Sota on äärimmäinen esimerkki vihasta. Se on inhimillisen pahuuden ja vihan ’mestariteos’, koska se edustaa äärimmäistä pahuuden tekoa, mihin ihminen vihan vallassa kykenee. Sota on osoittanut, miten ihminen pystyy riistämään toiselta hengen pitäen tekoaan oikeutettuna.
Sota sopii myös kuvaamaan prosessia, miten viha vaikuttaa ihmiseen ja heidän välillään. Sodan pitkittyessä sellaiset ihmiset, jotka elivät ennen sotaa normaalia elämää, kykenevät rintamalla julmuuksiin, joita he eivät olisi koskaan voineet kuvitella tekevänsä siviilissä. Herää kysymys, mikä saa heissä tämän muutoksen aikaan?
Monet sotilaat lähtevät rintamalle taistelemaan kunniakasta sotaa isänmaan ja vapauden puolesta, mutta kun sota on ohi, he tulevat takaisin muuttuneina monilla tavoin haavoitettuina ihmisinä. He ovat kohdanneet oman, toveriensa ja vihollisen pahuuden tavalla, jota he eivät osanneet edes kuvitella. He ovat tehneet kylmäverisiä tekoja, joihin eivät tienneet edes pystyvänsä. Ja kaikki vain siksi, että sodassa viha sai kasvaa heidän sydämessään.
Ehkäpä viha syttyi siitä, kun ensimmäinen joukkuetoveri kaatui. Ehkä se syttyi siitä, kun uskottiin propaganda vihollisen pahuudesta tai siitä, kun oma perhe kärsi kotirintamalla. Syntyi tilanne, jossa viha oikeutti verityön – viha sammutti kysymyksen siitä, keitä ovat ihmiset, joille tahdon pahaa. Ja voimana viha on verraton – se ruokkii itseään. Viha synnyttää edelleen vihaa ja vihan tekoja. Vihaa ei voi sammuttaa suuremmalla vihalla.
Toinen esimerkki vihan vallasta
Ei tarvitse etsiä edes sodan kaltaista äärimmäistä esimerkkiä, löytääkseen vihaa. Viha on arkipäivää yhteiskunnassamme. Joukossamme elää ihmisiä, joiden sydän on täynnä vihaa odottaen tilaisuutta purkautua ulos.
Tiedätkö kulttielokuvan maineeseen nousseen Arthur Pennin ohjaaman ’Bonnie & Clyde’ -elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1967? – Se on romantisoitu kertomus väkivaltaisesta rikollispariskunnasta ja heidän joukoistaan, jotka terrorisoivat Yhdysvaltoja ja ryöstivät pankkeja viiden vuoden ajan viime vuosisadan alkupuolella.
Hämmästyttävintä Bonnien ja Clyden tarinassa on se, että se on totta. Kuin sattumalta törmäsin tarinaan ja löysin aiheesta dokumenttielokuvan. Bonnie Elizabeth Parker ja Clyde Champion Barrow olivat kuuluisa rikollisparivaljakko, joka toimi suuren laman aikaan (1930-1934) Yhdysvalloissa ryöstäen useita pankkeja, pikkukauppoja ja huoltoasemia. Ryöstöjen ja pakomatkan yhteydessä Barrow jengi murhasi yhteensä ainakin 12 sivullista, joista 9 oli poliiseja.
Virkavallan mielestä Bonnie ja Clyde ylittivät väkivallanteoilla sen rajan, että heitä ei edes yritetty vangita ja viedä tuomittavaksi oikeuden eteen. Käytännössä heidät teloitettiin 23. toukokuuta 1934 poliisin järjestämässä väijytyksessä, jossa heidän autonsa ammuttiin seulaksi ja kumpikin sai yli kymmeniä luodinosumia ruumiiseensa.
Asia, mikä tekee heidän tarinastaan ainutlaatuisen tekstimme kannalta on viha. He olivat kiintyneet toisiinsa – ehkä rakastivat toisiaan, mutta samaan aikaan Clyden sydämeen aiemmin vankilassa istutettu viha johti heidät hirmutekoihin. Dokumenttielokuvan mukaan Clydea ohjasi silmitön viha, joka oli syttynyt hänessä aikaisempien Easthamissa kärsittyjen vankilatuomioiden aikana, jolloin hän joutui väkivallan ja hyväksikäytön uhriksi.
Tuo viha eli hänessä, kunnes hän alkoi elämään vihalle. Kätketty viha ’oikeutti’ hänet tekemään julmuuksia ventovieraille ihmisille ja virkavallalle. Kuin rinnettä alas vierivä lumipallo, viha kasvoi hänessä suuremmaksi ja tuotti aina vain julmempia tekoja. Julmuudet johtivat julmuuksiin
Mikä ihmeellisintä kaksikon tekemien hirmutöiden raakuuden tähden sama viha tarttui myös virkavallan edustajiin, jotka eivät enää etsineet oikeutta, vaan ainoastaan kostoa. Hekin antoivat vihalle vallan ja kas se ’oikeutti’ heidän kostoksi yltyneen veritekonsa.
Kaiken takana oli yksi ja ainut motiivi: viha. Ja tämä tarina on vain yksi esimerkki lukemattomien tarinoiden joukosta. Se on esimerkki siitä, miten viha leviää ja tarttuu oman hedelmänsä kautta, kun sille antaa mahdollisuuden.
Viha johtaa vihan kierteeseen, ellei sitä jossain vaiheessa katkaista. On helppo nähdä, miten viha alkaa hallita ihmisen elämää, jos sille antaa vallan.
Viha ei ole vieras kenellekään
Ihmiskunta ei ole vuosituhansien varrella viisastunut vihan suhteen. Voimme päivitellä menneiden aikojen julmuuksia ja sitä vihaa, jolla vaikkapa juutalaiset ja myöhemmin Rooman hallinto vainosi kristittyä seurakuntaa sen ensimmäisinä vuosisatoina.
Voimme päivitellä myös kaukana omasta ajastamme tapahtuneita Toisen maailmansodan kauheuksia, mutta ehkä on aiheellista muistaa, ettei Jugoslavian hajoamissotien (1991 – 1999) tapahtumista ole kulunut kuin hetki, eikä Ukrainain sodasta tarvitse edes muistuttaa. Ei ole ihmiskunta paljoa oppinut.
Tuskin kenenkään tarvitsee mennä kovin kauas löytääkseen vihaa, koska viha on melko hyvin esillä nykypäivän yhteiskunnassa. Ei tarvitse lukea pitkälti uutisia, että löytää ensimmäisen artikkelin, jossa näkee vihan tuottaneen hedelmää. Ja jos rehellisiä ollaan, niin tuskinpa tarvitsee edes lehteä avata vihaa löytääkseen. Viha ei pysy vain lehtien palstoilla, vaan se vaikuttaa tavalla tai toisella meidän jokaisen elämään.
Olla vihattu
Näemme vihan hedelmää päivittäin, mutta ikävä kyllä kosketus vihaan ei yleensä jää niinkään etäiseksi. Sen varmaan jokainen myöntää, että on kokenut toisten ihmisten vihan tai ainakin on tuntenut siten, että toiset ovat vihanneet. Asia ei ole vieras Raamatulle, ja ehkäpä juuri siksi lähes jokaiseen psalmin rukoukseen on liitetty ainakin epäsuora viite rukoilijan tuntemuksista, kuinka hänen vihamiehensä väijyvät hänen läheisyydestään (Ps. 55:3; Ps. 74:10).
Erityisen tuskallista vihan kohtaaminen on silloin, kun tiedämme olevamme syylliset kohtaamaamme vihaan – eli silloin, kun vihan aiheuttajina on ollut oma heikkous, sopimaton käytös, lankeemus tai laiminlyönnit.
On kuitenkin mahdotonta elää ihmisten keskellä kohtaamatta koskaan itseemme kohdistuvaa toisten ihmisten joko aiheellista tai aiheetonta vihaa. Halusimme tai emme, aina käy niin, että joku pahoittaa mielensä tekojemme seurauksena.
Viha sydämessä
Kaikki kärsivät toisten ihmisten vihan hedelmästä ja ehkäpä jokainen joutuu olemaan toisen ihmisen vihan kohteenakin, mutta edelleen moni olisi myös valmis maksamaan omaisuuksia päästäkseen eroon oma sydäntä raastavasta vihastaan.
Uskallan jopa väittää, ettei yksikään ihminen ole vapaa vihasta – tarkoitan siis vihaa, joka yrittää pesiä ihmisen itsensä sydämeen. Moni pystyy jopa taidollisesti kätkemään vihansa, minkä vuoksi edelleen monen on vaikea edes tiedostaa sisimpänsä pohjalla asuvaa vihaa.
Ja väitänpä vihaa pesiytyneen myös uskovien sydämiin, jopa heidän välilleen. Tämän mahdollisuuden myöntäminen on tärkeää, jotta uskova kohtaa vihan, nimeää sen ja tuo sen valoon. Nimittäin jos oletamme, ettei uskovissa ole eikä saa olla vihaa, kuvittelemme edelleen, ettei ei ole edes mahdollista, että uskovat vihaisivat tosiaan. Jos näin erehdymme kuvittelemaan, loppuu tiemme irti vihasta siihen paikkaan, koska emme suostu asiaa edes käsittelemään.
Raamatun näkemys vihasta
Suomenkielen vihaa tarkoittavaa sanaa vastaa Vanhan testamentin hepreassa useampi ilmaus, joille voidaan vihan lisäksi antaa merkitykset ’kiivastus, raivo ja kuohunta’. Samoin Uuden testamentin puolella kreikankielen tyypillisesti vihaksi käännetyt sanat pitävät sisällään merkitykset ’halu, himo, intohimo ja raivo’.
Vihan muut merkitykset antavat meille selkeän kuvan siitä, että Raamattu pitää vihaa epäkelpoon elämään kuuluvana asiana. Viha ei ole neutraali tai ihmiselämään kuuluva asia, vaan se on syntiinlankeemuksen synnyttämää epäkelpoa hedelmää.
Vihan luonnetta kuvaa myös se, että Raamattu puhuu vihasta rakkauden vastakohtana (Ef. 2:3-5). Jos Jumala on rakkaus, on viha jotain aivan muuta – jumalattomuutta edustavaa tekoa.
Ei siis ihme, ettei viha ihmissuhteissa ole Jumalan tahdon mukaista, vaan rakkauden kaksoiskäskyssä meitä kehotetaan harjoittamaan päinvastoin rakkautta ihmissuhteissa vihan sijaan. Viha on jotain, mikä ei kuulunut Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan ihmisen varalle. Ihmistä ei luotu vihaamaan.
Oikeutettu viha
Raamatun mukaan ihmisten viha on oikeutettua vain, jos se suuntautuu pahuutta vastaan. Jumalan omien ei pidä vihata mitään muuta kuin pahuutta ja sen alkulähdettä, saatanaa ja tämän demonista valtaa:
”Te, jotka rakastatte Herraa, vihatkaa pahaa! Herra on omiensa turva, hän pelastaa heidät pahojen käsistä.” (Ps. 97:10)
”Vihatkaa pahaa ja rakastakaa hyvää!” (Aam. 5:15a)
Toinen asia, mitä Raamatussa kehotetaan vihaamaan on väärää oppi ja hengellinen eksytys (Ilm. 2:6). Viha tässä merkityksessä on osoitus jumalanpelosta (Sananl. 8:13) ja Jumalaan kohdistuvasta rakkaudesta (Ps. 97:10) vastakohtana hänen nimensä väheksymiselle ihmisten miellyttämiseksi.
Epäoikeutettu viha
Pahuutta vastaan kohdistuvaa vihaa lukuun ottamatta Raamattu puhuu käytännössä aina epäoikeutetusta, synnillisestä vihasta. Jätän nk. ’Jumalan vihan’ -käsitteen tämän tekstin ulkopuolelle ja keskityn jatkossa vain inhimilliseen vihaan.
Vihaa luonnehditaan sekä Vanhassa- että Uudessa testamentissa yhdeksi pahimmista synneistä. Meidän ei pidä vähätellä vihaa sillä, että olemme luonnostamme taipuvaiset vihaan. Olemmehan me luonnostamme taipuvaiset muuhunkin syntiin, eikä meidän pidä sitäkään vähätellä. Viha on Jumalan silmissä kauhistus, joten voit uskoa, että viha on yksi niistä lukuisista synneistä, jotka on Kristuksen ristillä sovitettu heikkoutemme tähden.
Raamattu ei vaikene voimattomana vihan edessä, vaan päinvastoin se kehottaa Herran seuraajia vastustamaan vihan valtaa ihmissuhteissa. Poimin tähän muutaman kehotuksen sanojeni tueksi. Niissä kaikissa puhutaan vihasta lähimmäistä ja / tai veljeä vastaan. Ensimmäinen sitaatti tulee Vanhan testamentin puolelta vuoden 1933/38 kirkkoraamatun mukaan:
”Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi, vaan nuhtele lähimmäistäsi, ettet joutuisi hänen tähtensä syynalaiseksi. Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19:17-18)
Seuraavat kaksi sitaattia ovat Uuden testamentin kirjeistä. Huomaa, että kummatkin Uuden testamentin tekstit puhuvat ensisijaisesti ihmissuhteista seurakunnan sisällä, vaikka jälkimmäinen Paavalin kirjeen sitaatti voidaan toki laajentaa koskemaan kaikkia ihmissuhteita. Edes Uuden testamentin ajan alkuseurakunnalle viha seurakunnan sisäisissä ihmissuhteissa ei ollut tuntematon käsite, vaan normaali ongelma. Älkäämme mekään kuvitelko olevamme vapaat vihasta.
”Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja, ja te tiedätte, ettei iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa.” (1. Joh. 3:15)
”Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus.” (Ef. 4:31)
Jumalan sanan näkökulma vihaa kohtaan ihmissuhteita ohjaavana voimana on melko yksioikoinen. Ja sama tietty pätee vihaan Jumalaa kohtaan. 1) On väärin tuudittautua ajatukseen, ettei ihmisen tarvitse välittää vihasta, koska hän on monesti voimaton vihansa edessä. 2) Edelleen on väärin myöskään olettaa, että uskovien keskuudessa ei enää voisi esiintyä vihaa. Jos luet huolella Raamattua, huomaat kummankin ääriajatuksen olevan vieras Raamatun opetukselle.
Irti vihasta
Raamattu kehottaa uskovia sanoutumaan irti vihasta. Kehotukseen sisältyy täten ajatus, ettei vihasta vapautuminen ole automaatio, vaan se kuuluu ihmisen normaaliin pyhityselämään. Vapautuminen vihasta on Jumalan armotyö ihmisessä.
Vihan kätkeminen
Jos olemme omaksuneet Raamatun opetuksen vihasta nurjasti, kuvittelemme, että viha on aina väärin eikä ihminen saa koskaan vihata toista ihmistä, vaan että hänen on pakko rakastaa vihamielisiä ihmisiä. Ja koska viha ei kuulu uskovan elämään eikä edes sanavarastoon, ei sitä voi edes olla uskovassa?
– Jos erehdymme ajattelemaan tällä tavoin, emme uskalla myöntää, että sydämessämme kaikesta huolimatta voisi asua vihantunteita, ja että ne saattavat kohdistua jopa kaikkein läheisempiin työtovereihin tai omaisiin. Tällöin kieltäydymme tuomasta vihaa Jumalan eteen yrittäen peitellä vihaa ulkopuolisten silmiltä kuin Adam ja Eeva alastomuuttaan syntiinlankeemuksen jälkeen.
Vihan kätkeminen ei pidemmän päälle kannata, koska alitajuiseksi muuntuva viha tekee ihmisen kyvyttömämmäksi rakastamaan sydämestään. On vaara, että vihan tunteen kieltäneestä ihmisestä tulee ’monikerroksinen’. Päällimmäinen kerros rakentuu uskonelämän hyveistä, kuten kiltteydestä, hyvyydestä, ’rakkaudesta’ jne., mutta sisältä päin häntä jäytää anteeksiantamattomuus ja viha. Tällöin ulospäin kaikki näyttää hyvältä, mutta jos viha pesii kauniin kuoren alla, kuori ei kestä elämän paineissa.
Väitän, että omin voimin kukaan meistä ei voi täydellisesti päästä eroon vihasta. Moni toki luulee hallitsevansa vihaa, kun hän oppii tukahduttamaan vihan tuntemukset ja pitämään vihan piilossa sydämessään. On kuitenkin vain yksi tie todelliseen vapauteen vihasta. Se on anteeksiantaminen.
Anna anteeksi
Kristitty ei saa jäädä vihan tunteiden hallitsemaksi, ja on vain yksi tie päästä irti vihan hallintavallasta – ja se ei ole vihan kieltäminen, vaan päinvastoin sen tuominen julki. Nimittäin vain antamalla anteeksi voi päästä irti vihasta.
Ainoa mahdollisuutemme elää vapaana vihasta on siis anteeksiantamus. Uudelleen ja uudelleen, 70 x 7 on suostuttava ottamaan vastaan anteeksiantamus ja antamaan itse anteeksi (Matt. 18:22). Koska olen korjaantumaton ja toiset ovat korjaantumattomia, ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa anteeksi yhä uudelleen. Tulemme loukatuksi uudelleen ja uudelleen, joten anteeksiantaminen ihmissuhteissa on sekin edellytys vapaudelle vihasta.
Jos aidon anteeksi pyytämisen oppiminen on vaikeaa, mitä onkaan aito sydämen anteeksianto. Anteeksi pyytäjä tietää yleensä menetelleensä väärin tai ainakin tahdittomasti, mutta anteeksiantaminen voi olla vieläkin vaikeampaa, jos väärintekijä ei edes osoita katumusta.
Muistelepa, miten ihanalta tuntuu saada tekonsa anteeksi. Jotain samansuuntaista ihminen kokee myös antaessaan itse anteeksi. Saadessaan tai antaessaan anteeksi ihminen vapautuu vihasta ja syyllisyydestä.
Anteeksiantaminen ei onneksi ole tunne, vaan sen lähtökohta on tahdon päätös, johon ihminen sitoutuu. Anteeksiantaminen ei tarkoita, että vääryys tarvitsee unohtaa. Anteeksiantamus on vikojen peittämistä, ei poistamista. Evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjat kuvaavat anteeksiantamista näin:
”Anteeksiantaminen on sitä, että jatkuvasti annan anteeksi hänelle sen, että hän aiheuttaa minulle vahinkoa, käyttää väkivaltaa ja vääryyttä minua vastaan ja monella tavoin osoittautuu vilpilliseksi.” (Tunnustuskirjat)
On siis vain opeteltava sietämään toista ihmistä lähellään. On opeteltava mahdottoman vaikeaa läksyä rakastaa ja antaa anteeksi silloinkin, kun mielestämme toinen osapuoli ei sitä ansaitse. Eli niin kuin Paavali rakkaudesta kirjoittaa:
”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” (1. Kor 13:7).
Ei ole niin, etteikö Jeesus tietäisi, kuinka vaikeaa anteeksiantaminen ihmiselle – uskovallekin – joskus on. Jeesus huomioi sen jopa opetuksessaan. Ei näet ole sattumaa, että hän valitsi anteeksiantamisen aiheen yhdeksi opetuslapsille antamaansa jokapäiväiseen rukoukseen:
”Mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
Isä meidän -rukouksessa tämä kohta muistuttaa meitä siitä, miten vasta anteeksiantamus ihmissuhteissa tekee meidät vapaaksi vihasta. Kyseessä ei ole automaatio, vaan tahdon asia. Kyseessä ei ole helppo läksy, vaan jotain, mistä Herran rukous muistuttaa meitä joka päivä omaksi parhaaksemme. Se on rukous, jota emme ole vielä oppineet käytännössä harjoittamaan.
Kukaan ei pysty antamaan anteeksi ’ilman muuta ja tuosta vain’. Se ei ole helppoa. Anteeksiantaminen vaatii pysyvää kamppailua. Kukaan ei ole siinä mestari.
Moneen kertaan kuulemamme Jeesuksen käsky on päivittäin kirjaimellisesti meille aivan upouusi:
”Rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (Joh 13:34)
Se on uusi käsky siksi, ettemme ole sitä toistuvista yrityksistä huolimatta oppineet, vaan meidän täytyy palata kertaamaan sen harjoittamista käytännössä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja sitä opetellessamme tulee usein kyynel silmäkulmaan.
Vihasta vapaaksi kiinnittyen rakkauteen
Opettelemme anteeksiantamista läpi elämän Kristuksen ristin juurella samalla, kun opettelemme kohtaamaan ja käsittelemään omia ja toisten uskovien vihantunteita. Kristuksen armon läsnäolo hoitaa sydämiämme ja antaa meille voiman tehdä oikein jopa silloin, kun se on muutoin äärettömän vaikeaa.
Tärkeintä on, että uudelleen ja uudelleen avaudumme Jeesuksen rakkaudelle. Aivan niin kuin Isä meidän -rukous opettaa; tuomaan anteeksiantamisen jokapäiväinen vaikeus Kristuksen tietoon jokaisena armon päivänä. Jeesuksen rakkaus sovittaa ja peittää kaiken – myös minun ja muiden uskovien turmeltuneen sisimmän ja sen, ettemme tule kunnolla toimeen täällä alhaalla toinen toistemme kanssa.
Se, jota Jeesus saa rakastaa, oppii kenties vähitellen rakastamaan myös lähimmäistään. Jeesuksen läheisyys ja hänen rakkautensa lämpö sulattaa sydämen vihan roudasta, vaikka olisimme matkan varrella pettyneet toisiin ihmisiin ehkä jo varhaislapsuudessa ja myöhemmin jopa moniin uskoviinkin.
Jeesuksen rakkauden rohkaisemina saamme kuitenkin jälleen opetella avoimuutta suhteessa toisiin ihmisiin ja kenties jaksamme palvella siten toinen toistamme ja ehkä jopa kaikkein vastenmielisintäkin lähimmäistämme.
Tiedän saaneeni paljon anteeksi. Tiedän, että synnilläni olen loukannut niin montaa ihmistä puhumattakaan pelastajastani Herrasta Jeesuksesta. Sen tähden posket häpeästä kuumottaen kertaan tänäänkin Jeesuksen tasangolla pitämän saarnan (Luuk. 6:17) sanoja rakkaudesta:
”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin.” (Luuk. 6:27-29)
Herra Jeesus, sinä näet kyvyttömyyteni päästää irti vihasta. Jeesus, auta sinä minua. Herra vapauta minut ja anna minulle anteeksi. Minäkin tahdon oppia antamaan anteeksi. Herra, armahda minua syntistä ja kaikkia vihamiehiäni!