Sananlaskujen kirja Raamatussa on isolta osin yhden jakeen mittaisia viisauksia teemoittain ryhmiteltynä. Kirjassa on myös muutama pidempi kokonaisuus. Kirja päättyyyhteen tällaiseen pidempäänviisauskokonaisuuteen, joka on otsikoitu ”Kelpo vaimon ylistys”.

Onkohan tämä tuo tekstimme nainen? (Mona Lisa, Leonardo da Vinci)

Tiedän, että aikanamme jo pelkkä otsikko – tekstistä nyt puhumattakaan – koetaan syrjiväksi tai jopa loukkaavaksi. Ehkä sana ’puoliso’ sopisi paremmin etenkin, kun suomalaisessa kulttuurissa monet tekstin töistä jakautuvat eri tavalla puolisojen kesken kuin muinaisessa heprealaisessa maailmassa.

Käytän tekstiä tässä vain esimerkkinä. Kiinnitä huomio tekstissä mieluummin siinä esiintyviin moninaisiin tehtäviin kuin näkökulmastamme sukupuolittuneeseen arvomaailmaan.

Ota teksti esimerkkinä, vaikkapa jonkin perheen arjesta tuolloin kauan sitten. Asetu tekstiä lukiessa tämän vaimon rooliin ja lue sitä niin kuin siinä kerrottaisiin sinusta. Kun teksti etenee, kiinnitä huomiota siihen, miltä sinusta tuntuu ja mitä ajatuksia se sinussa herättää, kun luet sitä eteenpäin.

Kelpo vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. Hänen miehensä sydän luottaa häneen, eikä siltä mieheltä saalista puutu. Hän toimii miehensä parhaaksi, ei vahingoksi, kaikkina elinpäivinään. Hän hankkii villat ja pellavat ja tekee työtä ahkerin käsin. Hän on kauppiaan laivojen kaltainen: leipänsä hän noutaa kaukaa. Hän nousee, kun vielä on yö, ja antaa ravinnon talonsa väelle, palvelustytöillekin heidän osansa. Hän haluaa peltoa ja hankkii sen, istuttaa viinitarhan kättensä työn hedelmällä. Hän vyöttää kupeensa voimalla ja vahvistaa käsivartensa. Hankkeensa hän huomaa käyvän hyvin, ei sammu hänen lamppunsa yöllä. Hän ojentaa kätensä kehräpuuhun, hänen kouransa tarttuvat värttinään. Hän avaa kätensä kurjalle, ojentaa köyhälle molemmat kätensä. Hän ei pelkää talonväkensä puolesta lunta, sillä koko hänen väkensä on puettu purppuravillaan. Hän valmistaa itselleen peitteitä, ja hienoa pellavaa ja purppuravillaa on hänen pukunsa. Hänen miehensä on tunnettu porteissa, istuessaan maan vanhinten joukossa. Hän tekee pellavapaitoja ja myy niitä, vöitä hän toimittaa kauppiaalle. Voima ja kunnia on hänen pukunaan, hän nauraa tulevalle päivälle. Hän avaa suunsa puhumaan viisautta, hänen kielellään on lempeä opetus. Hän tarkkaa, mitä hänen talossaan tehdään, hän ei syö laiskan leipää. Hänen poikansa nousevat ja ylistävät häntä onnelliseksi, hänen miehensä ylistää häntä: ”Paljon on naisia, töissään erinomaisia, mutta yli niiden kaikkien kohoat sinä.” Pettävää on sulous, kauneus katoavaa, ylistettävä on se vaimo, joka pelkää Herraa. Suokaa hänen nauttia kättensä työn hedelmistä, hänen tekonsa häntä porteissa ylistäkööt. ” (Sananl. 31:7-31)

Mikä on nyt päällimmäinen tunne? Entä mitä ajatuksia teksti sinussa herätti? Vastauksesi varmaan riippuu siitä, miten koet tekstin tehtävät, millainen päivä sinulla on tänään ja mitä elämä on tuonut tullessaan. Ehkä siihen vaikuttaa paljolti myös oma asenteesi näiden ’tehtävien’ suorittamista kohtaan.

Miltä teksti kuulosti?

Syvemmällä sinussa vaikuttavat varmasti aiemmat kokemukset ja sinun sisäisen puheen nuotti. Nousiko pintaan ajatus, että paljon tuo tarinan vaimo tekee? Entä tuliko kylkiäisenä ajatus vertailusta itseen tai muuhun henkilöön? Miltä nämä ajatukset tunnetasolla oikein maistuvat? Syttyikö kiivastus tuollaista ’tehtäväluetteloa’ kohtaan? Vai painuiko mieli maahan, että minusta ei ole tuollaiseen? Ehkä ajattelit, että näin minäkin teen, mutta kukaan ei huomaa sitä…

On perin kummallista, että tämänkaltainen tavallaan neutraali teksti voi tuntua henkilökohtaiselta. Toiselle se on ihanne tai malli omalle tekemiselle, kun taas toinen suuttuu sen edessä, että ”nuokin pitäisi vielä jaksaa”. Ehkä kritiikki nousee siitä, että tekstiä käy lukemaan niin kuin kauppalappua tai tee-se-itse-ohjetta. Mitä jos luet sen vain siten, että se kertoo sinulle tuntemattoman naisen tekemisistä useamman vuosituhannen takaa?

Vai luuletko, että kirjailija on ajatellut juuri sinua, kun hän kirjoitti tuon tekstin? Olitko kirjoittajan mielessä? Ja miten hän osasikin kaivella tikulla juuri ne asiat, joita et ole tänään tehnyt? Tiedät varsin hyvin, ettei niin ole. Jos sinusta siltä tuntui, niin tiedä, että se oli sinun oma äänesi, joka sellaista puhui, jos sitä nyt satuit kuulemaan.

Luetaan teksti oikein

Käytin tekstiä esimerkkinä juuri siksi, että sen edessä on helppo havaita, että ’syyttäjä’, ’vaatija’ tai ’arvostelija’ ei ole tekstin kirjoittaja, vaan sinä itse – sinun oma sisäinen äänesi, joka arvioi jopa tämän tekstin kautta sinua ja vain sinua.

Tämä ihmisen piirre kertoo paljon meistä ihmisistä. Se paljastaa karulla tavalla sen, kuinka itsekeskeisiä olentoja me olemme. Suodatamme havaintomme niin vahvasti oman itse kautta. Toiseksi se kertoo sisäisestä puheesta, jota emme normaalisti edes huomaa. Ehkä nämä kummatkin aspektit ovat jotain, mitä me voimme elämme aikana oppia tuntemaan. Ehkä meistä voi kasvaa vähemmän itsekkäitä ja toisaalta voimme myös opettaa omaa sisäistä puhettamme olemaan entistä armollisempi itseämme kohtaan.

Toki tiedän, että sisäisen puheen ääni ei aina ole pelkästään omaamme. Onhan niin, että Jumalan Pyhä Henki asuu meissä ja puhuu hänkin meille. Hänen äänensä sen sijaan on rakentava ja eteenpäin vievä. Hänet tunnistaakin usein juuri puheen sisällöstä.

Kolmanneksi ja viimeiseksi näkökulmaksi tähän tekstiin tahdon tuoda ’kolmannen harhan’, mihin me ihmiset usein lankeamme. Se on vääristynyt ajantaju. Jumalan kuvina emme aina tule ymmärtäneeksi, että kuva ei ole sama asia kuin se, mitä se kuvaa. Kuuluisa Leonardo Da Vincin Mona Lisa -taulu ei ole sama asia kuin henkilö, jota se kuvaa – jos kuvan henkilöä on edes ollut olemassa. Eikä valokuva minusta ole sama asia kuin minä. Se on pelkkä projektio yhdestä hetkestä minun elämässäni; ehkä siinä näytän edustavalta, mutta toista on todellisuus seuraavana aamuna rikkinäisissä kalsareissa.

Näin mekin Jumalan kuvana olemme uniikkeja kuvia, mutta emme Jumala tai edes jumala. Näin ollen meidän tulisi ymmärtää rajallisuutemme ajassa. Missä iankaikkinen Jumala tekee kaiken ’hetkessä’ ajan ulkopuolella, me taaperramme ajan sisällä omaa hidasta vauhtiamme. Meidän pitäisi olla armollisia ajan suhteen. Jos ajattelet elämääsi pienen pienenä katoavana pisteensä ikuisuudessa, niin ymmärrät ajan merkityksettömyyden. Mitä merkitystä ikuisuudessa on sillä, käytitkö siivoukseen puolituntia vai neljä viikkoa? Lopputulos on sama.

On nimittäin mielenkiintoista lukea Sananlaskujen kirjan teksti uudelleen ajatukselle, että siinä kirjoittaja todennäköisesti puhuu tämän naisen elämäntyöstä eikä päivä- tai viikko-ohjelmasta. Huomaatko, miten aika tuo armollisuuden tähän tekstiin? Siinä on naisen elämäntyö; ei 40 tuntinen työviikko!

Niinpä niin. Ja mitä yritin sanoa tällä kaikella. Vain sen, että olkaamme armolliset myös itseämme kohtaan, koska Jumala on armollinen meitä kohtaan. Elämä on niin suuri lahja, että sitä ei kannata pilata arvottomalla sisäisellä puheella eikä kuvitelmalla siitä, että ’aika loppuu’. Jos aika loppuu, se on jo loppunut; näin siis silloin, kun katsot elämääsi ikuisuuden silmin.

” Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme hajotetaankin, meillä on taivaissa Jumalan valmistama asunto, ikuinen koti, joka ei ole käsin tehty. Täällä me huokailemme ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme, sillä kun olemme pukeutuneet siihen, meitä ei enää havaita alastomiksi. Me, jotka olemme tässä majassa, huokailemme ahdistuneina. Emme näet tahdo riisuutua vaan pukeutua, niin että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista. Jumala itse on valmistanut meidät juuri tähän ja on antanut meille vakuudeksi Hengen.” (2. Kor. 5:1-4)