Otan sinut mukaan pienelle aikamatkalle kuningas Daavidin vanhojen päivien aikaan. Elettiin arviolta vuotta 979 eKr., jolloin Daavid oli hallinnut kuninkaana reilun 30 vuoden ajan. Valitsemani teksti kertoo siitä, kun Daavid toimitti väenlaskun valtakunnassaan. Se kertoo myös teon seurauksista ja siitä, mitä Jumala rakensi inhimillisesti katsottuna varsin kehnoista lähtökohdista sen jälkeen.

Tapahtumasta on Raamatussa kaksi rinnakkaista tekstiä (1. Aik. 21; 2. Sam. 24), joita vertailemalla saa kattavan kuvan tapahtumien kulusta. Rinnakkaistekstin olemassaolo kertoo meille lukijalle siitä, että teksti on keskeinen tapahtuma Israelin historiassa. Rinnakkaistekstit täydentävät toinen toisiaan.

Seuraavassa referoin tapahtumat lyhyesti, jotta kertomuksen antama oppitunti tulee paremmin esille. Ja tietenkin teet varsin hyvin jos otat lukeaksesi kummatkin rinnakkaistekstit omasta Raamatustasi.

Mitä tapahtui?

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Daavidin päätöksestä toimittaa valtakunnassa väenlasku. Väenlaskua voidaan meidän näkökulmastamme pitää strategisesti keskeisenä mittarina, jolla voitiin arvioida valtakunnan vahvuutta ja asemaa. Väenlaskun tarkoitus on taloudellinen ja sotilaallinen. Toisaalta sen yhteydessä selviää veronmaksajien määrä, mutta myös armeijan vahvuus. Väenlasku auttaa hallitsijaa myös arvioimaan tulevaa ’kassavirtaa’ ja armeijan vahvuutta väestön ikärakenteen perusteella.

Väenlasku ei tuohon aikaan ollut pelkkä vedoksen pyytäminen väestörekisteristä. Se oli kokonainen projekti, jonka suorittaminen vaati useita miestyövuosia. Daavid toimitti väenlaskun sotajoukon päällikkö Joabin johdolla ja se kesti yhteensä 9 kuukautta ja 20 päivää (1. Aik. 21:2-6; 2. Sam. 24:2-9).

Joab ei tosin tehnyt työtä lopulliseen päätökseen, vaan jätti Leevin ja Benjaminin suvut laskematta (1. Aik. 21:6; 1. Aik. 27:23-24).Joab ei hyväksynyt laskua alkujaankaan, mutta suoritti sen, koska kuningas käski. Ilmeisesti laskenta keskeytyi, koska Herra puuttui tapahtumiin ja sai tavalla tai toisella laskun keskeytymään. Ajatus väenlaskun keskeyttämisestä ja Herran puuttumisesta tuntuu merkilliseltä, mutta syy löytyy, kun pohditaan, minkä tähden Daavid sen suoritti.

Miksi väenlasku tehtiin?

Raamattu ei suoraan Daavidin syytä väenlaskun toimittamiseen kerro, mutta se ei kuitenkaan ollut pelkästään strateginen, koska Raamattu sanoo väenlaskun olleen Jumalan mielen vastainen teko. Ja uskalsihan Joab hänkin vastustaa väenlaskua Jumalan tahdon vastaisena tekona, jolla saattaa olla turmiollisia vaikutuksia Israelille.

Rikkomuksessa ei ollut kyse yksin Daavidia koskevasta virheestä. Päättäjien ja kuninkaiden päätökset näet vaikuttavat yleensä koko kansan hyvinvointiin, joten kansa joutuu tahtomattaankin kollektiiviseen vastuuseen johtajiensa päätöksistä. Näin maailma toimii tänäänkin; minkä edustakunta päättää, sen seuraukset me kansana kannamme siunauksena tai kirouksena.

Meidän näkökulmastamme väenlasku äkkiseltään näyttää olevan neutraali toimenpide, mihin ei liity mitään suuria eettisiä eikä moraalisia ongelmia. Näin ei kuitenkaan tällä kertaa ollut, koska Daavidin suorittama väenlasku oli tekstin kerronnan mukaan selkeästi Jumalan tahdon vastainen teko, vaikka kuningas olikin asialle sokeutunut.

Raamattu antaa kolme vihjettä siitä, että Daavidin toimittama väenlasku oli selkeästi Jumalan tahdon vastainen teko. Teksti kertoo Jumalan näkökulman, paholaisen näkökulman ja ihmisen näkökulman samaan asiaan.

• Samuelin kirjan tekstin alussa on maininta, että kansa oli jumalattomuudellaan sytyttänyt Herran vihan ja sen tähden Jumala yllytti Daavidin toimittamaan väenlaskun (2. Sam. 24:1).

• Aikakirjan tekstin alku puolestaan sanoo, että Saatana nousi Israelia vastaan ja vietteli Daavidin toimittamaan väenlaskun (1. Aik. 21:1).

• Edelleen kummatkin tekstit kertovat Joabin vastustaneen Daavidin päätöstä, koska hänestä teko oli Jumalan tahdon vastainen (1. Aik. 21:3,6-7; 2. Sam. 24:3).

Joab näki oikein, mutta Daavid ei tekonsa vääryyttä eikä seurauksia nähnyt. Hän toteutti väenlaskun Joabin vastustelusta huolimatta. Jumala salli näin tapahtua ja saatana puolestaan oli se taho, joka Jumalan sallimuksesta houkutteli Daavidin vääryyteen. Kuitenkin Daavid oli lopulta se, joka päätöksen teki, toteutti vääryyden ja kantoi vastuun teostaan.

Vastuuta on turha siirtää sen enempää Jumalalle kuin saatanallekaan. Sen enempää Jumala kuin saatanakaan ei määrännyt väenlaskua toteutettavaksi. Se oli Daavid. Me ihmiset mieluusti etsimme syntipukin elämämme – joko onnettomista valinnoista, Jumalasta tai saatanasta, mutta tässä tekstissä Daavidin kunniaksi voimme sanoa, että hänessä oli miestä kantaa itse vastuu väärästä päätöksestään.

Niin, mikä sitten itse väenlaskun toimittamisessa oli väärin? Edellä mainitut tekstivihjeet vihjaavat, että Daavid toteutti väenlaskun sen tähden, että hän oli ylpistynyt luottamaan omaan etevyyteen ja voimaan sen sijaan, että hän olisi etsinyt voiman luottamuksesta Jumalaan.

Toisin sanoen saatana onnistui kylvämään ylpeyden siemenen Daavidin sydämeen. Daavid tahtoi tietää valtakuntansa vahvuuden, jotta hän saattoi nähdä mahtinsa suuruuden. Daavid luotti mahtiinsa enemmän kuin Jumalaan. Jopa vanha ja viisas hallitsija oli autuaasti unohtanut, että kaikki suuruus oli syntynyt yksin Jumalan mielisuosion ja liiton antimina.

Eipä tämä ajattelutapa ole vallan vieras tämän päivän ihmisillekään; samaa tapahtuvan niin yksilöiden, perheiden, sukujen, kansakuntien kuin myös ikävä kyllä seurakuntien elämässä. Minusta on sääli nähdä, miten ihmiset sokeutuvat itselleen ja unohtavat Jumalan liiton ja voiman. Sitten he kehtaavat vielä syyttää Jumalaa omista valinnoistaan. Ja kaikkein ikävintä tähän trendiin on törmätä seurakuntaelämässä ja Herran työn suunnittelussa.

Teksti onkin niin ajankohtainen sen yleisinhimillisyyden tähden. On helppo nähdä kuka tahansa ’uransa huipulla’ Daavidin asemassa, kun valta ja omavoimaisuus astuu ajatteluun. Mutta jatketaan eteenpäin – tahdomme nähdä, mitä virheestä seuraa ja mitä Jumala puolestaan kykenee tästä vielä rakentamaan.

Mitä siitä seurasi?

Mihin Jumalan tahdon vastainen väenlaskun toimittaminen johti? Ensin muistutan, että tapahtumat eivät olleet yksi lyhyt hujaus, vaan laskennan aloittamisesta lopettamiseen kului melkein 10 kuukautta. Daavidilla siis olisi ollut vallan hyvin aikaa päättää toisin, jos hän olisi päätöstään epäillyt.

Kymmenen kuukauden jälkeen Daavid sai vastauksen kansakunnan vahvuutta koskeneeseen tiedusteluun ja tunsi siis nyt mahtinsa todellisen vahvuuden.

Nyt – ilmeisesti olosuhteiden herättämänä – Daavid vihdoin näki, mitä hän on tehnyt ja katui tekoaan (2. Sam. 24:10; 1. Aik. 21:8). Oli myöhäistä perua; tehty mikä tehty. Daavid ymmärsi tekonsa synniksi Jumalaa vastaan ja tunnusti itse keittäneensä tämän keitoksen, jossa nyt oli kaulaansa myöten. Hän ei voinut tehdä tekemäänsä tekemättömäksi eikä millään tavalla korjata seurauksia.

Daavid oli tietoinen syyllisyydestään Jumalan edessä. Oli esimerkillistä Daavidilta, että hän ei paennut vastuuta eikä piiloutunut Jumalalta, vaan tuli hänen eteensä, tunnusti virheensä ja etsi anteeksiantoa (1. Aik. 21:17). Tässä on opinpaikka taas meille monelle. Vaikka olisimme tehneet peruuttamattoman virheen, meidän on turha paeta Jumalan katsetta. Parasta on vain löytää oma asemansa hänen edestään.

Kertomus ei lopu tähän, vaan tekstissä seuraa mielenkiintoinen ainutlaatuinen dialogi, jonka Daavid käy Jumalan kanssa profeetta Gadin välityksellä. Siinä hän saa valita rangaistuksen, joka hänen teostaan tulee seuraamaan. Hän saa kolme vaihtoehtoa:

”Gad meni Daavidin luo ja sanoi: ’Herra sanoo näin: ’Saat valita. Tahdotko, että tulee kolme nälkävuotta? Vai pakenetko mieluummin kolmen kuukauden ajan ahdistajiasi, vihollisen miekka kintereilläsi? Vai päästätkö maahan kolmeksi päiväksi Herran miekan, ruton, niin että Herran enkeli tuottaa tuhoa koko Israelin alueella?’ Mieti nyt ja sano, mitä minun on vastattava hänelle, joka minut lähetti.’” (1. Aik. 21:11-12)

Mietipä sinä mitä vastaisit? 1) Kolme nälkävuotta ovat houkuttava vaihtoehto siinä, että se tuskin koskee Daavidia itseään eikä kansa osaa yhdistää nälänhätää ollenkaan Daavidin toimittamaan väenlaskuun. Aika on kuitenkin pitkä. 2) Toisaalta kolme kuukautta ahdistajien ajamana olisi lyhyempi aika ja se puolestaan säästäisi suurimman osan kansaa, mutta kestäisikö hän vanha kuningas enää sellaista? 3) Entä kolmas vaihtoehto – rutto; toisaalta se kestää vain kolme päivää, mutta se on täysin arvaamaton. Siihen ei voi varautua eikä siltä voi suojautua. Se on jotain, mikä on täysin Daavidin hallintavallan ulottumattomissa. Se voi koskettaa Daavidia ja hänen perhettään tai voi mennä ohi.

Yksikään vaihtoehto ei ollut hyvä eikä juuri toista parempi. Valittavina oli pelkkiä huonoja vaihtoehtoja. Mutta mitäpä muuta saattoi odottaa seuraamukseksi rikkomuksesta, jonka Daavid oli tehnyt. Vastaavia hetkiä elämässä tulee, jolloin ei ole valittavana helppoa ulospääsyä, vaan tarjolla on vain pelkkiä huonoja vaihtoehtoja. Silloin valitaan se, mikä vaikuttaa minimoivan tappiot.

Daavidin päätös ei ollut helppo etenkään siksi, koska hän tiesi joutuvansa kantamaan vastuun tästäkin päätöksestä. Katsotaanpa, mitä Daavid päätti:

”Daavid vastasi Gadille: ’Mikä kauhea valinta! Mutta parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä.’ Niin Herra päästi Israeliin ruton, ja kansaa kuoli seitsemänkymmentätuhatta henkeä.” (1. Aik. 21:13-14)

Daavid oli jotain väenlaskun hölmöilyn myötä oppinut; Jumalan kädessä on elämä ja kuolema, joten on parempi ottaa hänen kädestään niin hyvä kuin huono. Se tarkoittaa täydellistä luottamista Jumalaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Daavid oli tilanteessa, jossa hän oli pelannut itsensä umpikujaan. Taas kerran omien valintojensa takia hän oli joutunut umpikujaan eikä kyennyt itseään auttamaan. Hän valitsi täysin päinvastoin, mitä hän oli suuruutensa sokaisemana tehnyt edellä väenlaskun määrätessään. Hän luotti rangaistuksen mieluummin Jumalan käsiin ja otti sen mieluummin suoraan Herran kädestä, koska hän tiesi Jumalan olevan luotettava ja armollinen.

Tämä on hyvä muistutus meillekin näkökulmasta elämään. Otanko ahdistuksen vastaan ihmisen kädestä, syytänkö ahdistuksesta olosuhteita, syytänkö saatanaa vai otanko sen mieluummin turvallisesti Jumalan kädestä? Jos otan mieluusti siunauksen Jumalan kädestä, enkö ottaisi hänen kädestään myös kaikkea muuta? Otanko elämän vaikeat päivät vastaan mieluummin Herran kädestä hänen turvallisen katseensa alla vai käynkö yksin taistelemaan niitä vastaan?

Daavid valitsi Jumalan tahdon ja otti vastaan sen, mitä siitä seurasi. Kirjoittaja tiivistää valtavan määrän kärsimystä ja kauhua ironisesti saman kaltaiseen muotoon, mitä Daavid sai vastaukseksi väenlaskusta. Sanat ”seitsemänkymmentätuhatta henkeä” muistuttavat Daavidia ’väkiluvun katoavaisuudesta’ ja ihmisvoiman heikkoudesta, mutta myös sen kärsimyksen suuruudesta, minkä kuninkaan väärä päätös sai aikaan. Kyseessä ei ollut mikään pieni ’virheliike’, kun ajattelet, että sen seurauksena 70 000 kuoli ja varmasti kolme kertaa sama määrä ihmisiä eli syvässä surussa. Daavid oli siis ’munannut’ kunnolla.

Entä mitä siitä seurasi?

Kertomus ei loppunut silti vielä tähänkään. Se jatkuu. Kesken kulkutaudin hävityksen Herran tuli sääli kansaa ja hän pysäytti tuhon enkelin etenemisen Araunan puimatanteren kohdalla (1. Aik. 21:15-17). Siinä enkeli odotti miekka osoittaen kohti Jerusalemia. Ja mikäkö tuo paikka oli? – Ei mikään – yksi puimatanner toisten joukossa.

Jumala näki Daavidin katumuksen ja täten lähetti profeettansa Gadin kautta Daavidille sanan, että ”hänen oli mentävä pystyttämään alttari jebusilaisen Araunan puimatantereelle.”

Daavid teki työtä käskettyä (1. Aik. 21:19-23). Hän meni sinne, jotta saisi armon ja ehkä minimoitua tuskan ja tappiot.

”Mutta kuningas Daavid sanoi: ’Ei, minä ostan kaiken täydestä hinnasta. En voi antaa Herralle sellaista, mikä on sinun omaasi, en voi uhrata ilmaista uhria.’ Daavid maksoi maasta Araunalle kuusisataa kultasekeliä, ja hän rakensi sinne alttarin Herralle ja uhrasi poltto- ja yhteysuhreja. Kun hän rukoili Herraa, Herra vastasi antamalla tulen iskeä taivaasta polttouhrialttarille, Ja Herran käskystä enkeli pani miekkansa tuppeen.” (1. Aik. 21:24-27)

Jumala oli armollinen. Loppu hyvin kaikki hyvin? Armollinen Jumala säästi kansan pahimmalta, Daavid sai armon Jumalan edessä ja löysi sydämeensä kadottaneensa nöyryyden. Melkoinen määrä tuo 70 000 kuollutta oppirahaksi Daavidin ’erheestä’. Jos ollaan rehellisiä, niin tunnustamme, että Daavidin näkökulmasta lopputulos oli kuitenkin rökäletappio, vaikka se olikin jonkinlainen torjuntavoitto.

Hyvä opetus siitä kuinka Jumala on armollinen ja siitä, miten meidän on syytä elämässämme kohdata vaikeudet Jumalaan turvaten ja ottaa myös huonot päivät mieluummin hänen kädestään kuin jostain muualta.

Semmoinen kertomus – siinäkö kaikki? Eikö sinua jäänyt kuitenkaan mietityttämään se, miksi Herran tuhon enkeli pysähtyi juuri tuolle pellolle? Tai eikö ollut kummallista, että miksi Daavidin piti pystyttää alttari juuri tuolle puimatantereelle ja uhrata polttouhrit siinä eikä Gibeonin kukkulalla, missä Herran liitonarkkia Daavidin aikaan säilytettiin (1. Aik. 24:28-30). Tai miksikö Daavid osti pellon jebusilaiselta Araunalta eikä vain ’pakkolunastanut’ sitä uhraamisen ajaksi?

Jos lopetamme lukemisen tähän, annamme Daavidin palata takaisin hoviinsa ja palaamme itse omaan elämäämme, jäämme vaille syytä, miksi tapahtuma on Raamattuun kirjoitettu. Syy ei näet ole siinä, että Raamattu haluaa vain muistuttaa meitä Daavidin jättimokasta.

Jumala rakentaa temppelinsä

Muistathan nyt varmasti mitä tätä ennen tapahtui? Oli ihmisten – jopa Jumalan palvelijoiden – suuren luokan epäonnistumista, lankeemuksia ja vieläpä suuren mittaluokan katastrofi, jonka seurauksena kymmenet tuhannet viattomat menettivät henkensä. Voidaan siis puhua suuren luokan mokasta!

Tuo suuren luokan epäonnistuminen päättyi lopulta jebusilaisen Araunan pellolle, jonne Herran tuhon enkeli pysähtyi ja missä kuningas Daavid uhrasi synti- ja yhteysuhrin, jonka Jumala otti vastaan.

Tuo mitäänsanomaton peltokukkula oli siis paikka, minne Daavid toi syyllisyytensä, epäonnistumisensa ja mielettömän painavan sydämen tuskan. Tuohon samaan paikkaan Jumala puolestaan toi oman armonsa ja hyväksynnän. Se on paikka, missä Jumala kohtasi epäonnistuneen ja katuvan ihmisen.

Siinä tapahtui ihmisen ja Jumalan kohtaaminen; ihminen tuli täydellisestä epäonnistumisesta ja Jumala kohtasi hänet armosta käsin ilman syytöstä. Nämä ovat ne rakennusaineet, mistä Jumala alkoi rakentaa uutta. Tarvittiin omahyväisyydestä ja itseriittoisuudesta tyhjennetty kuningas ja nöyrä mieli.

Ja tätä seuraa kertomuksen paras osa. Nimittäin tuo pelto on se paikka, jonne Jumala rakennutti temppelinsä – Jerusalemin temppelin. Jos olet käynyt Jerusalemissa itkumuurilla – eli muinaisen temppelin länsimuurilla, sinä olet seissyt jebusilaisen Araunan puimatantereella, jonka me tunnemme tänään nimellä Temppelivuori. Jumala valitsi rakentaa läsnäolonsa paikan ihmisen täydellisen epäonnistumisen paikalle. Raamattu sanoo siitä näin:

”Niin Daavid määräsi: ’Tämä on Herran Jumalan pyhäkön paikka. Tässä on Israelin polttouhrialttari.’” (1. Aik. 22:1)

”Salomo alkoi rakentaa Herran temppeliä Jerusalemiin isänsä Daavidin määräämälle paikalle, jebusilaisen Araunan puimatantereelle Morian vuorelle, missä Herra oli ilmestynyt Daavidille” (2. Aik. 3:1)

Nyt varmaan ymmärrät, miksi tämä kertomus on Raamatussa. Ja ymmärrät, että pelto piti ostaa. Se oli jotain, mikä annettiin Jumalan käyttöön. Siitä tuli tontti, jonne Herra pystytti oman läsnäolonsa temppelin. Se oli oleva paikka, jossa Jumala kohtaa ihmisen jatkossakin – vuosituhannesta toiseen. Paikka, joka ei ollut mitään erityistä ja paikka, jossa ihminen on epäonnistunut pahemmin kuin pahasti, tuli Jumalan ’asuinsijaksi’ maanpäällä!

Mieti, millaiselle maaperälle Herra temppelinsä rakennuttaa! Hän rakentaa sen sinne, missä inhimillistä onnistumista ei ole. Hän rakentaa temppelinsä sinne, missä ihminen etsii häntä – ja yksin häntä – ratkaisuksi elämän ongelmiin, isoihin kysymyksiin ja solmuihin, joihin hän saattaa jopa itse olla syyllinen.

Mietipä oliko Daavid tietoinen tästä Jumalan isosta suunnitelmasta? – Tuskin. En usko, että asia oli hänen mielessään millään tavalla, kun hän laski vain niitä uhreja, joita hänen epäonnistumisensa oli tuottanut. Puimatantereella Daavid etsi vain Jumalan kasvoja ja anteeksiantoa, mutta sepä oli juuri se, mitä Jumala Daavidilta odotti. Sen tähden Herra toimi ja siunasi juuri tämän paikan nimensä kunnian asuinsijaksi.

Temppelivuori on täten paikka, jossa ihminen ja Jumala kohtaavat toisensa. Se on paikka, jonne ihminen tuo epäonnistumisensa ja pyytää Jumalaa auttamaan. Samaan aikaan se on paikka, jossa Jumala näyttää suuruutensa. Hän näyttää, miten hän kykenee luomaan uutta ja puhdasta ihmisten täydellisestä epäonnistumisesta.

Aiemmin tuo paikka oli puimatanner, jossa jyvät erotettiin akanoista. Daavidille se oli paikka, jossa hän tyhjensi itsensä. Siellä hän nöyrtyi ja tuli Jumalan eteen kerrankin ilman, että hänellä oli mitään tuotavaa. Ja sille paikalle rakennettiin alttari ja myöhemmin temppeli – Jumalan kohtaamisen paikka.

Olemme nyt matkan päässä

Tämä oli pitkä matka, minkä kuljetin sinua kuningas Daavidin elämän teitä. Luulen kuitenkin, että löysit tästä kertomuksesta yhtymäkohtia omaan elämääsi.

Tahdon kuitenkin nostaa vielä kerran esiin tekstistä – mielestäni sen kaikkein kirkkaimman totuuden. Ja se on siinä, että meidän Jumalamme – Herra Jeesus Kristus – on voimallinen rakentamaan uutta ja puhdasta lähtökohdista, missä meidän näkökulmastamme ei ole muuta kuin inhimillistä epäonnistumista toinen toisensa jälkeen.

Ajattele vielä kerran kertomusta; lyöty Daavid tuskin oli tietoinen siitä, mitä Jumala oli pellolla tekevä. Daavid toi pellolle vain sen, mitä hänellä oli enää tuotavaa. Vielä muutamaa päivää aikaisemmin hän kuvitteli hallitsevansa valtakuntaa suuruutensa ja viisautensa avulla, mutta nyt hän saapui pellolle kohtaamaan Jumalaa lyötynä ja pää kumarassa. Sinne ei tullut vahva ja uljas Daavid, vaan lyöty ja häpeissään oleva ihminen.

Ja mitä Daavidilla on tuotavaa Herralle: epäonnistumiset, polttava syyllisyys, sydämen tuska ja tyhjät kädet. Ja ehkä syvällä sydämessä kaikui itkunsekainen ääni: ”Herra, anna anteeksi, minä epäonnistuin.” Siinä oli Daavidin tuomiset kohtaamiseen Herran kanssa.

Mutta kun Jumala siunasi nämä ’tuliaiset’, rakentui tuolle paikalle Jumalan kohtaamisen ja läsnäolon alttari ja temppeli. Jumala ei tänäkään päivänä rakenna temppeliään inhimillisen suuruuden varaan. Hän rakentaa sen edelleen oman armonsa ja suuruutensa varaan. Hän rakentaa sen sinne, minne ihminen tulee takki tyhjänä etsimään Jumalan kasvoja. Siellä on tilaa Jumalan läsnäololle; siellä on tilaa tehdä uutta.

Nähkäämme tämä sama omassa elämässämme. Siellä, missä me ihmiset näemme toinen toistaan seuraavia epäonnistumisia, Jumala luo uutta. Siellä, missä on epäonnistumista, hän tahtoo kohdata meidät ja näyttää meille, miten hän kykenee rakentamaan uutta jopa inhimillisestä epäonnistumisesta, häpeästä ja epätoivosta.

Se nyt on vain on niin, että tyhjät kädet ja tyhjät astiat, ovat luonnostaan paljon parempia täytettäväksi uudella kuin täydet kädet tai puolillaan oleva astiat.

Pohdittavaa

Mietipä vielä kerran tätä kertomusta. Olisitko voinut Daavidin näkökulmasta ajatella, että tämän katastrofin kautta Herra valmistaa paikan temppelilleen?