Joulupaasto tunnetaan perinteenä sekä lännen että idän kirkoissa. Lännessä tätä paastoa alettiin kutsua nimellä adventtiaika, mikä nimitys on vakiintunut joulua edeltävälle neljä sunnuntaita käsittävälle ajalle.
Adventtiaikaa vietettiin paastoten tiettävästi jo vuonna 490. Idän kirkossa joulupaastoa eli apostoli Filippuksen paastoa on vietetty joulun edellä 40 päivän ajan marraskuun 15. päivästä alkaen jo vuodesta 1166.
Ja miksikö minä paastosta kirjoitan? Ehkä siksi, että minä puolestani olen ’paastoihminen’ – eli pidän paastoamisesta ja vietän paastonaikaa paastoten kulloiseen elämäntilanteeseen sopivalla tavalla. Mikään tai kukaan minua ei paastoon velvoita tai kehota, mutta paastosta on tullut minulle rakas ja olenpa tykästynyt paastoamaan juurikin kirkkovuoden rytmittämänä. Joulupaasto on minulle erityisen rakas vastakohtana joulunajan raskaan syömisen kulttuurille.
Paasto ei ole minulle painonhallinnallinen eikä terveydellinen instrumentti. Se on elämän tasapainon ja arvojärjestyksen etsimisen juhlaa – Jumalan kasvojen etsimistä. Kieltäytyminen jostain arkea niinkin hallitsevasta elementistä kuin omat ruokatottumukset, saa paastoon ryhtyneen kohottamaan katseensa pois totutusta ja ennen kaikkea pois itsestä. Hän näkee elämän isommin ja huomaa ympärillään sellaista hyvää, mikä arjessa on käynyt jopa ’tylsäksi’ itsestäänselvyydeksi.
Paasto ei ole ulkonaista nöyristelyä, vaan se on sisäistä parannuksentekoa ja uudistumista, joka johtaa arkielämässä näkyvään Jumalan mielen mukaiseen hedelmään, mistä aikanaan profeetta Jesaja kirjoitti hänkin:
”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.” (Jes. 58:6-7)
Sydämen paaston hedelmä ei pysy kätkössä, koska se ei voi olla heijastumatta jokapäiväisiin kohtaamisiin niin Herran kuin ihmistenkin kanssa. Samaan sydämen avartumiseen ja oman itsen ulkopuolelle katsomiseen viittaavat myös profeetta Hesekiel ja Herramme Jeesus Kristus (Hes. 18:7; Matt. 25:35-36). Kun paaston sisäinen aspekti toteutuu, se johtaa kuin itsestään hyvään hedelmään käytännön elämässä, mikä ei jää vain paidan sisälle.
Oikea paasto ei ole iloton itsensä kieltämisen tie tai loputon ”ei”. Paasto on kutsu omasta ’säkistä’ jakamiseen ja taisteluun elämän puolesta. Paasto opettaa ihmisen luopumaan omasta ja antamaan toisille. Jesajan sanoja jakamisesta ei täten tule pelkistää tarkoittamaan vain aineellista jakamista, vaan paastossa syntynyt jakamisen ihme on suurempi.
Jesajan kuvaama jakaminen on samaa, mitä kuvaa englannin sana ”sharing”. On kyse ’elämän nyyttikesteistä’ – pöydästä johon paastoajat tuovat juhlaeväiksi jotain sen mukaan, mitä heillä on jaettavana. Ja kun kaikki eväät ovat pöydällä, kukaan ei muistele sitä, mitä on itse tuonut, vaan eväät laitetaan tasan sillä seurauksella, että jokainen saa jotain erilaista mitä hän itse antoi.
Paasto on täten matka pois itsestä ja itsekeskeisyydestä. Se on matka omaan elämänpiiriin näkemään elämää uudesta näkökulmasta. Paastossa matkataan katsomaan maailmaa uudesta näkökulmasta – kenties askeleen ylempää kuin yleensä – ja kas maailma näyttää uudelta, vaikka olosuhteet ympärillä eivät olisi muuttuneet paaston aikana. Usein riittää, kun me muutumme, niin maailma ’muuttuu’ mukanamme.
Paasto on elämän jakamista – sen jakamista, mitä sinulla on ja mitä sinulla ei ole. Laita hyvä kiertämään ja näe miten vähäinenkin hyvä muuttuu isommaksi, kun Jumala saa sen siunata.
Paaston suunta on joka tapauksessa selvä: paasto ei vie katsetta itseen, vaan se vapauttaa ihmisen antamisen ja keskinäisen jakamisen tielle. Paasto on luovaa luopumista, jossa huomaamatta unohtuvat omat rajat, kun heittäydymme Jumalan ja lähimmäisteni kannateltavaksi. Ja siinä missä paasto sydämessä toteutuu, astuu esiin paaston syvin siunaus, johon Jesaja edelleen tekstissä viittasi:
”Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: ’Tässä minä olen.’” (Jes. 58:8-9a)
Paaston suurin siunaus ei ole sitä, mistä me luovumme, vaan sitä, mitä Jumala antaa tilalle. Jumala on suvereeni täyttämään ja antamaan. Paaston edellä kukaan ei voi tietää, mitä Jumala tulee tekemään tai mitä hän tahtoo antaa.
Heittäydypä sinäkin sydämen paastoon ja anna Herran yllättää sinut, ”silloin sinunkin valosi puhkeaa näkyviin”.