Tämä on saarnasarjan ’kasvu(n)ympäristö’ toinen osa. Ensimmäisellä kerralla kävimme läpi biologian perusteita. Todettiin, että erilaiset eliöt tarvitsevat oman luonnollisen ja suotuisan kasvuympäristön – ts. ekologisen elinympäristön, jotta ne voivat hyvin ja kykenevät tuottamaan edelleen myös jälkikasvua.

Kristitty on yksi tällainen oma erityinen lajinsa ja sekin tarvitsee oikean elinympäristön, jotta hän säilyy elävänä uskossa ja säilyttää myös kykynsä tuottaa ’hengellisiä jälkeläisiä’.

Edelleen havaittiin, että uskovalle seurakunta on Jumalan tarkoittama hyvä luonnollinen elinympäristö, koska maailmassa uskovan selviytyminen yksin on enemmänkin eloonjäämiskamppailua kuin hedelmällistä ja suotuisaa elämää.

Kasvu(n)ympäristö -saarnasarjassa puhumme siis seurakunnasta, joka on Jumalan valitsema kasvuympäristö, missä hänen omansa saavat turvallisesti kasvaa, ovat he missä vaiheessa kasvua tahansa. Seurakunta on luonnollinen kasvuympäristö uskovalle.

Tämän päivän seurakunta kasvu(n)ympäristönä

Täydellinen kasvuympäristö seurakunnan ainakin pitäisi olla tarkoituksensa perusteella, koska sellaiseksi Jumala seurakunnan on luonut. Mutta onko se aina sitä? Vai onko seurakunnassa tapahtunut sama kuin tämän päivän sademetsissä, missä ihminen on ahneuttaan tuhonnut puitteet elämältä? Pohdimme vastaako seurakunta tänään tarpeeseen, mihin se on tarkoitettu kristityn kasvuympäristönä?

Ikävä kyllä monet uskovat elävät jossain muussa kuin siinä luonnollisessa Jumalan tarkoittamassa kasvuympäristössä, vaikka he mielestään elävät hyvässä ympäristössä. Silti he elävät olosuhteissa, jotka eivät sovi heidän ’lajilleen’, mutta jos he eivät tiedä paremmasta, he kuvittelevat uskovan elämän olevan ’mallillaan’ siinä muodossa, mitä se on nyt.

Samaan aikaan kovin moni kuolee hengellisesti. Osa ehkä selviää itse, mutta heidän ’uskovan vaistonsa’ uinuvat, minkä vuoksi he eivät elä uskoaan todeksi. Lopputuloksena puolinaisesta uskosta on kitukasvuinen kasvu. Kitukasvuinen usko ei koskaan kasva kukoistukseensa, puhumattakaan kasvamisesta Jumalan antamaan tarkoitukseen hengellisessä ekosysteemissä.

Kriittinen näkökulma seurakuntaan

Tässä sarjassa me siis uskaltaudumme katsomaan totuutta silmiin ja puntaroimaan modernin seurakunnan elinvoimaisuutta uskovien luonnollisena elinympäristönä.

Tarkastelemme seurakuntaa uskovan elinympäristönä vertauskuvan kautta. Otan vertauskuvan Israelin kansan historiasta ja sen vaiheista, kun Jumalan kansa etsi todellista luvattua maata, jonne Herra tahtoi sen johtaa kasvamaan ja tuottamaan hyvää hedelmää siinä suotuisassa ympäristössä, jonne se luonnostaan kuului. Luvattu maa oli se ympäristö, jossa Herra tahtoi kansansa kasvavan, mutta historiaan mahtuu kolme muutakin ympäristöä.

Ne kolme muuta kasvuympäristöä ovat jokainen jollain tavalla vääristyneitä. Ne eivät ympäristönä tarjoa uskovalle olosuhteita, jotka auttaisivat hänet hyvään kasvuun Jumalan viitoittamaan suuntaan. Nuo kolme ympäristöä ovat: Egypti, Babylon ja Siinain erämaa. Ensimmäisessä osassa käsittelimme Egyptiä ja nyt on vuorossa pakkosiirtolaisuuden ajan Babylon.

Babylonin torni

Babylonin torni

Tie Babyloniin

Egyptistä Jumalan kansan tie kulki Herran valmistamaan luvattuun maahan joskin pienen 40 vuoden aikalisän kautta. Israel pääsi jo asuttamaan luvattua maata, mutta ’pienten’ kompromissien seurauksena se kadotti perintömaansa hetkeksi. Tämä on kertomus siitä, miten hyvin aloittanut Israel joutui Babyloniaan ja miten tie sieltä takaisin ei ollutkaan niin suora.

Eli luvattu maa oli se elinympäristö, jonne Herra tahtoi kansansa tuoda Egyptistä ja sen jälkeen autiomaasta. Maa oli valmistettu Israelia varten – se piti vain ottaa haltuun.

Jumalan lupauksen maa

Luvattu maa ei ollut autio ja karu, vaan hyvin hedelmällinen ja rehevä. Se oli eri tavalla viljava ja rehevä kuin Egyptissä Niilin suisto. Sen ilmasto oli kuitenkin erilainen. Ja se kuvaa omalla tavallaan koko luvatun maan luonnetta.

Luvattua maata ei tarvinnut eikä voinut kastella itse – omalla työllä ja vaivalla, kuten Niilin suistossa oltiin totuttu tekemään. Se oli maa, jonka hedelmällisyys lepäsi yksin Jumalan lupauksen varassa. Jos Herra ei antanut sateen langeta, maa kuivui, mutta kun sade tuli ajallaan, maa kukoisti ilman, että vettä piti itse tuottaa vaikkapa Jordan-virrasta.

Sitä ei tarvinnut itse kastella, vaan Herra Jumala antoi sateen langeta sinne ajallaan. Luvattu maa oli siis jopa ilmastoltaan sellainen, että se kutsui Jumalan kansan luottamaan Herralle koko elämänsä aina ravinnon saannista alkaen (3. Moos. 26:2-6).

Koska luvattu maa oli rehevää ja viljavaa seutua, sitä asuttivat monet vahvat kansat. Ne olivat sotilaallisesti este Israelille, mutta niin kauan kuin Herra taisteli heidän rinnallaan, he menestyivät ja kykenivät valtaamaan maan. Huomaatko sama periaate tässäkin; kaikki järjestyi niin kauan kuin Herra oli heidän rinnallaan! Voitto oli heidän, jos he pysyivät uskollisena Herralle eivätkä antaneet Jumalan asemaa Israelin keskipisteenä jollekin toiselle tai jollekin ihmistekoiselle.

Pienet kompromissit

Tässä kohden tulee esiin Israelin ’Akilleen kantapää’ eli pienet kompromissit vastoin Jumalan tahtoa. Jumala oli käskenyt kansaansa hävittämään ja ajamaan pois keskuudestaan kaikki vieraita jumalia palvovat kansat (4. Moos. 33:51-53). Ikävä kyllä Israel onnistui tässä tavoitteessa vain osittain.

He saivat ajettua pois miltei kaikki kansat, mutta muutamia jäi ja tehtiinpä siinä useampi kompromissi Jumalan käskyä vastaan. Vieraiden kansojen myötä jäi Israelin keskelle myös epäjumalat, joiden läsnäolo sai vuosisatojen saatossa aikaan koko kansan täydellisen lankeamisen pois Jumalasta. Se ei tapahtunut hetkessä, mutta varmasti vähän kerrassaan (Ps. 106:34-36).

Joosuan aikana näkymät olivat vielä huikeat ja vieläpä vaikean tuomarien ajan jälkeen Daavidin ja Salomon aikaan Jumalan nimi kukoisti Israelissa. Mutta kompromissit ’vieraiden jumalien kanssa’ tekivät myyräntyötä. Profeetta Hoosea tiivistää Israelin epäsuotuisan kehityksen kirjassaan tähän tapaan:

Sitten Israel kuuli muita kutsuja ja kääntyi pois. Se uhrasi baaleille, poltti uhreja kivipatsaille. Minä opetin Efraimin kävelemään, kannattelin sitä käsivarsista. Mutta Efraim ei käsittänyt, että minä sitä hoidin.” (Hoos. 11:2-3)

Jumalan unohtaminen ja hänen tahdostaan pois lankeaminen oli tie, joka vei Israelin harhaan ja aina pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan pois luvatusta maasta. Muistuttakoon tämä meitä seurakuntana, jotta vaalisimme elävää yhteyttä Jumalaan, ettemme kadota elävää jumalasuhdetta ja korvaa sitä muilla jumalilla tai ulkoisilla menoilla.

Babyloniin vei miehen tie

Vaikka Herra salli kansansa joutua pois omasta maastaan pakkosiirtolaisuuteen 70 vuoden ajaksi, se ei ollut suunnitelman päätepiste. Jumala ei ollut luovuttanut laupiasta otettaan kansasta, vaan pakkosiirtolaisuuden ajanjakso oli sallittu, jotta Israel heräisi unestaan, ottaisi opikseen ja palaisi takaisin Jumalan luo.

Herra ei hylännyt kansaansa, vaan päinvastoin rakkaudessaan, hän teki kaikkensa herättääkseen heidät näkemään oman tilanteensa. Rakkaus vaatii joskus puuttumista kovinkin ottein.

Kun 70 vuotta pakkosiirtolaisuudessa oli kulunut aika oli valmis palata takaisin luvattuun maahan. Jumala kutsui kansaansa palaamaan profeettojen sanoman kautta. Heitä ei ollut määrätty lopullisesti jäädä asuttamaan Babyloniaa uutena kotinaan, vaikka pakkosiirtolaisuuden alussa Herra kehotti profeettojensa kautta kansaa asettumaan uuteen ’kotiinsa’. Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua aika oli kypsä ja Jumala kutsui Israelin pois Babyloniasta takaisin luvattuun maahan:

Pois, pois Babylonista! Lähtekää sieltä, Siionin asukkaat!” (Sak. 2:7)

Herra ei ainoastaan kutsunut heitä, vaan hän teki kaiken valmiiksi, että paluu oli kansalle mahdollinen. Hän järjesti niin, että Babylonia musertui Persian mahdin edessä, jonka paluumuutolle suotuisa politiikka sekä Herran hoviin asettamat virkamiehet järjestivät kaiken valmiiksi paluumuutolle. Kansa sai palata takaisin omaan maahansa – piti ottaa vain askel ja lähteä liikkeelle.

Ensimmäisen askeleen vaikeus

Äkkiä luulisi, että lähtö Babyloniasta takaisin luvattuun maahan olisi ollut itsestään selvä ja riemullinen tapahtuma, mutta silti läheskään kaikki eivät tarttuneet Jumalan kutsuun. Jumalan kansan vastaus Herran kutsuun on surullista luettavaa.

Kaiken sen valituksen jälkeen, mitä kansa oli purnannut eläessään vieraalla maalla, oli lopulta pieni piskuinen joukko heitä, ketkä tahtoivat ottaa askeleen kohti paluuta. Loput tahtoivat elää niin kuin ennenkin – ehkä kuitenkin silti valittaa Jumalalle vieraalla maalla elämisen kurjuutta.

Heitä, ketkä tahtoivat palata takaisin luvattuun maahan, oli noin 50 000. He tahtoivat enemmän; he tahtoivat pois Babyloniasta takaisin Jumalan jo heille kerran antamaan hyvään kasvu(n)ympäristöön.

Melkoinen joukkohan tuo 50 000 on, mutta jos ajattelet Babyloniassa asuneen juutalaisia noin 2 000 000, niin paluumuuttajien määrä on ’huimat’ 2,5 %! Loput 97,5 % jäivät mieluummin Babylonian virtojen varsille.

Eli suurin osa kansasta jäi asumaan Babyloniaan ja he kieltäytyivät Jumalan kutsusta lähteä takaisin luvattuun maahan. Minkä tähden? Mikä oli se Babylonian henki, joka piti heitä otteessaan?

Kasvu(n)alustana Babylon

Muinaisen Babylonian juuret löytyvät heti vedenpaisumuksen ajan jälkeisestä maailmasta. Se oli sama paikka, mistä me puhumme Baabelin tornin yhteydessä (1. Moos. 11:1-9). Babylonian historia kuvaa sen henkeä.

Uskonnollisuuden henki

Baabelin torni oli ihmiskunnan ensimmäinen yritys vedenpaisumuksen jälkeen rakentaa oma ihmistekoinen jumala ja uskonto. He halusivat tehdä nimen itselleen; he halusivat olla jotain suurta. Se kuvastaa Babylonian henkeä. Se on ihmisen ja uskonnollisuuden henki.

Babylonin henki läpi Raamatun on sama. Se tarkoittaa ihmisen yritystä tavoitella Jumalaa tai jumaluutta ihmisen oman voiman, viisauden tai etevyyden keinoin. Se on henki, joka saa ihmiset kokoontumaan yhteen tekemään itselleen omaa nimeä ja etsimään suuruutta itsestään mieluummin kuin Jumalasta.

Babylon edustaa Raamatussa järjestäytynyttä uskontoa ja epäjumalanpalvelusta. Se esiintyy kaikkia maailmoja syleilevänä universaalina uskontona, joka kelpuuttaa itseensä kaikki uskonnot, kunhan ne ovat ’suvaitsevia’ sitä kohtaan. Babylon kutsuu luokseen myös kristittyjä, kunhan vain suostumme hyväksymään muut uskonnot ja ajatukset rakkauden nimissä ja pidämme Kristuksen sopivan syrjässä. Babylonian mahti on siinä, että se näennäisesti hyväksyy kaikki, mutta salakavalasti se varastaa jokaiselta siihen liittyneeltä identiteetin. Babylon on uskontojen uskonto – ihmisen luoma uskonto, joka antaa suuren nimen ihmiselle.

Babylon on vastavoima ja vastakohta uudelle Jerusalemille, mistä Ilmestyskirjakin puhuu (Ilm. 18:16). Babylonin kantava periaate on teeskentely ja tekopyhyys. Se näyttää ulospäin oikein hyvältä, mutta sisältä se on läpimätä. Se on juuri sitä, miten Ilmestyskirjassa Johannes kuvaa suurta porttoa. Porttokirkko tai Babylonian henki viettelee ihmissydämen mukaansa uskonnonharjoituksen ulkoisella kauneudella. Mutta ne, jotka näkevät hengellisesti, näkevät sen läpi todellisen pyrkimyksen ja mädännäisyyden.

Babylonin maailmaa syleilevää henkeä kuvaa vertauskuvallisesti myös se, että Jerusalemin hävityksen yhteydessä vihollisille joutuneet temppelin tarvikkeet olivat 70-vuotisen ’vankeuden’ ajan Babylonin temppelissä, kunnes ne annettiin takaisin paluumuuttajille (Esra 1:7).

Israel ei ollut ainoa Babylonian vallalle hävinnyt maa, joten samaisesta ’pyhäköstä’ todennäköisesti löytyi samoin monien muiden uskontojen välineistöä. Ne kaikki oli valjastettu yhden ja saman uskonnon käyttöön. Babylonia oli uskontojen ja ideologioiden sulatusuuni.

Miksi lähteminen oli vaikeaa?

Mikä sitten teki lähtemisestä vaikeaa? Pohjimmiltaan kyse oli siitä, että Babyloniin juurtuneet ihmiset eivät tahtoneet lähteä, koska he olivat tavalla tai toisella kiinni siinä elämässä, mitä he Babyloniassa viettivät.

Toki heillä oli iso joukko käypiä arjen syitä, joista emme voi moittia heitä. Lähteminen ei ole helppoa, koska se vaati aina uhrauksia. Jos tavoiteltava päämäärä on riittävän haluttu, vasta sitten me lähdemme liikkeelle. On eri asia toivoa kuin tavoitella jotain.

Moni jätti lähtemättä Babylonista, koska heidän juurensa olivat juurtuneet syvälle vieraan maan maaperään. He olivat vieraantuneet siitä maasta, jonne Jumala heidät kutsui takaisin. He olivat rakentaneet kodit, he olivat aloittaneet hyvän liiketoiminnan jne. He olivat asettuneet tähän maahan – siitä oli tullut heidän kotinsa. He eivät enää janonneet Jumalaa tai hänen temppeliään.

Ja olihan heillä vapaus harjoittaa omaa uskontoakin Babyloniassa. Jumalan temppeliä he eivät saaneet rakentaa eivätkä palvoa uhrata uhreja, mutta muutoin heillä oli vapa