Lähtölaukaus tulla tämän tekstin eteen ja puhuteltavaksi oli minulle Mikko Kuustosen kappale ”Taivas varjele”. Laulussaan hän pohtii kuinka helppoa on jättää apua tarvitseva lähimmäinen huomioimatta, kun hänet pitää riittävän etäällä.

Jan Wijnants: Laupiaan samarialaisen vertaus (1670)

”Jos olet painomusteena paperilla
tai sähköä kuvaruudun pinnalla.
Jos olet ääniaaltoja jollain kanavalla
ehkä kuuntelen tai sua saatan katsella.

Jos olet seitsemän sivua mapissa
tai joku luku yhteiskuntaopin kirjassa
Jos olet uutisaihe kolmannessa maailmassa
ehkä pysyn kanssasi tasapainossa

Mutta kun sinusta tulee totta
minun veljeni, verta ja lihaa
Lyö katseesi katuun armotta
vaikket syytä etkä vihaa

Taivas varjele . . .”

Teemme ihmisistä kovin mieluusti ’asioita’, ’tilanteita’, ’tapauksia’, ’asiakkaita’ jne. ettemme vain joudu kohtaamaan heitä ’ihmisinä’. Teen melkein mitä tahansa kunhan ’tuo olento’ ei esittäydy minulle ”veljenäni verta ja lihaa”.

On helppo olla kylmä ja ottaa ’asiat asioina’, kun riistämme lähimmäiseltä saman etuoikeiden, jonka toki mieluusti suomme itsellemme: olla ihminen – verta ja lihaa.

Minua tämä asenne on välillä suututtanut, kun sitä tapaa toisissa ihmisissä, vaikka huomaan olevani itse auttamattomasti samanlainen. Tekstini eli Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta osuu juuri tälle alueelle. Se tuo esiin karun sydämettömyyden, mutta silti toisesta näkökulmasta tulkittuna se ei jätä meitä yksin ongelmamme kanssa.

Vertauksen tilanne ja tarkoitus

Vertaus laupiaasta samarialaisesta käsittää kaikki kolme vertaustekstiin tyypillisesti kuuluvaa osaa: kehyskertomus (Luuk. 10:25-29), vertaus (Luuk. 10:30-35) ja selitys (Luuk. 10:36-37). Kaikki osat ovat tarpeellisia vertauksen ymmärtämiseksi, vaikka varsinaisen vertaustekstin lukemisen luulisi riittävän.

Kehyskertomus, eli vertauksen tilanne, kertoo mihin vertaus tähtää tai mitä siinä vertaillaan. Selitys puolestaan auttaa lukijan löytämään vertauksen ’kultajyvän’, kirkkaimman totuuden.

Luukkaan vertaus keskittyy vastaamaan lainopettajan aikeeseen sekä kahteen kysymykseen, jotka hän esitti Jeesukselle vertausta edeltävässä kehyskertomuksessa:

”Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ’Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?’

Jeesus sanoi hänelle: ’Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?’ Mies vastasi: ’Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Jeesus sanoi: ’Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.’

Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ’Kuka sitten on minun lähimmäiseni?’” (Luuk. 10:25-29)

Keskustelu kulkee samoja uria kuin vastaavat Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa Jerusalemiin sijoittuvat keskustelut (Matt 22:34-40; Mark 12:28-34). Samoja kysymyksiä Jeesukselta kysyttiinkin varmasti toistuvasti. Muista evankelistoista poiketen Luukas valitsi taltioida tilanteen, jossa Jeesus esittää myös vertauksen.

Luukkaan kehyskertomuksessa lainopettaja laittoi Jeesuksen rabbina koetteelle, mikä ei välttämättä tarkoita negatiivista suhtautumista Jeesukseen. Kysymyksillään hän testasi Jeesuksen opetusten aitoutta.

Vaikka rabbin koetteleminen oli tavallinen käytäntö, kertomuksen lainopettaja ei ollut kuitenkaan avoimin mielin totuuden etsinnässä. Lainopettaja näet pyrki osoittamaan Jeesukselle olevansa vanhurskas (Luuk. 10:29), kuten Luukas tekstissä painottaa.

Kysymys lähimmäisen henkilöllisyydestä ei ollut siinä mielessä vilpitön, että hän odotti Jeesukselta tietyn suuntaista vastausta, jotta hän olisi voinut näyttää täyttävänsä lain vaatimuksen.

Vertauksen tulkitsemiseksi avain tekstiin on vertausta edeltävässä jakeessa, jossa siis paljastuu miehen taka-ajatus sekä kysymys, johon Jeesus vertauksella vastaa

”Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ’Kuka sitten on minun lähimmäiseni?’” (Luuk. 10:29)

Vertaus laupiaasta samarialaisesta

Käydessämme lukemaan vertausta korvissamme vielä kaikuu kysymys ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Emme nyt etsi luovia merkityksiä vertauksen yksityiskohdille, vaan etsimme vastausta edellä esitettyyn kysymykseen. Etsimme opetuksen sitä merkitystä, mikä sillä oli kysyjälle.

Jeesus vastasi hänelle näin: ’Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. ’Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ (Luuk. 10:30-35)

Allegorisesta tulkinnasta

Monet varhaiset kirkkoisät allegorisoivat (vertauskuvallistivat) mieluusti tämän kertomuksen, koska taitavasti merkitykset määrittelemällä teksti muuttuu mitä kauneimmaksi kuvaksi Kristuksesta. Kun yksityiskohdat nimetään toisin saa kertomus kokonaan uuden merkityksen.

Vertaus muuttuu allegoriaksi Kristuksen elämästä ja sovitustyöstä. Kirkkoisien allegorisen tulkintaperinteen mukaan

  • samarialainen tarkoitti Jeesusta ja

  • majatalo tarkoitti seurakuntaa,

minkä jälkeen kertomuksen yksityiskohdat kuin myös merkitys muuttui.

Vaikka lopputulos allegorisoiden tulkittuna osaavissa käsissä on hyvin hedelmällinen, se ei kuitenkaan ollut se ydinsanoma, joka Jeesuksella oli mielessään.

Jeesuksen kuulijoilla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta tavoittaa näitä merkityksiä, koska seurakuntaa ei oltu vielä perustettu eikä Jeesuksen rooli seurakunnan sovittajana ollut sekään varmasti selvinnyt edes opetuslapsille.

En sano, etteikö allegorisointi Raamatun hyvin tuntevan tulkitsijan käsissä toimi oikein käytettynä hienosti. Ja palaan tähän vaihtoehtoiseen tulkintatapaan vielä myöhemmin, mutta etsikäämme ensin tekstin luonnollista merkitystä.

Kirjaimellista tulkintaa

Kertomus tapahtui tiellä Jerusalemista Jerikoon, joka oli kolmisenkymmentä kilometriä pitkä. Tie oli siihen aikaan hyvin vaarallinen, koska niillä seuduilla väijyivät rosvokoplat. Kertomuksen uhria ei esitellä, mutta mitä ilmeisemmin hän on juutalainen, koska se korostaa parhaiten vertauksen opetusta.

Myös kaksi ensimmäistä ohikulkijaa – pappi ja leeviläinen – olivat hekin juutalaisia, joille tiellä makaava oman kansan mies oli ahtaimmankin rabbiinisen lain tulkinnan mukaan lähimmäinen (5. Moos. 22:1-4).

Jeriko oli Hebronin tavoin pappiskaupunki, ja monet Jerusalemin temppelissä palvelevat papit asuivat siellä. Wesleyn kommentaarin mukaan tuohon aikaan Jerikossa olisi asunut 12 000 pappia ja leeviläistä, joten esimerkin henkilöt eivät olleet tuulesta temmatut.

Pappi oli todennäköisesti palaamassa temppelipalveluksesta kotiinsa – samaan suuntaan kuin pahoinpidelty mies, kun hän kohtasi tielle jätetyn miehen. Todennäköisesti leeviläinen oli samalla asialla – palaamassa temppelin työvuorosta kotiin hänkin.

Kumpaakin ohikulkijaa Mooseksen laki velvoitti auttamaan lähimmäistä, mutta toisaalta Mooseksen laissa oli myös määräys temppelissä työskenteleviä sitovasta rituaalisesta puhtaudesta, jonka vuoksi heillä ei ollut lupa koskea kuolleeseen (4. Moos. 19:11-13), koska siitä olisi seurannut rituaalinen epäpuhtaus.

Sekä leeviläinen että pappi valitsivat mieluummin vaalia puhtautta siltä varalta, että ’lähimmäinen’ oli kuollut. On kuitenkin ilmeistä, että tämä oli tekosyy, koska he olivat palaamassa temppelistä ja aika ennen seuraavaa temppelivuoroa olisi vallan hyvin riittänyt puhdistautumiseen. He venyttivät rituaalilakia kumoamaan velvollisuutensa lähimäistä kohtaan.

Tosiasiassa he vain pelkäsivät kohdata ihmisen tai pelkäsivät joutuvansa ryöstetyksi hekin. Näin mekin taidamme kovin usein tehdä ja ohittaa lähimmäisen ajatellen ”tämä kyllä kuuluu virkavallalle”.

Samarialainen mies toimi toisin. Hänkin oli matkalla ja yhtä uhattu kuin edelliset kulkijat. Erona oli kuitenkin se, että mies oli samarialainen – juutalaisten halveksimaa sekakansaa. Häntä eivät säädökset sitoneet auttamaan – etenkään, kun pahoinpidelty mies ei edes ollut hänen omaa kansaansa. Hän olisi voinut sanoa, että koska mies oli juutalainen, muut olivat paremminkin vastuussa hänestä, mutta niin hän ei tehnyt.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että Jeesus käyttää esimerkissä samarialaista miestä – ei vain siksi, että se herätti närkästystä juutalaisissa kuulijoissa, vaan siksi, että vähän aiemmin evankeliumissa hän tuli itse torjutuksi samarialaisten taholta (Luuk. 9:52-53). Valinta vain osoittaa, että Jeesus ei sortunut siihen, mihin me usein sorrumme; rakastamaan vain heitä, ketkä koemme sen arvoisiksi.

Joka tapauksessa näemme, että muukalainen kohteli paremmin kuin hyvin rikoksen uhriksi joutunutta. Hän teki paljon enemmän kuin hänen velvollisuutensa olisi ollut.

Raamattu käyttää miehen ensireaktiosta sanaa, joka merkitsee syvää sympatian tuntemista (’esplanchnisthe’), mikä oli täydellinen vastakohta ohitse kulkeneille, jotka ajattelevat lähimmäisensä hädässä ensin itseään. Samarialaiselle pahoinpidelty mies oli ”totta, minun veljeni, verta ja lihaa
”, kun muille hän jäi vain ’tapahtumaksi’ tai ’mielenkiintoiseksi ongelmaksi’.

Vertauksen opetus

Vertaus loppuu ja lukija jää miettimään, mitä Jeesus mahtoi tarkoittaa, kun hän lopuksi kysyy:

Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?(Luuk. 10:36)

Huomaatko? – Jeesus kääntää alkuperäisen kysymyksen ja samalla koko vertauksen toisin päin. Kuulijat mitä todennäköisemmin varmaankin visualisoivat kertomuksen tapahtumat siten, että pahoinpidelty mies oli ’kulissi’ ja ohikulkijat olivat päähenkilöitä. Jeesus sen sijaan laittaakin kuulijan miehen paikalle arvioimaan sitä, kuka hänelle oli lähimmäinen!

Asettamaan täten itsemme auttajan paikalle ja samalla arvioimme autettavan paikalta omaa lähimmäisyyttämme. Oleellisin kysymys ei olekaan se, kuka on minun lähimmäiseni, vaan olenko minä lähimmäinen hänelle? Rakkauden kaksoiskäsky ei ala lähimmäisestä, vaan minusta lähimmäisenä.

Vertauksen kuultuaan ei ole enää mielekästä pohtia kuka on lähimmäinen, jota minun pitää auttaa. Päinvastoin nyt kysyn itseltäni, että riittääkö minun rakkauteni ja sympatiani siihen, että saan oikein luvalla kutsua itseäni lähimmäiseksi toiselle ihmiselle?

Jotta vertauksen opetus ei jää filosofisen pohdinnan tasolle, Jeesus lopuksi ’jalkauttaa’ opetuksen sanoen: ”Mene ja tee sinä samoin”. Näin vertauksen ’päähenkilöt’, ’hahmot’ ja ’tapaukset’ muuttuvat eläviksi ihmisiksi meidän elämässämme.

Vertaus on piikki ihmisen ulkokultaisuutta ja omavanhurskautta vastaan. Se kehottaa jokaista olemaan lähimmäisiä toinen toisillemme. Edelleen se kehottaa sinua uskaltautumaan niin lähelle lähimmäistä, että ’tapauksesta’, ’vastaantulijasta’ tai ’asiakkaasta’ tulee tosi ihminen.

Tässä kohden en voi olla siteeraamatta Kuustosen Mikon teosta uudemman kerran, koska vertaus osui suoraan sydämeeni. Laulu jatkuu näin:

”Paljon puhetta paljon suuria sanoja.
Kun ei tiedä, on helpointa olla opettaja.
Voi tätä valkoisen miehen kalpeaa rakkautta!
Milloin minusta tuli itseni vapahtaja?

Kun sinusta tulee totta:
minun veljeni verta ja lihaa,
lyön katseesi katuun armotta
vaikket syytä etkä vihaa…

Taivas varjele…”

Kääntämällä vertauksen näkökulman Jeesus herättää horteesta jopa hänet, kenellä on mitä parhaimmat ajatukset omasta hyvyydestään. Näen rakkaudettomuuden hallitsevan elämääni aina siinä määrin, että sydän huutaa

Herra Jeesus, armahda minua kovasydämistä hölmöä!

Mikon laulu kuten myös Jeesuksen vertaus kirjaimellisesti tulkittuna jättävät jokaisen kuulijan itsetutkistelun paikalle.

En tahdo kuitenkaan jättää sinua tähän puolitiehen, vaan tuon sinut askeleen pidemmälle – etsimään armoa ja ratkaisua jostain oman rakkaudettomuuden ja kurjuuden tuolta puolen. Silloin, kun kohtaamme oman mahdottomuutemme, olemme myös valmiit etsimään apua omien kykyjen tuolta puolen.

Vaihdetaan näkökulmaa

Onhan niin, että ihmisrakkaus on parhaimmillaankin paitsi valikoivaa myös vähäistä ja olemukseltaan itsekeskeistä. Ehkä hetkittäin saavutamme aavistuksen pyyteetöntä rakkautta, mutta kokonaisuutena rakkautemme Jumalaa ja ihmistä kohtaan on sangen itselähtöistä.

Lienee täten turha kuvitella, että edes rakkaus Jumalaa kohtaan saavuttaisi sekään valtavia mittoja. Vaikka kuinka rakastamme Jumalaa, on vastarakkautemme kovin itselähtöistä ja kaukana siitä rakkaudesta, jolla Herra Jeesus rakastaa sinua ja minua juuri nyt.

Jeesusta koetelleen lainopettajan perimmäinen kysymys ei liittynyt vain lähimmäisenrakkauteen, vaan miehen alkuperäinen kysymys kosketti hänen ikuisuuttaan:

Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?

Vertauksella Jeesus herätti kysyjän näkemään omien yritystensä mahdottomuuden. Jeesuksen ajatus ei ollut kuitenkaan jättää kysyjää yksin mahdottomuutensa kanssa. Päinvastoin Jeesus innoitti hänet etsimään vaihtoehtoista ratkaisua, koska hän joutui tunnustamaan rakkautensa riittämättömyyden rakkauden kaksoiskäskyn velvoitteen edessä.

Pidän tästä vertauksesta erityisesti, koska sama teksti mahdollistaa vaihtoehtoisen tulkinnan armon ja rakkauden näkökulmasta ihmiselle, joka ensin vertauksen edessä on kohdannut oman mahdottomuutensa ja katuu sitä.

Tämän vaihtoehtoisen armon näkökulman ja vastauksen tekstin lainopettajan perimmäiseen kysymykseen ovat tavoittaneet vanhojen aikojen kirkkoisät, jotka ovat vertauksen tulkinneet allegorisesta tulkintaperinteestä katsoen. Allegorisoidaanpa (vertauskuvallistetaan) tekstiä maltillisesti aavistuksen matkaa varhaisten kirkkoisien opein ja visualisoidaan teksti eteemme nyt, kun olemme kirjaimellisen tulkinnan kautta ensin kohdanneet syyllisyytemme.

Oman rakkaudettomuuteni riipaisevan kohtaamisen jälkeen koen olevani täysin lyöty niin kuin tuo rosvojen pieksemä mies vertauksessa. Tuntuuko sinusta samalta? – Ehkä sinäkin olet oman ja muiden rakkaudettomuuden rikkirepimänä.

Visualisoi vertaus uudelleen mieleesi ja asettaudu sinä vuorostasi tuon piestyn miehen asemaan. Siinä sinä makaat kykenemättömänä auttamaan itseäsi. Vaikka kuinka tahtoisit nousta ylös ja pestä haavasi, siinä sinä makaat avuttomana. Se on kuva syntisestä ihmisestä, joka on avuton auttamaan itseään.

Anna pappien ja leeviläisten käydä ensin ohitsesi ja tunne miten ihmiset – parhaimmatkin meistä – ovat kovin kyvyttömiä auttamaan sinua. He voivat pysähtyä katsomaan, mutta heistä ei ole sinua kantamaan. He vain katsovat, miten sinä sovit heidän omaan elämän palapeliin. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että siinä sinä nyt makaat omien syytöstesi pieksemänä etkä voi mitään muuta. Sinä kuulet ja näet kaiken, mutta et ole kykenevä nousemaan etkä edes apua ääneen pyytämään.

Ja kas käy tietä pitkin avuttomien auttajien jälkeen Herramme Jeesus Kristus – nyt samarialaisen miehen hahmossa. Hän pysähtyy luoksesi, ottaa sinut hellään hoitoonsa. Hän hoitaa ne haavat ja kolhut, joita sinun oma ja muiden rakkaudettomuus ovat sinuun kipeästi viiltäneet. Ja tiedätkö mitä? – Jeesus ei jätä sinua siihen, vaan ottaa sinut mukaan ja kantaa perille majataloon.

Se on mitä totuudellisin kuva siitä, miten Jumalan rakkaus toimii ihmisen hyväksi. Älä juokse karkuun, älä yritä ryömiä itse, vaan anna itsesi kokonaan Herralle Jeesukselle. Siinä, missä loppuvat ihmisen keinot ”saada omaksi iankaikkisen elämän”, Jumala tulee häntä vastaan ja armosta vie hänet epätoivosta ja kuolemasta iankaikkiseen elämään. Ota vastaan Herra Jeesus Kristus ja luota itsesi hänen kannettavakseen – aivan kokonaan: pelkoinesi, heikkouksinesi jne. Anna ne kaikki hänen kannettavakseen, äläkä yritä pitää niitä itselläsi sen tähden, että häpeät näyttäytyä sellaisena kuin olet.

Kahteen kertaan tulkittuna vertaus laupiaasta samarialaisesta vastaa kumpaankin tekstin alussa esitettyyn kysymykseen. 1) Siihen, kuka on lähimmäisemme, mutta ennen kaikkea siihen, 2) mitä tarvitaan, jos tahdomme ”saada omaksi iankaikkisen elämän”!

Kirjaimellisesti tulkittuna teksti herättää meidät vastuuseen lähimmäisestämme ja samalla pakottaa meidät kohtaamaan mahdottomuutemme. Vertauskuvallinen näkymä puolestaan vakuuttaa meille, että Jumalan armo ei ole kuitenkaan kaukana meistä, jos vain tahdomme sen kohdallemme omistaa.

Kun siis koet epäonnistuneesi ”laupiaana samarialaisena”, älä pakene Jumalaa, vaan päinvastoin antaudu hänelle ja koe, miten hän tulee sinun lähellesi eikä milloinkaan hylkää sinua!

Pohdittavaa

Mikä on vertauksen kirjaimellinen tulkinta?
Miten vertauskuvallinen tulkinta kertomuksen näkee?
Entä miten ne toimivat yhdessä?