Aloitetaan ajatusleikillä. Jos kuvitellaan, ettei mikään järkytä tai muuta elinympäristöäni, niin mitä minun pitää tehdä, ettei mikään elämässäni muutu? – Vastasit aivan oikein, ei mitään – tai siis jatkaa elämää täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemminkin.

Ajattelepa seuraavaksi puutarhaa tai huonekasvia. Jos puutarhuri on oikein tyytyväinen puutarhan tai kasvin nykytilaan, hän jatkaa sen hoitamista samaan tapaan kuin ennenkin ja pitää huolen siitä, ettei mikään pääse horjuttamaan tasapainoa sen elinympäristössä. Riittää siis, että tekee parhaansa vaaliakseen nykytilaa.

Ajatus nykytilan vaalimisesta toimii täydellisesti vain teoriassa – suljetussa ekosysteemissä tai nk. kuolleen luonnon kappaleilla, kuten kivillä. Esimerkiksi japanilaista kivipuutarhaa on kohtuullisen helppo vaalia siten, että varjelee sen kaikelta muutokselta.

Kasvu(n)alusta.

Kasvu(n)alusta.

Elävässä luonnossa on omat rajoitteensa, mitkä johtuvat siitä, että mikään elävä olento ei ole ikuinen, vaan uudet sukupolvet aina korvaavat vanhat. Tämä pitää paikkansa metsässä, kukkamaassa ja jopa ruohikossa, vaikka ruohikko vuodesta toiseen näyttääkin samalta. Se on kuitenkin joka vuosi uusi ja samanlaisuuden harha tulee vain siitä, ettemme osaa nähdä ruohojen vaihtuneen. Mutta jos puutarhuri on tyytyväinen ruohikon tilaan, hänen kannattaa hoitaa sitä niin kuin ennenkin.

Jos puutarhuri ei ole tyytyväinen nurmikon nykytilaan tai hän tahtoo nähdä siinä jotain uutta kasvua, onnistuuko uusiutuminen siten, että hän vain kovasti suunnittelee sitä ja kuvittelee edessään näkyvän jotain muuta kuin nykyinen puutarha? Tapahtuuko muutos kasvussa jatkamalla hoitamista niin kuin ennenkin? – Tiedät toki vastauksen.

Muutos ei ole helppoa. Mikä puutarhurille voi tulla esteeksi muutokselle, on pelko siitä, että hän joutuu tekemään mahdollisesti isoja ja vaikeita muutoksia kasvuympäristöön saadakseen aikaan edes pienen uuteen kasvun suuntaavan muutoksen. Ja voihan puutarhan uusi ilme vaatia pitkänkin ajan kovaa työtä ja ehkä kuluu pitkäkin aika että puutarha näyttää karulta ja kivikkoiselta, kun sitä vasta valmistetaan uuteen ilmeeseen.

Taitava puutarhuri näkee lopputuloksen mielessään jo silloin, kun puutarha näyttää vielä keskeneräiseltä ja karulta. Mutta puutarhuri tietää, että kasvuympäristöä pitää muuttaa, muokata ja hoitaa, jos tahtoo kasvun olevan suotuisaa ja jonain päivänä nähdä jotain uutta ja parempaa, mikä miellyttää puutarhuria.

Jumala – suuri ihmisten ja kansojen puutarhuri

Ei liene vaikea nähdä vastaavaa analogiaa puutarhurin ja puutarha sekä Jumalan ja meidän ihmisten välillä. Samat kasvun ja kasvuympäristön periaatteet soveltuvat ihmisiin. Mekään emme elä tässä ajassa – tai kuten Vanhan testamentin viisas Saarnaaja sanoo ”auringon alla” – ikuisesti:

Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus. (Sananl. 3:2)

Ihminen toki kuvittelee elävänsä tässä ajassa ikuisesti ja olevansa jopa muuttumaton, mutta hän ei ole ajassa ikuinen eikä edes muuttumaton. Harhakuva muuttumattomuudesta saakin ihmisen luonnostaan etsimään pysyvyyttä ja vastustamaan muutosta mieluummin kuin hyväksymään elävän muutoksen osana tämän maailman lainalaisuuksia.

Jos ajattelemme Jumalaa suurena puutarhurina, voimme ajatella häntä paitsi yhden kasvin kasvattajana, myös kokonaisen puutarhan tai nurmikon kasvattajana. Jos leikimme vertauskuvalla puutarhasta ja ajattelemme Jumalaa suurena ylipuutarhurina, voimme leikkiä edelleen ajatuksella, että yksittäinen kansa, heimo tai seurakunta on Jumalan edessä kuin ruohikko, joka edelleen on eräänlainen kasvuympäristö siinä eläville ruohoille.

Puutarhaan kuuluu useita eri ’kasveja’ mutta myös joukko nurmikon kaltaisia kasvuympäristöjä; on nurmikkoa, ruohikkoa, pientä metsää, kukkapenkkiä jne. Jumalan edessä niin kansa kuin seurakunta näyttäytyy esimerkiksi ruohokenttänä tai kukkapenkkinä, jonka eri vaiheissa esiintyy aina uusia ja taas uusia sukupolvia.

Tämä rikas vertauskuva riittäisi vaikka mihin, mutta keksityn nyt tarkastelemaan Herraamme seurakunnan puutarhurina kasvualustan ja -ympäristön näkökulmasta. Pohdin sitä, miten Jumala tahtoo ’jalostaa’ ihmistä tuomalla sen oikealle kasvualustalle.

Seurakunta kasvuympäristönä

Jumalan seurakunta elää ajassa eri olosuhteissa ja olosuhteet vaikuttavat meihin yksittäisiin ’kasveihin’ eli uskoviin niin kuin myös kokonaisiin seurakuntiin. Kasvi ja sen ekologinen kasvuympäristö elävät jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa niin kuin tekee myös uskova ihminen ja seurakunta.

Jotta ihminen voi hyvin, pitää hänen kasvuympäristönsä olla oikea. Kun katsoo nykymaailman konflikteja ja ihmisten pahoinvointia, on helppo nähdä, että kovin moni joutuu elämään itselleen epäsuotuisassa kasvuympäristössä.

Edelleen ajatellen seurakuntaa; se on yhdenlainen elinympäristö. Jotta uskova voi hyvin, hän tarvitsee seurakunnan. Ja jotta seurakunta voi hyvin, täytyy siinä elävien uskovien voida hyvin. Toisin sanoen seurakunnan pitää olla kasvuympäristönä uskoville olla se oikea. Ellei kasvusto viihdy sen elinympäristössä, alkaa elinympäristö rapistumaan; se on ekologisen vuorovaikutuksen vääjäämätön laki.

Oikea kasvuympäristö ei tarkoita jokaiselle ihmiselle tai seurakunnalle täsmälleen samaa. Se tarkoittaa ympäristöä, missä seurakunnan pää Herra Jeesus Kristus tahtoo omiensa kasvavan ja voivan hyvin.

Hänen hyvä tahtonsa on, että Herran omat kasvavat oikeaan suuntaa ja tuottavat hyvää hedelmää ’Jumalan puutarhassa’. Ajatus Jumalasta ’puutarhurina’ ei ole Raamatulle lainkaan vieras; Uusi testamentti sisältää monen monta vertauskuvaa aiheesta (Matt. 7:15-23; Joh. 15; Room. 7:4-5).

Herra Jeesus tahtookin, että hänen omillaan olisi parhaimmat mahdolliset olosuhteet kasvaa uskovina. Olosuhteet antavat puitteet kasvulle, vaikka toki jos päätämme lujasti olla kasvamatta, niin rakkaudessaan Herra senkin sallii, vaikka se ei meille hyväksi olekaan.

Seurakunnan ylipuutarhurina Herra Jeesus ei siis tee väkivaltaa kenenkään kohdalla. Hän ei pakota kasvamaan, vaan hän kutsuu rakkaudella meitä kasvuun Hänessä. Hän kutsuu muutokseen – rohkeaan sellaiseen. Hän kutsuu muutokseen, josta ei ole paluuta.

Tänään ja myöhemmin tämän saarnasarjan jokaisessa osassa tuon sinut ja itseni vastaajan paikalle. Herra kysyy sinulta, että minkälaisessa kasvuympäristössä sinä mielestäsi elät? Minkälaista kasvua se saa aikaan?

Hengellistä ekologiaa – seurakunta kasvuympäristönä

Tämä on oppitunti ’hengellisestä ekologiasta’ eli siitä, miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen ja miten hän voi hengellisesti? Puhumme siitä, miten kummajainen nimeltä ’uskova’ elää vuorovaikutuksessa elinympäristö, joka toivottavasti on seurakunta, kanssa.

Ekologia tutkii, miten organismit elävät vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Ekologit tutkivat siis elinympäristöä, mikä tarkoittaa sitä ympäristöä, missä eri lajit elävät. Elinympäristö antaa siinä eläville ruoan, suojan, veden, sopivan ilmaston – eli kaiken, mitä ne tarvitsevat elääkseen ja voidakseen hyvin.

Jokaisella lajilla on oma elinympäristönsä. Esimerkiksi monni on nk. makean veden kala. Jos siirrät monnin pois järvivedestä suolaiseen meriveteen, se ei kykene elämään siellä, koska elinympäristö ei ole sille oikea, vaikka on paljon kaloja, jotka merivedessä voivat oikein hyvin. Vaikka kaikki muut kalat menestyisivät merivedessä, monni ei siellä pysty elämään.

Tai ajattele pingviiniä. Sen elinympäristö on etelämantereella. Se puolestaan ei menesty, jos se siirretään asumaan Amazonin sademetsään, vaikka sademetsä on paljon rikkaampi elinympäristö kuin Antarktis. Ja sama juttu koskee jääkarhua jne.

Ja onpa vielä niinkin, että vaikka jokin laji kykenee säilymään hengissä, vaikka sen elinympäristö radikaalisti muuttuu, niin silti se voi menettää jotain oleellista. Esimerkiksi tiikeri, joka siirretään sen omasta elinympäristöstä eläintarhaan asumaa, menettää pedon vaistonsa. On myös eläimiä, jotka eivät enää kykene lisääntymään, kun ne joutuvat pois niille luontaisesta elinympäristöstä. Aina, kun jokin elävä olento irrotetaan sen luonnollisesta elinympäristöstä sitä uhkaa sukupuuttoon kuoleminen. Vaikka se itse onnistuisi säilymään hengissä, voi olla, että se ei saa jälkeläisiä tai sitten sen jälkeläiset ovat menettäneet ne ominaisuudet, joiden varassa ne olisivat selvinneet.

Sinä ja minä olemme kristittyjä – uskovia. Jumalan näkökulmasta me olemme ihan oma ’lajikkeemme’ ihmisten joukossa. Emme ole keitä vain ihmisiä, vaan me olemme Jumalan kansaa. Sanoohan Raamattu, että me uskovat olemme uusia luomuksia ja syntyneet uudesti (2. Kor. 5:17; Gal. 3:28; Kol. 3:11; Ef. 2:15). Näin ollen me kristityt tarvitsemme oman lajimme mukaisen elinympäristön ja kasvuympäristön.

Tuo kasvuympäristö on nimetty Uudessa testamentissa sanalla ’seurakunta’. Uuden testamentin teologiassa seurakuntaa tarkoittava sana ’ekklesia’ tarkoittaa yhteen kokoontuneita kristittyjä, jotka jakavat elämää ja elävät Jeesuksen Kristuksen herruuden alaisina. Seurakunta on luonnollinen kasvuympäristö uskoville. Kasvuympäristönä se ei ole mikä tahansa, vaan se on Jumalan suunnittelema kokonaisuus, jossa Jumalan omat voivat hyvin ja he tuottavat myös Jumalan ihmisiä Jumalan valtakuntaan.

Seurakuntaa kasvuympäristönä ajatellen, joudun kysymään, tarjoaako seurakunta nykyisenä kasvuympäristönä ne olosuhteet, joissa Jumala – suuri puutarhuri – tahtoo omiaan kasvattaa. Olemmeko me tänään seurakuntana tuottamassa niitä puitteita ja olosuhteita, joissa Jumalan valtakuntaan kasvaa uutta ja hyvää kasvustoa?

Ei ole kyse vain meistä. Ei ole kyse siitä, selviydymmekö me itse seurakunnassa oman aikamme, vaan on edelleen kyse myös siitä, kykeneekö tämän päivän seurakunta tuottamaan edelleen uusia ja taas uusia sukupolvia elämää Jumalan valtakuntaan?

Seurakunta on Jumalan valitsema kasvuympäristö, missä hänen omansa saavat turvallisesti kasvaa, ovat he missä vaiheessa kasvua hyvänsä. Seurakunta on luonnollinen kasvuympäristö uskovalle.

Näin sen pitäisi olla, mutta onko se aina sitä? Vai onko seurakunnassa tapahtunut jotain samaa kuin sademetsissä, missä ihminen on ahneuttaan tuhonnut puitteet elämältä? Nyt kysynkin, että vastaako seurakuntamme tänään siihen tarpeeseen, mihin se on tarkoitettu kristityn kasvuympäristönä?

Tämän päivän kristitty – siis uskova – ei selviä ilman kunnollista hengellistä kasvuympäristöä. Ennuste maailmassa elävälle uskovalle ilman uskovien yhteyttä, on miltei yhtä huono kuin pingviinille Amatsonin sademetsässä.

Tänä päivänä ikävä kyllä joudumme näkemään, miten moni uskossa aloittanut, on luopunut tärkeimmästä. Lukuisat uskovat elävät jossain muussa kuin siinä luonnollisessa Jumalan tarkoittamassa kasvuympäristössä. He elävät olosuhteissa, jotka eivät sovi heidän ’lajilleen’. Tästä syystä kovin moni kuolee hengellisesti. Osa puolestaan selviää itse, mutta heidän ’uskovan vaistonsa’ uinuvat, minkä vuoksi he eivät elä uskoaan todeksi. Lopputuloksena puolinaisesta uskosta on kitukasvuinen kasvu. Kitukasvuinen uskoa ei koskaan kasva kukoistukseensa, puhumattakaan kasvamisesta Jumalan antamaan tarkoitukseen hengellisessä ekosysteemissä.

Vanhan testamentin kuvat kasvuympäristöstä

Vanha testamentti antaa Israelin kansan historiassa lukijalle oivan katsauksen yhteensä neljään erilaiseen kasvuympäristöön. Niistä vain yksi on se ympäristö, jossa Jumala tahtoo oman kansansa kasvavan.

Se on ympäristö, jossa ihmiset vapautetaan kasvamaan Jumalan tuntemuksessa kokonaisvaltaisesti. Kuva täydellisestä kasvuympäristöstä on Israelin historiassa tietenkin se luvattu maa, jonne Jumala oman kansansa erityisesti tahtoi viedä. Se on se maa, josta profeetta Hoosea kirjoittaa:

Kun Israel oli nuori, minä rakastin sitä, Egyptistä minä kutsuin poikani.” (Hoos. 11:1)

Ne kolme muuta kasvuympäristöä ovat taas jokainen jollain tavalla vääristyneitä. Ne eivät ympäristönä tarjoa uskovalle olosuhteita, jotka auttaisivat hänet hyvään kasvuun Jumalan viitoittamaan suuntaan. Nuo kolme ympäristöä ovat: Egypti, Babylon ja Siinain erämaa.

Egypti, Babylon ja Siinain erämaa ovat kaikki kolme – niin erilaisia kuin ne ovatkaan – kasvuympäristöjä, joissa Jumala ei tahdo omiensa elävän. Ne kaikki tuottavat jollain tavalla huonoa kasvua ja ovat kasvuympäristöinä kitukasvuisia.

Egypti kasvuympäristönä

Me tarkastelemme jokaista elinympäristöä vuorollaan, mutta tällä ensimmäisellä kerralla katsomme vain Egyptiä, joka on kolmesta väärästä elinympäristöstä ehkä kaikkein ilmeisin.

Jos Israelin vaiheet Egyptin maalla eivät ole sinulle entuudestaan tuttuja, voit kerrata ne Toisen Mooseksen kirjan alusta (2. Moos. 1-14). Lyhyesti sanoen Israelin kansa teki Egyptissä tiiliä. Toisin sanoen he rakensivat rakennuksia egyptiläisille herroilleen, jotka orjuuttivat heitä. Sukupolvesta toiseen he tekivät tiiliä ja taas tiiliä. Eli vielä kerran; mitä Jumalan kansa teki, kun he asuivat Egyptissä? He tekivät tiiliä ja rakensivat valtavia rakennuksia faaraolle.

Hengellisessä Egyptissä me Jumalan kansana teemme ’tiiliä’ vieraalle herralle. Sen sijaan, että rakentaisimme Herran temppeliä, rakennamme jotain muuta Jumalan viholliselle. Mooseksen kirjan kuvassa Egypti edustaa paitsi Jumalan kansan vihollista, se edustaa ennen kaikkea maallista valtaa.

Egyptissä Jumalan kansa joutui rakentamaan ajallisia aarteita ja puuhastelemaan kaiken aikansa niiden parissa. He eivät ehkä tehneet sitä alkuun omasta tahdostaan, mutta silti he mieluummin tekivät sitä mitä ennenkin kuin olisivat tahtoneet siitä irti edes sen verran, että olisivat tehneet asialle jotain.

Sukupolvesta toiseen he palvelivat faaraota ja elivät orjuudessa. Sitä jatkui niin kauan, että he eivät enää edes osanneet ajatella mitään parempaa tai suurempaa. He ehkä valittivat olojaan, mutta silti he elivät mieluusti niissä olosuhteissa, joihin olivat jo tottuneet, vaikka se ei heidän unelmansa olleetkaan. Israelin orjakansa ei osannut unelmoida siitä, mihin Jumala oli heidät tarkoittanut.

Heillä ei ollut tahtoa eikä sen tähden mahdollisuutta irrottautua Egyptin otteesta, joten he jäivät siihen kiinni. He luulivat olevansa ’vapaita’, mutta olivat orjia. Me näemme sen kertomuksesta helposti, mutta heidän oli paljon vaikeampi nähdä se itse.

Kuva Egyptistä puhuu meille tämän päivän aarteista. Se puhuu kulutushysteriasta, materialismista, kaupallisuudesta ja siitä, miten nautinnosta ja sen etsimisestä tulee ihmisten jumala. Se puhuu siitä, miten helposti tuttu ja turvallinen orjuuttaa meidät, ellemme ole valppaita ja vaali suhdettamme Jumalaan.

Egyptissä eli kuitenkin mies nimeltä Mooses, joka oli poikkeus. Hän tahtoi enemmän, hän ei tahtonut jäädä kasvamaan ’Egyptin hedelmää’. Parhaiten kuva tästä tulee ilmi siitä, mitä heprealaiskirjeen kirjoittaja sanailee Mooseksesta:

Koska Mooses uskoi, hän aikuiseksi vartuttuaan kieltäytyi esiintymästä faraon tyttären poikana. Hän mieluummin jakoi Jumalan kansan kärsimykset kuin hankki synnistä ohimenevää nautintoa. Hän näet piti Kristuksen osaksi tulevaa häväistystä suurempana rikkautena kuin koko Egyptin aarteita, sillä hän kiinnitti katseensa tulevaan palkintoon. Uskonsa tähden Mooses lähti Egyptistä kuninkaan vihaa pelkäämättä ja pysyi lujana, kuten pysyy se joka ikään kuin näkee Näkymättömän.(Hepr. 11:24-27)

Kristillinen elämä ’Egyptissä’ on tyhjää elämää nautinnon vuoksi. Siinä ihminen asettaa maalliset etunsa tai tarpeensa Jumalan valtakunnan edelle. Kristityn elämä Egyptissä on puolinaista. Siinä, missä uskovan kuuluu etsiä Jumalaa, hän etsii syystä tai toisesta mieluummin täyttymystä omiin tarpeisiinsa tai oikeammin niihin tarpeisiin mitä nykypäivän ’Egypti’ hänelle sanelee. Hän ei ole vapaa, vaikka hän kuvittelee olevansa. Hän on orjuuttanut itsensä palvelemaan jotain muuta kuin Herraa.

Uskova, joka elää tämän päivän Egyptissä, ei huomaa olevansa orja, vaan kuvittelee elävänsä vapaana. Mutta sinä päivänä, kun Jumala kutsuu häntä lähtemään liikkeelle, hän ei kykene nousemaan matkaan, koska hän on kiintynyt näkyvän maailman rakentamiseen, johon tämä meidän nykypäivän Egypti on hänet sitonut.

Hän täten ei ole kuin Mooses, joka uskalsi käydä oman aikansa Egyptiä vastaan. Hän mieluummin jää palvelemaan orjana Egyptiä kuin lähtisi Jumalan kutsumana pois siitä maasta, joka vain orjuuttaa häntä:

Kun Israel oli nuori, minä rakastin sitä, Egyptistä minä kutsuin poikani.” (Hoos. 11:1)

Egypti on orjuuden maa. Kristitty, joka jää Egyptiin, kun Jumala kutsuu häntä liikkeelle kohti parempaa kasvua ja luvattua maata, on orja. Hän tekee mieluummin ’tiiliä’ toiselle herralle kuin Kristukselle. Miten sellainen uskova, joka on itse jäänyt kiinni Egyptin orjuuteen, voi vapauttaa toiset? Miten hän voisi tuottaa hyvää hedelmää Kristukselle, jos hän on kiinni toisen Herran palvelemisessa?

Tämä toinen ’Egyptin herra’ ei tahdo muuta kuin orjuuttaa oman väkensä. Hän tekee tiensä seuraajista tahtomattaan orjia. Egyptin ’henki’ on siitä petollinen, että orjuus ei ole niin ilmeistä, mitä se Mooseksen kirjassa näyttää olevan.

Raamatun lukijoina katsomme ihmetellen Israelia, että miksi he alistuivat orjuuteen, mutta samaan aikaan olemme itse samalla tavoin sokeat nykyisyydelle. On helppo nähdä toisen ihmisen ’Egypti’, mutta samaan aikaan voimme olla itse saman orjuuden alaisia, mutta olemme niin tottuneet siihen, että emme sitä itsessämme huomaa. Egyptin henki on petollinen, joten ei ole lainkaan ihme, että apostoli Johannes varoitti sen viettelyksestä meitä jokaista erittäin vakavasti:

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.(1. Joh. 2:15-17)

On todella sääli, jos me kristityt pysytämme toistuvasti telttamme Egyptiin, koska tällöin rakennamme kotia väärälle persoonalle. Saatamme hairahtua tekemään sitä jopa jalosta syystä; uskottelemme itsellemme, että kun nyt aikani kokoan Egyptin aarteita, olen sitten kohta valmis jättäytymään aarrejahdista ja käyttämään kokoamani aarteet jaloon tarkoitukseen. Ajatus on toki kaunis, mutta se jää yleensä unelmaksi, vaikka sitä tuli tavoiteltua koko elämä. Lunastuksen päivää ei sitten tullutkaan.

Jumala kutsuu omansa pois Egyptistä ja hän tahtoo viedä heidät parempiin olosuhteisiin elämään hänen yhteydessään ja palvomaan häntä. Jumala ei tarvitse meidän keräämiämme Egyptin aarteita, hän tahtoo vain meidät lähelleen.

Jumalan sana Egyptiin jumiutuneille uskoville on yksinkertainen: ”Tulkaa pois. Lähtekää liikkeelle!

Egypti keskellämme

Vielä suurempi sääli kuin eksyä yksilönä Egyptiin tiiliä rakentamaan, on se, jos me olemme ’uskovien heimona’ ryhtyneet elämään Egyptiä seurakunnassa. Miten seurakunta, joka on ryhtynyt rakentamaan Egyptiä, voisi mitenkään olla hedelmällinen kasvuympäristö uskoville? Miten Egyptiin jumiutunut seurakunta osaisi viitoittaa tietä kenellekään elävään Jumalan yhteyteen? Egypti kasvattaa vain orjia – ei vapaita. Seurakunta, joka elää Egyptissä, kasvattaa sekin vain orjia – ei vapaita!

Mitä sitten tarkoitan seurakunnalla, joka rakentaa Egyptiä keskuuteensa? Se voi tarkoittaa montaa asiaa, mutta kaikkia niitä yhdistää se, että niitä on vaikea nähdä läheltä selvästi. Egyptissä näemme ’egyptiläisittäin’, joten emme näe tekojamme niin kuin se, joka katsoo etäältä vuorelta. Mutta yksinkertaisesti sanottuna Egyptiä rakentamaan ryhtynyt seurakunta on unohtanut Kristuksen ja hänen opetuksensa seurakunnan keskiöstä.

Jos seurakunta on jäänyt elämään Egyptiintavalla tai toisella, se on aina harharetki. Se on harharetki, jossa Kristuksen ristintyö korvataan jollain ’Egyptin aarteella’, jota on hairahduttu rakentamaan niin innokkaasti, ettei huomata edes elävän orjuudessa. Egypti voi olla kirkkorakennus, jonka vaalimisesta on tullut evankeliumia kalliimpaa. Se voi olla jokin työmuoto tai toiminta, joka vie voimavarat Kristuksen sanoman julistukselta.

Edelleen Egypti voi olla vaikkapa ne ihmiset, keitä ilman seurakunta ei tule toimeen – ”emme vain voi lähteä kohti luvattua maata, kun sitten nämä ihmiset jättävät meidät”. Se voi olla myös jotain, mihin ollaan oikein mukavasti tarrauduttu kiinni ja totuttu: ”Näin on aina tehty”.

Pahinta lienee kuitenkin se, jos seurakunta jää kiinni tämän maailman houkutuksiin. On lähdetty rakentamaan uutta työtä yhteiskunnan tai jonkin muun tahon tuella siten, että ollaan valmiita tinkimään totuudesta, ettei rahoitus, luvat tai muu tuki kaikkoa.

On turha jatkaa tätä luetteloa pidempään, koska meidän jokaisen on käytävä kuitenkin itse pohtimaan omaa Egyptiämme ja tarkastelemaan onko seurakuntaan päässyt tavalla tai toisella luikertelemaan ’Egyptin henki’.

Muistutan siis vielä siitä, mistä Egyptiin päädyimme. Jumala on luonut seurakuntansa luonnolliseksi kasvuympäristöksi uskoville, jotta he voivat hyvin ja kykenevät elämään ja tuottamaan uutta elämää.

Pysähdy miettimään oman elämäsi kasvuympäristöä. Tukeeko kasvuympäristösi sitä elämää, jota Jumala tahtoo sinussa luoda? Jos se ei tue, niin mikä estä sinua lähtemästä liikkeelle? Mikä estää astumasta ympäristöön, joka tukee kasvuasi?

Miksi tyytyisit siihen ’vehreyteen’, mitä on nyt, jos tarjolla olisi vieläkin parempi vaihtoehto? Etkö halua vai etkö uskalla astua muutokseen?

Onko parempi elää mukavasti pienessä orjuudessa kuin katsella elämän huikeita näkymiä vapaana Jumalan läheisyydessä?

Pohdittavaa

Millainen on minun kasvualustani? Onko se sitä, mitä Herra tahtoo sen olevan?