi nostaa esiin.

Jeesus siis vie meidät Jerusalemin temppeliin pääsiäisjuhlien tunnelmiin, naistenpihalle katsomaan ja katselemaan ympärillemme. Hän vie meidät aitiopaikalle näkemään jotain, mitä emme kykene näkemään ilman hänen apuaan. Tällä viittaan siihen, että Jeesus tiesi jotain sellaista, minkä me vain oletamme. Luetaan teksti.

”Jeesus käänsi katseensa uhriarkkuun päin ja näki rikkaiden panevan siihen lahjoja. Hän näki myös, kuinka eräs köyhä leskivaimo pani arkkuun kaksi pientä lanttia. Hän sanoi: ”Totisesti: tämä köyhä leski antoi enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki nuo muut antoivat lahjansa liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.’” (Luuk. 21:1-4)

Temppelin naistenpihalla

Tekstin tilanteessa on meneillään pääsiäisviikko ja aikaa on kolme päivää siihen, että Jeesus korotetaan ristille sovittamaan meidän syntimme. Jeesus oli tietoinen häntä pian odottavasta hetkestä, mutta edes piinallisen hetken läheisyys ei estänyt häntä olemasta täysin läsnä tilanteessa, josta meille evankelistat Luukas ja Markus kertovat. Jeesus on loistava esimerkki tässä hetkessä elämisestä; en edes viitsi kuvitella kuinka huonosti läsnäoleva olisin itse vastaavassa tilanteessa!

Kolme päivää ennen ristiinnaulitsemista Jeesus istui vastapäätä Jerusalemin temppelin ’aarrekammion’ uhriarkkua ’naisten pihalla’. Naisten pihalle oli siis vapaa pääsy juutalaisilla miehillä ja naisilla, jotka kokoontuivat temppelialueelle palvomaan Herraa. Tätä pihaa pidemmälle eivät naiset saaneet temppelialueella tulla. Temppelin uhriarkut oli sijoitettu tänne, jotta jokainen temppeliin tulija saattoi antaa uhrilahjansa temppelille.

Jeesus oli asettunut naistenpihalle samasta syystä kuin rakentajat olivat sinne sijoittaneet uhriarkutkin. Toisin sanoen Jeesus opetti temppelin siinä osassa, jonne kaikilla juutalaisilla oli vapaa pääsy. Naiset eivät näet päässeet sisemmälle pihalle. Rahanvaihtajien ja kaupustelijoiden pöydät jäivät esipihan puolelle, minkä vuoksi naisten piha oli huomattavasti rauhallisempi paikka opettaa.

Paikasta, minne hän oli asettunut opetuslasten kanssa istumaan (ts. hän opetti heitä), mistä hän näki tahtomattaankin uhriarkulla kävijät. Myöhempi traditio mainitsee, että pihalla oli yhteensä 13 uhriarkkua, joihin temppeliin tulijat antoivat uhrilahjansa.

Uhriarkkuja saatettiin käyttää erilaisiin tarkoituksiin: temppeliveron maksamiseen, kiitoslahjoille, jne. Uhriarkuissa oli pasuunan / suppilon muotoinen aukko, josta rahat kaadettiin sisään arkkuun. Aukko oli hyvin käytännöllinen, kun huomaat, ettei siihen aikaan käytetty paperirahaa. Paperirahan aikakaudella ei kannattane siirtyä tässä kohden vaalimaan perinteitä, vaan pitäytyä nykyisissä kolehtihaaveissa.

Uhriarkku, jota Jeesus opetuslasten kanssa tarkkaili, oli mitä ilmeisemmin varattu kiitosuhria varten, koska ihmiset laittoivat sinne erilaisia määriä rahaa. Ylimääräinen kiitosuhri käytettiin käytännössä niihin temppelin kuluihin, joihin ei oltu osoitettu osuutta veroista. Esimerkiksi uhrialttareilla käytetyt polttopuut olivat tällainen kohde.

Oleellista tapauksen ymmärtämisen kannalta on siis se, ettei ollut kyse temppeliverosta tai kymmenyksistä, vaan ylimääräisestä uhrilahjasta Jumalalle. Se, mitä ihmiset uhriarkkuun laittoivat, oli jotain, mitä he sydämessään kokivat oikeaksi Jumalalle antaa. Kukaan ei velvoittanut ketään antamaan lahjaa tähän uhriarkkuun.

Entä mitä pihalla tapahtui?

Katsotaanpa seuraavaksi mitä tapahtui ja mitä opetuslapset ja Jeesus näkivät. Tässä on evankelistojen Luukkaan ja Markuksen kertoma tapahtumasta. Eli tämä tekstin osa kertoo sen mitä me olisimme nähneet, jos olisimme olleet Jeesuksen seurassa.

”Jeesus käänsi katseensa uhriarkkuun päin ja näki rikkaiden panevan siihen lahjoja. Hän näki myös, kuinka eräs köyhä leskivaimo pani arkkuun kaksi pientä lanttia.” (Luuk. 21:1-2)

”Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran.’” (Mark. 12:41-42)

Tilanne ei ollut mitenkään erityinen. Se oli naistenpihan tavallisinta arkea. Opetuslapset tuskin kiinnittivät tapahtumiin sen suurempaa huomiota, eikä siihen olisi ollut mitään syytäkään, sillä niin arkinen tilanne oli. Ihmisiä tuli ja meni ja he laittoivat erilaisia määriä kolikoita uhriarkun suppiloon. Ja koska oli pääsiäisen aika, uhraamaan tulleita pyhiinvaeltajia riitti varmasti temppelissä lähes tungokseksi saakka.

Jeesus ja opetuslapset eivät olleet tirkistelemässä, vaan istuivat pihalla katselemassa juhlille saapuneita vieraita ja heidän kiitoslahjojaan. Vähän niin kuin me katselemme ihmisiä bussissa tai kassajonossa. Emmehän me häpeä kassa jonossakaan sitä, että ihmiset näkevät mitä olemme ostaneet tai paljonko ostoksemme maksavat. Saman kaltainen tilanne oli tämäkin.

Jeesus ja opetuslapset näkivät, kuinka rikkaat laittoivat uhriarkkuun suuria määriä rahaa. Uhraaminen ei ollut mikään salaisuus, vaan uhriarkulle oli esteetön näköala eikä ihmiset varmaankaan edes yrittäneet mitenkään salailla kiitoslahjaansa.

Uhrilahjoista

Tekstissä mainittu ropo eli ”lepton” oli pienin raha. Se oli arvoltaan vajaan pennin, eli noin sadasosa miehen päiväpalkasta. Ropo edustaa sellaista rahaa, joka jäi taskuun pyörimään. Joidenkin tutkijoiden mukaan ”rikkaat antoivat paljon” ei tarkoittanut summaa, vaan rahojen määrää. Saattoi siis olla niin, että rikkaat kävivät tyhjentämässä juhlilla kertyneet pikkurahat uhriarkkuun tai he kaatoivat torveen näyttäviä määriä pientä rahaa, mikä ei jäisi keneltäkään huomaamatta.

Oli miten vain, rikkaiden laittamat määrät olivat joka tapauksessa nk. ylimääräistä rahaa, koska Jeesus sanoo heidän laittaneen liiastaan.

Näiden ’kiitollisten’ joukossa kulki kuitenkin köyhä leskivaimo, joka laittoi suppiloon kaksi ropoa eli rahamäärällisesti täysin olemattoman summan. Jerusalemin temppeli oli tuohon aikaan vauras (oikeastaan ökyrikas), joten inhimillisesti ajateltuna temppeli ei pientä uhria edes kaivannut. Lesken rovot kilahtivat sinne kenties satojen tuhansien samanlaisten ropojen joukkoon.

Leskivaimon uhrissa ei siinäkään ollut ulkoisesti tarkasteltuna mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Tuskin hän oli ensimmäinen kaksi ropoa laittanut uhraaja sinä päivänä. Leskivaimon uhri ei ollut aineellisesti muuta kuin ’penninpyöristys’ verrattuna rikkaiden huomattaviin lahjoituksiin, mutta tuskin hän oli ensimmäinen kaksi ropoa uhriarkkuun laittanut sinäkään päivänä.

Itseasiassa lesken uhri vastasi täsmälleen pienintä sallittua uhria, joka oli määritelty rabbien myöhemmissä kirjoituksissa. Leskivaimon uhri oli täysin mitätön temppelin vaurauteen nähden.

Jeesus näki tarkemmin

Tilanne oli siis hyvin arkinen ja tavallinen. Opetuslapset eivät varmasti havainneet hänenkään kohdalla mitään tavallisuudesta poikkeavaa, koska eiväthän he tienneet lesken ajatuksia sen enempää kuin hänen varallisuuttaan.

Hämmästyttävää tekstissä on Jeesuksen tarkkanäköisyys. Jeesus näki paljon enemmän, mitä me ihmiset näemme. Jeesus ei kiinnittänyt huomiota uhraajiin tai heidän lahjoihinsa. Hän katsoi ihmisten sydämiin.

Vasta siinä vaiheessa, kun Jeesus näki meille tuntemattoman leskivaimon laittavan kaksi ropoa uhriarkkuun, tapahtui jotain merkittävää. Ulkonaisesti tosin ei tapahtunut mitään ihmeellistä, mutta Jeesus näki tapahtumien läpi leskivaimon sydämessä jotain poikkeuksellista. Siihen hän kiinnitti huomionsa.

Jeesuksen silmissä leskivaimo ei antanut pienintä mahdollista uhrilahjaa – niin kuin monet muutkin varmasti tekivät. Hän näki sen, mitä nainen sydämessään antoi. Se oli enemmän, mitä kukaan uhraaja oli antanut siinä heidän istuessaan:

”Kaikki nuo muut antoivat lahjansa liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

Köyhän lesken uhrin suuri arvo Jeesuksen silmissä ei perustunut uhrin suuruuteen – ei edes suhteutettuna uhraajan tuloihin, kuten moni tekstistä luulee. Uhri ei ollut oleellinen asia, vaan uhraaja itse ja hänen motiiviinsa. Muut uhraajat olivat antamassa ’almua’ temppelille liiastaan, kun tämä nainen, joka olisi itse ollut almun tarpeessa, laittoi kaikkensa uhriarkkuun. Kolikoiden mukana meni käytännössä hänen koko elämänsä, jonka hän luovutti Jumalalle.

Leskivaimo antoi kaiken, mitä hänellä oli. Jos leskivaimo olisi ajatellut asiaa ’käytännöllisesti’, hän olisi todennut itse tarvitsevansa rahan paljon kipeämmin kuin ökyrikas temppeli. Hän olisi voinut aivan hyvin säästää roponsa ja turvata näin edes yhden päivän elannon eteenpäin – eihän hänen kaksi ropoaan ollut temppelin ylläpitokuluissa kuin pyöristysvirhe.

Mutta leskivaimon ’teologia’ oli erilainen. Hänen uhrinsa oli enemmän kuin hänen rahavarantonsa – hän antoi kaiken Herralle. Nimittäin samalla, kun hän luopui rovostaan, hän luovutti koko elämänsä Herran käsiin. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut mitään, minkä varaan hän olisi huomisensa rakentanut.

Hän ei rakentanut huomista sen varaan, mitä hän omisti ja mitä hänellä oli sukanvarressa, vaan hän turvasi kaiken Herran huomaan ja luotti hänen lupauksiinsa. Vaimo antoi Herralle kaiken, mukaan lukien itsensä, kiitokseksi siitä, että Herra todellakin on lupaustensa mittainen. Olihan Herra luvannut pitää huolta leskistä ja orvoista, kuten hän sanassaan on ilmoittaa (Ps. 68:6-7).

Leskivaimo uhrasi kaiken Herralle – hän ei pitänyt itsellään oikeutta edes omaan elämäänsä, vaan antoi itsensä ehdoitta Herran käsien kannateltavaksi. Tämä oli se varaukseton asenne, jota Jeesus hänen uhrissaan ihaili. Vaimo paitsi luopui omaisuudestaan kiitoksella, hän luovutti elämänsä tulevat päivät Herran käsiin.

Jeesus tarkkailemassa

Palaan takaisin ajatukseen siitä, mitä opetuslapset näkivät ja mitä Jeesus näki. Jos olisimme olleet temppelin naistenpihalla ihan vain opetuslasten kanssa istumassa ja katselemassa kiitoslahjan antajia ja heidän uhrilahjojaan, mitä olisimme nähneet? – Tuskin mitään erityistä. Saattaisimme korkeintaan muistaa sen kaverin, joka toi kottikärryllisen ropoja ja kaatoi ne torveen, mutta leskivaimo olisi varmaankin hukkunut uhraajien harmaaseen massaan.

Jeesus sen sijaan näki vaimon sydämen ja löysi jotain erityisen arvokasta sieltä, mistä harjaantuneinkaan ihmissilmä ei kykene sitä löytämään. Hän näki jotain sellaista, mistä Taivaassa riemuitaan.

Tämä pieni tapahtuma temppelin naistenpihalla kertoo meille paljon siitä, miten Jumala katsoo meitä ja tätä elämää. Hän näkee sinne, minne ihminen ei näe. Toisin sanoen Jumalan edessä me olemme läpinäkyviä. Hänen edessään ei pieninkään sydämestä tehty hyvä työ jää näkemättä.

Voi olla, että ajatus täydellisestä läpinäkyvyydestä ja alastomuudesta Jumalan edessä tuntuu ikävältä, koska tiedämme, että jokaisen meidän elämässä on niin kovin paljon sellaista, mistä emme ole ylpeitä ja mitä emme tahdo edes itse itsessämme nähdä.

Mutta kun ajattelen Jeesusta istumassa ja tarkkaamassa ihmisiä tuolla temppelissä, näen läpinäkyvyyden ja alastomuuden aivan toisin. Tekstissä Jeesus ei käy moittimaan rikkaita antajia tai arvostelemaan sitä, mikä heidän lahjassaan oli vialla. Kyllä Jeesus ihmisen tuntee ja tietää, että vilpitöntä hyvää saa monesti meidän elämästämme tikulla kaivaa.

Vikojen etsimisen sijaan Jeesus ilahtuu siitä, kun hän löytää yhden ihmisen sydämestä jotain vilpitöntä hyvää. Se oli jotain mainitsemisen arvoista; se oli jotain, mikä jäi ihmiseltä huomaamatta. On vapauttavaa tietää, että Jumala näkee kaiken ihmisessä, jonka hän perin pohjin tuntee.

Ole vapaa Jeesuksen seurassa

Jeesus lukee meitä kuin avointa kirjaa tänäänkin. Hän näkee sinun elämäsi sydän mukaan luettuna aitiopaikalta aivan niin kuin hän näki leskenkin. Olemme täten vapaat olemaan Jeesuksen seurassa omat itsemme. Minun ei tarvitse käydä Jumalan eteen selittelemään – niin kuin monesti ihmisten edessä joudumme tekemään. Jeesuksen eteen olet vapaa tulemaan ilman selittelyjä, koska hän kyllä tietää ja tuntee sinut perinpohjaisesti.

Jeesuksen edessä minulla ei ole syytä hävetä itseäni, koska hän tuntee kyllä ”ansioni”. Ja vaikka hän tuntee minut, hän ei käännä katsettaan minusta pois. Päinvastoin hän iloitsee niistä hetkistä, kun onnistun. Tuskin temppelin pihalla tapaamamme leskinainen eli hänkään täydellistä elämää. Uhriarkulla tapahtunut tilanne oli hänen onnistumisensa hetki, joka ei siis jäänyt Jumalalta näkemättä. Ja vaikka hän olisi kompastunut jo seuraavassa hetkessä, Herra ei silti kääntäisi katsettaan hänestä. Oli hän sitten aikaisemmin tehnyt mitä virheitä tahansa tai tulisi tulevaisuudessa tekemään, se ei vähentänyt sitä iloa, mikä lesken ’hetkestä’ Taivaassa oli.

Tietoisuus siitä, että Herra Jeesus näkee meidän lävitsemme, vapauttaa meidät olemaan omat itsemme. Siellä missä ei pieninkään ele tai aie ei jää huomaamatta on todellinen vapaus. Niin kauan, kun luulemme voivamme näyttää paremmilta kuin olemme, emme ole vapaat olemaan vain oma itsemme. Jeesuksen seurassa me olemme vapaat.

Tiedä, ettei pieninkään asia jää Jeesukselta huomaamatta. Ja tiedä, ettei ole mitään sellaista, mikä hänet hämmästyttäisi – sinun ei tarvitse käydä häneen eteensä esittäen parastasi. Hänen edessään voit riisua naamioisi, koska hän näkee sinut kuitenkin. Hän ei katso sinua syyttäen tai vaatien, vaan iloitsee sinusta juuri sellaisena kuin sinä olet. Hän näkee sinun sydämesi kaipuun juuri nyt.

Ole vapaa, anna itsesi aivan sellaisena kuin olet Jeesukselle. Me ihmiset emme näe sinun lävitsesi, mutta Jeesus näkee ja rakastaa sinua. Jeesuksen seurassa sinun ei tarvitse selitellä; hän näkee, tietää ja ymmärtää.

Jeesuksen seurassa ei ole häpeää eikä peittelyä. Ole vapaa.

Pohdittavaa

Miksi on huojentavaa tietää, että Herra Jeesus näkee lävitsemme?