Jokainen päivä pitää sisällään jotain sellaista, mitä emme osanneet etukäteen odottaa.

Kutsumme yllättäviä käänteitä sattumiksi, vaikka hyvin tiedämme, ettei elämään kuulu varsinaisesti sellaista käsitettä kuin sattuma, koska mitään ei tapahdu Jumalan sitä sallimatta (Matt. 10:29,30). Sattuma on vain inhimillinen selitys tapahtumalle, jota emme osanneet ennakoida.

Sattumiksi mieltämiämme tapahtumia kutsumme vaihtelevin sanan kääntein. Mieluisa yllätys on ’onnenpotku’, kun taas ikävä yllätys on joko ’huonoa tuuria’ tai ’pahaa karmaa’. Vaikka lajittelemme näitä elämän tuomia yllätyksiä hyviin ja huonoihin yllätyksiin, niin yllätyksen lopullinen ’laatu’ ratkeaa vasta myöhemmin – sen jälkeen, kun olemme sen ensiksi kohdanneet ja reagoineet siihen.

Huono käänne voi koitua siunaukseksi ja onnenpotku voi ’langettaa kirouksen’ yllemme. Omat asenteet ja valinnat määräävät käänteiden lopullisen merkityksen jatkon kannalta monesti vasta yllätyksen jälkeen. Tästä hyvänä esimerkkinä on Raamatun kertomus kuningas Daavidin ’onnenpotkusta’, joka kohta koitui kuolemaksi toiselle ja kiroukseksi hänelle itselleen. ’Onnenpotkun’ jälkeen tehdyt valinnat johtivat hänet aina vain syvempään ahdinkoon. – Kyllä, kyseessä on teksti Daavidin ja Batseban kohtaamisesta ohikiitävässä hetkessä.

Pieni yksityiskohta

Tekstin tapahtumien aikaan kuningas Daavid oli vakiinnuttanut asemansa valtaistuimella kaikkien kahdentoista heimon kuninkaana (2. Sam. 5:1-5) ja hallinnut maata kymmenisen vuotta. Hän oli käynyt suuren joukon sotia naapurikansoja vastaan ja valloittanut luvatun maan kutakuinkin kokonaisuudessaan (2. Sam. 8:1-14; 2. Sam. 10:1-19).

Oli tavallista, että Välimeren alueen kuninkaat lähtivät sotaan muutama kuukausi talven sateiden ja niitä seuranneen sadonkorjuun ajan jälkeen. Ajoitus johtui yksinkertaisesti siitä, että miehiä tarvittiin sadonkorjuun aikana pelloilla, joten sotiminen sai odottaa sadon valmistumista. Sadonkorjuun jälkeen kuninkaat kokosivat joukkonsa ja lähtivät sotimaan. Tällä kertaa kohteena oli Rabban kaupunki Jordanin itäpuolella ja vastassa olivat ammonilaiset.

Tavallisesti kuningas lähti itse johtamaan armeijaa, aivan kuten Daavid oli ilmeisesti aina aikaisemmin tehnyt; olihan hän sentään noussut kuninkaaksikin juuri soturina ja taitavana sotapäällikkönä. Tällä kertaa Daavid ei kuitenkaan lähtenyt joukkojensa mukaan, vaan hän jäi Jerusalemiin. Tapaus oli ilmeisesti poikkeuksellinen, koska kirjoittaja oikein mainitsee sen erikseen:

”{Mutta KR33/38} Daavid itse jäi Jerusalemiin.” (2. Sam. 11:1)

Kuningas saattoi jäädä pois sotajoukon matkasta, jos kuninkaalla oli fyysinen este taisteluun, kuten korkea ikä tai vamma. Samoin tärkeiden valtiollisten velvollisuuksien hoitaminen saattoi olla syy kuninkaan poisjäämiseen sodasta. Daavidin tapauksessa oli todennäköisesti kyse jälkimmäisestä syystä, joskin syynä saattoi olla myös erityinen luottamuksen osoitus Joabia, kyvykästä sotapäällikköä, kohtaan. Mutta joka tapauksessa Daavid jättäytyi armeijan ylipäällikön tehtävästä, jossa hän oli aina ennen ollut erityisen ansioitunut.

Kirjoittajan kiinnittämä erityinen huomio Daavidin jäämiseen pois sodasta voi viitata myös Daavidin kadottaneen sydämen paloa kuninkaan työtään kohtaan. Ehkä hän oli jo väsynyt ainaisiin taisteluihin. Tämä on kuitenkin vain arvailua.

Ja tapahtui katolla…

Ensimmäisen jakeen jälkeen kertomus keskittyy kuvaamaan yhden illan tapahtumia palatsissa:

”Eräänä iltana, kun Daavid oli noussut vuoteeltaan käyskentelemään kuninkaanpalatsin katolla, hän näki sieltä naisen, joka oli peseytymässä. Nainen oli hyvin kaunis.” (2. Sam. 11:2)

Kuuman päivän jälkeen asunnoissa oli kuuma, joten Jerusalemin asukkailla oli tapana virkistäytyä ulkosalla illalla nousevassa viileässä tuulessa. Talojen katot olivat tasaisia ja ne oli tarkoitettu ikään kuin terasseiksi tai parvekkeiksi. Myös palatsin arkkitehtuuri oli samanlainen (1. Sam. 9:25). Ei ollut ainutkertaista, että Daavid oli katolla, vaan hän lienee viettänyt siellä aikaa monina iltoina psalmeja kirjoitellen ja ihaillen Jumalan luomaa kaunista tähtitaivasta. Tällä kertaa erityistä oli vain se, että Daavid ’sattui’ huomaamaan jotain muutakin kaunista kuin tähtitaivaan tai Jerusalemin soihtumeren.

Jerusalem on rakennettu usean vuoren rinteelle. Daavidin palatsi sijaitsi lähes rinteen huipulla, joten sieltä oli upea näköala laajalle alas kaupunkiin. Palatsin katolta avautui hieno näkymä kaupunkiin, joten Daavid ei yksinkertaisesti voinut olla näkemättä, mitä toisten talojen katoilla puuhattiin. Toisin sanoen kuningas Daavid ei ollut palatsin katolla tirkistelemässä naapureiden tekemisiä, vaan hän yksinkertaisesti nautti siellä paikalliseen tapaan illan viileydestä niin kuin kaikki muutkin.

Entä sitten Batseba? Oliko hän kenties tullut tietoisesti keikistelemään ilkosillaan katolle siinä toivossa, että hän saisi näin vieteltyä kuninkaan? – Tuskin sentään. Myös Batseba oli nauttimassa illan viileydestä asuntonsa katolla, siis meidän kontekstissamme hän oli ’kotona parvekkeella’.Katolla viileässä oli mukavampi kylpeä kuin kostean kuumassa sisätilassa. Ja ehkä hänen tarkoituksensa oli kylvyn jälkeen samalla kuivatella lämpimässä tuulessa.

Batseba ei ollut turhamainen keikistelijä tai miestennielijä, vaan tavallinen kunniallinen juutalainen nainen – ilmeisesti erityisen kaunis sellainen, koska Daavid ja tekstin kertoja kiinnitti hänen kauneuteensa erityisen huomion.

Yksi huomionarvoinen asia Batseban kylvystä kannattaa tässä yhteydessä mainita. Teksti nimittäin mainitsee, että ”nainen oli juuri puhdistautunut” (2. Sam. 11:4). Batseban kylpy oli normaali rituaalinen peseytyminen liittyen hänen kuukautiskiertoonsa.

Kuukautisten aikaan naisen katsottiin olevan seitsemän päivän ajan rituaalisesti epäpuhdas, jolloin hän ei saanut astua temppelialueelle ennen puhdistautumista (3. Moos. 15:19-24). Tieto puhdistautumisesta merkitsee kertomuksen juonen kannalta kahta asiaa:

• Batseba ei ollut miestennielijä, vaan hurskas juutalainen nainen, joka noudatti lain säätämiä velvoitteita vaimolle.

• Batseba ei voinut olla raskaana miehelleen, koska hänellä oli juuri ollut kuukautiset ja mies oli taistelussa piirittämässä Rabbaa.

Voidaan siis aivan hyvin olettaa tapahtumien olleen ’sattumaa’ sekä Batseban että Daavidin osalta. Daavid sattui näkemään palatsin katolta erityisen kauniin naisen nousevan kylvystä. Siinähän ei ole mitään väärää – toki kaunis nainen edustaa Luojan luomistyön kauneutta siinä missä tähtitaivaskin. Joku voisi hyvinkin sanoa, että Daavidilla kävi tuuri, kun hän sattui näkemään Luojan luomaa naiskauneutta katoltaan.

Daavid ja Batseba joutuivat tähän tilanteeseen ’sattumalta’ ilman minkäänlaista tarkoitushakuisuutta. Tuskin Daavid oli katolta epätoivoisesti etsimässä visuaalista pornoa, koska olihan hänellä tuolloin jo useampia vaimoja. Eikä Batseba ollut hänkään keikistelemässä siksi, että olisi etsinyt itselleen sänkypartneria miehensä ollessa sodassa. Päinvastoin hän oli täyttämässä velvollisuuttaan rituaalisella pesulla. Tähän asti kaikki oli siis täysin viatonta ’sattumaa’.

Viattomuuden loppu

Tämän jälkeen tapahtumat eivät enää olleet pelkkää ’sattumaa’ eivätkä edes täysin viattomia:

”Daavid lähetti tiedustelemaan, kuka nainen oli, ja hänelle kerrottiin: ’Hän on Batseba, Eliamin tytär, heettiläisen Urian vaimo.’ Daavid lähetti sananviejiä noutamaan naista, ja tämä saapui hänen luokseen. Nainen oli juuri puhdistautunut, ja Daavid makasi hänen kanssaan. Sitten nainen palasi kotiinsa.” (2. Sam. 11:3-4)

Daavidin aktiivisuus selvittää naisen henkilöllisyys, paljastaa mitä hänellä oli mielessä. Sen sijaan, että hän olisi torjunut mielihalun, hän lähti ruokkimaan sitä ajatuksella siitä, että josko nainen ei olisikaan avioitunut, niin hän saattaisi ottaa hänet yhdeksi vaimoistaan tai jalkavaimoistaan. Hänellä oli jo entuudestaan useampi vaimo, joten Batseba olisi mennyt hyvin siinä mukana.

Daavidin saama vastaus ei ollut hänelle mieleinen. Sanat ”Hän on Batseba…” voidaan kääntää alkukielestä myös kysymykseksi, kuten esimerkiksi englanninkieliset käännökset (KJV, NIV) tekevät: ”Eikös hän ole Batseba…” Daavid sai kuulla naisen olevan avioitunut ja vieläpä yhden hänen parhaan soturinsa kanssa.

Nimittäin Batseban mies Uria oli yksi Daavidin mahtavimmista sotureista (2. Sam. 23:39) ja hän kuului kuninkaan henkilökohtaiseen henkivartiostoon. Oli siis hyvinkin mahdollista, että Daavid aavisti itsekin, kenen talon katolle hän oli katsellut. Joka tapauksessa viimeistään nyt Daavid tiesi katselleensa heettiläisen Urian vaimoa. Uria oli käännynnäinen juutalainen, koska ei voinut olla sitä heettiläisten sukujuuriensa puolesta. Hänen juutalainen nimensä kuvastaa sekin hänen uskollisuuttaan Israelin Jumalalle, sillä se tarkoittaa ”Minun vahvuuteni on Herra”.

Viimeistään tässä vaiheessa Daavidin olisi luullut ymmärtävän lopettaa leikittely mielihalunsa kanssa. Hän oli saanut tietää tarpeeksi. Aivan kuin ei olisi riittänyt tietää, että kyseessä oli avioitunut nainen, mutta vielä sotaurhon vaimo. Ikävä kyllä Daavid laskelmoi saamansa tiedon toisin. Hän näet ajatteli, että Uria oli sodassa, joten kiinnijäämisen riski oli pieni.

Se, että Batseba oli avioliitossa Daavidin mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti tunteman soturin kanssa, ei estänyt Daavidia tekemästä syntiä makaamalla hänen kanssaan. Vaikka Daavid oli syntiin johtaneessa teossa aktiivinen osapuoli, tuskin Batsebakaan oli enää täysin syytön, koska käsittääkseni tähän tekoon tarvittiin kaksi ihmistä eikä Raamattu kerro Daavidin raiskanneen Batsebaa. Kuningas mitä todennäköisemmin vietteli Batseban. Ja kertomus sekin erityisesti painottaa Daavidin osuutta synnissä.

Jälkien peittely

Kertomuksen lopun varmaan jo muistatkin. Jos kertomus ei muistu mieleesi, voit tarkistaa tapahtumien kulun lukemalla tekstin kokonaan:

• Daavidin synti (2. Sam. 11:1-27)

• Jumala ilmoittaa synnin profeetta Naatanin suulla (2. Sam. 12:1-15)

• Daavid katuu (2. Sam. 12:12-16)

• Daavidin tuntemuksia katuessaan syntiään (Ps. 51; Ps. 32)

Jos tahdot lukea tekstin oletetussa aikajärjestyksessä, voit noudattaa seuraavaa järjestystä: 2. Sam. 11:1-12:16; Ps. 51; 2. Sam. 12:17-20; Ps. 32; 2. Sam. 12:21-25. Tässä vielä lyhyt referaatti tapahtumista. Daavid oli saanut, mitä halusi, joten tähänastinen olisi toki riittänyt kuninkaalle, mutta kävi kuitenkin niin, että Batseba tuli raskaaksi Daavidille. Batseba ilmoitti tämän Daavidille (2. Sam. 11:5), mikä tarkoitti sitä, että Daavid ja Batseba olisivat asian tullessa julki syyllistyneet rikokseen, josta seuraisi kummallekin kuolemantuomio (3. Moos. 20:10; 5. Moos. 22:22).

Oli ehtinyt kulua siis noin kuukausi makaamisesta. Synnin jälkien peittely alkoi. Ensin Daavid yritti peittää syntinsä jäljet kutsumalla taistelijansa Urian lomalle Jerusalemiin sillä taka-ajatuksella, että hän yhtyisi vaimoonsa ja näin kaikkoaisivat epäilyt lapsen isästä. Mutta ikävä kyllä Uria oli uskollinen sotilas, eikä mennyt kesken palveluksen kotiinsa, vaan pysyi joukkojensa luona (2. Sam. 11:6-11).

Daavid ei luovuttanut, vaan yritti uudelleen; hän juotti Urian humalaan, jotta hän nyt humalassa menisi kotiinsa ja makaisi vaimonsa kanssa. Uria kuitenkin pysyi uskollisesti joukkojen keskuudessa (2. Sam. 11:12-13). Huomaathan, millaiseen vilpilliseen juonitteluun Daavid joutui turvautumaan vain sen tähden, että antoi ’hyvän sattuman’ johtaa epäkelpoon hedelmään elämässään.

Daavid tiesi syntinsä tulevan ilmi, ellei hän pian tekisi jotain. Pelastaakseen maineensa ja henkensä hän turvautui viimeiseen vaihtoehtoon. Daavidin näkökulmasta kyseessä oli joko hänen ja Batseban henki tai Urian henki.

Daavid täten käski armeijansa komentajan Joabin siirtää Urian seuraavassa taistelussa etulinjaan, ja kesken taistelun vetäytyä niin, että Uria jäisi yksin ja kuolisi vihollisten keskelle (2. Sam. 11:14-26). Toisin sanoen Daavid tietoisesti murhautti uskollisen taistelijansa mieluummin kuin olisi antanut syntinsä tulla julki.

Urian kuoleman ja sitä seuranneen suruajan jälkeen Daavid otti Batseban ’jalomielisesti’ vaimokseen (2. Sam. 11:27). Seuraavaksi teksti kertoo Batseban synnyttäneen hänelle pojan. Jälkien peittäminen sai Daavidin ensin kieroilemaan, ja lopulta käyttämään kuninkaallista valtaansa väärin aina niin, että murhautti syyttömän.

Kertomuksessa Daavid ajautui täten nykyihmisillekin tuttuun kierteeseen: synti yritetään peittää uudella synnillä, josta tulee pahimmillaan loputon kierre, ellei sitä missään välissä katkaista.

On kovin traagista nähdä, miten viattomasta ’sattumasta’ alkanut tapahtumaketju johtaa ensin aviorikokseen ja lopulta harkittuun kylmäveriseen murhaan. Daavidin teot olivat rikoksia ihmisiä kohtaan, mutta ennen kaikkea se oli rikos Jumalaa kohtaan. Hänen yrityksensä peitellä syntinsä ihmisiltä osoitti halveksuntaa Jumalaa kohtaan, jonka silmiltä hän ei voinut rikoksiaan peittää. Daavidin peittely osoitti hänen pelkäävän enemmän ihmistä kuin Jumalaa.

Syyllisyys Jumalan edessä

Daavid pystyi peittämään tekonsa jäljet ihmisiltä ja näin välttämään välillä jo todennäköiseltä näyttäneen kuolemantuomion aviorikoksesta. Oli siis ehtinyt kulua vähintään yhdeksän kuukautta ’epäonnekkaaksi’ muuttuneesta ’onnekkaasta sattumasta’ palatsin katolla.

Herra ei kuitenkaan jättänyt asiaa tähän, koska Daavid oli tehnyt väärin ja toisaalta syyllisyys varmasti painoi hänen mieltään joka kerran, kun hän katseli Batsebaa vaimonaan. Daavid ei päässyt pakenemaan Jumalaa peittämällä jälkensä, vaikka ihmisiä hän pystyikin harhauttamaan.

Daavid oli kantanut syyllisyyttä jo miltei vuoden verran, kun Herra lähettää profeetta Natanin tuomaan hänelle viestin (2. Sam. 12:1-10). Natan kertoo asian vertauksin saaden Daavidin tuomitsemaan itsensä. En tässä yhteydessä käsittele tarkemmin tuon keskustelun yksityiskohtia, koska niistä saisi kokonaan oman tekstinsä.

Keskustelun tuloksena Daavid tunnustaa Natanille, että hän on tehnyt syntiä Jumalaa vastaan (2. Sam. 11:13). Hän joutui tekojensa vuoksi ensin Jumalan epäsuosioon (2. Sam. 11:27), mutta osoittaessaan sydämen katumusta tunnustettuaan tekonsa Jumalalle hän saa syntinsä anteeksi:

”Silloin Daavid sanoi Natanille: ’Olen tehnyt syntiä Herraa vastaan.’ Natan vastasi: ’Herra vapauttaa nyt sinut tästä synnistä, eikä sinun tarvitse kuolla.’ Mutta koska olet tällä teolla rikkonut pahasti Herraa vastaan, niin sinulle syntynyt poika kuolee.” (2. Sam. 12:13-14)

Daavid sai armon Jumalan edessä, mutta siitä huolimatta hän joutui myöhemmin elämässään maksamaan kovan hinnan rikkomuksensa hedelmästä. Daavidin katumuksen syvyyttä voi tarkastella parhaiten lukemalla hänen tässä tilanteessa kirjoittamansa psalmit (Ps. 51; Ps. 32).

Jumalan täydellisestä anteeksiannosta huolimatta Daavid joutui maksamaan kovan hinnan teoistaan. Paitsi, että lapsi kuoli, Natan ennusti, ettei ”miekka ei tule milloinkaan väistymään suvustasi” (2. Sam. 12:10-12). Daavid joutui käytännössä sotimaan koko hallintokautensa – välillä jopa omia perheenjäseniään vastaan.

Samoin on meidän kohdallamme. Vaikka Jumala antaa meille syntimme anteeksi eikä nosta niitä enää koskaan syyttäen meitä vastaan, siitä huolimatta voi olla, että joudumme elämässämme kantamaan väärien valintojemme seuraamuksia tavalla ja toisella.

Minne katosi näky?

Jos kertomuksen lopusta palataan aivan sen alkuun, on hämmästyttävää, miten tällainen tapahtumaketju voi syntyä niin pienestä lähes ’sattumanomaisesta’ tapahtumasta. Miten on mahdollista, että viaton sattuma johtaa tietoiseen lankeemukseen ja vielä jopa murhaan lankeemuksen peittämiseksi? Ja vieläpä sen tekee vielä Jumalan valitsema voideltu kaikkien rakastama kuningas Daavid?

Näen taustalla jonkinlaisen otteen herpaantumisen ja päämäärien kadottamisen, josta mielestäni jo kielii jo kuningas Daavidin päätös jättäytyä pois sotaretkeltä. Hänen missionsa Israelin kuninkaana oli saavuttaa valtakunnalle ne rajat, jotka Mooses ja Joosua olivat sille asettaneet luvatun maan valtauksen alussa.

Jotenkin tuntuu siltä, että Daavidin näky oli hämärtynyt. Tällä en tarkoita ainoastaan näkyä hänen missiostaan, vaan myös hänen näkyään omasta asemastaan Jumalan valitsemana kuninkaana. Hänen yhteytensä Herraan oli ehkä viilentynyt ja muuttunut arkiseksi. Toki Herra oli hänen Jumalansa, mutta elämään alkoi vähitellen tulla muita lähes yhtä tärkeitä asioita, jotka veivät hänen huomionsa pois olennaisesta.

Vertaisin tätä otteen herpaantumista ja näyn hämärtymistä taistelijan tai urheilijan työhön. Sinä päivänä, kun taistelija ei enää keskity työhönsä 100 prosenttisesti, hän on haavoittuvampi kuin koskaan aiemmin. Vastaavasti urheilija jaksaa harjoitella,vaalia lepoa ja oikea ravintoa päivästä toiseen silloin, kun hän on motivoitunut tekemiseensä. Tällöin urheilija voittaa itsensä päivä toisensa jälkeen, vaikka on kyse olisi vain harjoituslenkille lähtemisestä. Näin siis, jos hänellä on kirkkaana mielessä tavoite, jonka hän on itselleen asettanut. Tuo tavoite saa hänet liikkeelle, se saa hänet vapaaehtoisesti kokemaan väsymystä ja vaivaa joka päivä ilman, että hänen tarvitsisi ruoskia itseään ja näin pakottamaan itsensä harjoittelemaan. Jos urheilija kadottaa missionsa, hänen harjoittelustaan tulee ensin ikävää pakkoa, kunnes hän pian huomaa jo luistavansa valmennustavoitteistaan.

Daavidille oli käynyt jotain samankaltaista. Hän oli kadottanut tuoreen näkynsä ja antanut periksi itselleen tarkoituksena jäädä nauttimaan aikaisemmista saavutuksistaan. Se jokin, mikä sai Daavidin näin julkeasti lankeamaan, oli tapahtunut hänen sydämessään jo aikaisemmin. Se oli tapahtunut ehkä jo silloin, kun hän oli päättänyt jäädä palatsiinsa sotajoukkojen lähdettyä Rabbaan. Hän oli kadottanut missionsa ja ehkäpä hänen suhteensa Herraan oli viilennyt kuin Jerusalemin ilta.

Jos Daavid olisi lähtenyt joukkojensa mukaan, ei tätä ’tilaisuutta’ olisi tietenkään edes päässyt tulemaan. Mutta vaikka hän olisi jäänyt Jerusalemiin ja nähnyt Batseban peseytymässä, olisi lopputulos ollut varmasti aivan toinen, jos hän olisi edelleen palanut missiolleen ja ennen kaikkea Herralleen. Ehkäpä silloin hän olisi katsellut Batsebaa ja ihastellut hänen kauneuttaan puhtaammin ajatuksin. Olisipa voinut vaikkapa tokaista Urialle tämän tavatessaan, että hänellä on todella kaunis vaimo. Näin siis jos hänen yhteytensä Herraan olisi ollut kunnossa ja hän olisi yhä palanut omalle missiolleen.

Minun missioni ja minun Herrani

Uskovan vaelluksessa on ensisijaisesti kyse yhteyden säilyttämisestä Herraan Jeesukseen Kristukseen. Ammennamme voimaa jokapäiväiseen vaellukseen tästä yhteydestä. Yhteytemme Herraan Jeesukseen antaa elämälle mielekkään päämäärän, joka pitää meidät hereillä ja tietoisina missiostamme ja omasta tilastamme Herran omina tässä ajassa.

Tästä Raamattu puhuu myös Johanneksen evankeliumissa:

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh. 15:4-5)

Kun yhteys Herraan heikkenee, katoaa ensimmäiseksi elämästä selkeä päämäärä. Alamme etsiä päämääriä ja tavoitteita eri suunnista. Seuraavaksi annamme periksi yhdessä jos toisessakin asiassa, kunnes huomaamme ajautuneemme samanlaiseen tilaan kuin Daavid. Tällöin ei tarvita mitään muuta kuin sopiva ’sattuma’ ja sydämemme asenne ratkaisee sattuman lopullisen laadun: onko se meille rikkaudeksi vai langettaako se kenties tulevaisuutemme päälle mustan varjon?

Jos huomaat kadottaneesi elävän yhteyden Herraan Jeesukseen tai koet missiosi olevan hukassa, et ole vielä menettänyt mitään. Päinvastoin olet etuoikeutettu, koska olet havainnut asian ja voit täten korjata elämän suuntaa. Sinulla on näet aina mahdollisuus palata elämän antajan yhteyteen elämään hänen tarkoittamaansa yltäkylläistä elämää Kristuksessa.

Jos tässä olemme nyt mustamaalanneet Daavidia hänen epäonnistumisensa tähden, kannattaa muistaa, että Daavid oppi virheistään. Hän oli ihminen – hänellä oli hyvät hetkensä, mutta myös nämä huonot hetkensä. Oleellisinta lankeemuksessa oli, että hän sydämestään katui tekoaan ja tahtoi tulla Jumalan luo. Sen tähden hän sai armon Jumalan edessä. Hän palasi takaisin siihen yhteyteen, jonka varaan hän oli kuningaskuntansa rakentanut.

Daavidin elämä on täten paitsi varoittava esimerkki meille yhteyden kadottamisesta ja otteen herpaantumisesta, mutta myös voitokkaasta elämästä Herran yhteydestä ja Herran mielen mukaisesta katumuksesta ja anteeksiannosta. Daavidin katumus ei ollut vain tokaisu ”No, anteeksi”, vaan syvää katumusta ja sydämen tuskaa, mitä hän erityisesti psalmeissa 51 ja 32 tuo julki (Ps. 51; Ps. 32).

Olkoon tämän kertaisen näkökulmamme opetus meille kehotukseksi – ei tuomita Daavidia – vaan vaalia omaa uskonelämäämme. Pysykäämme Herrassa ja ojentautukaamme hänen asettamiensa päämäärien mukaan, ettemme veltostuisi ja ajautuisi pois hänen tarkoittamastaan mielekkäästä elämästä. Elämä Jumalan yhteydessä on enemmän kuin hetkellisten ’sattumien’ tarjoamat ’ilot’.

Pohdittavaa

Voiko hyvä ’sattuma’ kääntyä huonoksi tai päinvastoin?
Oliko Batseban näkeminen perimmäinen syy Daavidin lankeemukseen?
Onko minun yhteyteni Herraan elävä? Entä ovatko elämäni päämäärät selkeät?