Daavidin elämästä nousee psalmien lisäksi mieleen sankarikertomukset ajalta ennen hänen kuninkuuttaan: voitelu kuninkaaksi, Goljatin lyöminen, Saulin vainot, jne.

Toki muistamme Daavidin kuninkuuden ajalta myös surullisen kertomuksen siitä, miten hänen otteensa kuninkaana herpaantui ja hän lankesi toisen miehen vaimoon ja vieläpä murhautti miehen peittääkseen jälkensä.

Vähintään yhtä merkittävä kertomus Daavidin kuninkuuden ajalta on kertomus hänen poikansa Absalomin kapinasta (2. Sam. 14:1-19:17). Jostain syystä kertomus ei kuitenkaan ole meille yhtä tuttu, mitä edellä mainitut. Olen miettinyt kovin Daavidin tuntemuksia Absalomin kapinan aikana ja uskon hänen eläneen tuolloin elämässään suurten ristiriitojen aikaa.

  • Toisaalta hänet oli syrjäytetty, mutta toisaalta syrjäyttäjä oli hänen oma poikansa.

  • Toisaalta Daavid olisi voinut vetäytyä syrjään ja antaa pojalleen kuninkuuden, mutta toisaalta hän näki Absalomin jumalattoman kuninkuuden uhkaksi Israelin kansalle. Hän oli velvoitettu toimimaan.

  • Toisaalta Daavid tahtoi kukistaa kapinan, mutta toisaalta hän ei tahtonut nähdä poikansa Absalomin kuolevan.

Daavid eli valtavien ristiriitojen keskellä. Mitä ikinä hän valitsi tehdä, se merkitsi luopumista ja kipua. Toisen Samuelin kirjan 18. luku kuvaa Absalomin kapinan loppua ja Absalomin kuolemaa. Luvun loppuosa kertoo Daavidin piinallisesta odotuksesta ratkaisevan taistelun aikana.

Elettiin hetkeä, jolloin hän saisi mahdollisesti tiedon kuninkuutensa palauttamisesta, mutta myös poikansa Absalomin kuolemasta ’isänsä vihollisena’. Luvun loppuosa kuvaa Daavidin piinaa, kun hän odottaa viestintuojien sanomia ja tietenkin toivoo ihmettä, että suruviestiä ei olisi (2. Sam. 18:19-32).

Isänä olen miettinyt Daavidin tuntemuksia tässä ristiriita tilanteessa monesta suunnasta. Hän punnitsi mielessään kovia ja vaikeita päätöksiä poikansa kuoleman edellä, koska toki Daavid tiesi mikä hänen poikaansa kapinallisena odotti.

Daavid kirjoitti tässä tilanteessa yhden kauneimmista psalmeistaan (Ps. 63) – todennäköisesti hän vielä piileskeli luolassa poikansa Absalomilta turvassa kapinan loppuvaiheissa (Ps. 63:1).

Tässä psalmissa minua puhuttaa erityisesti sen aloittavat kaksi jaetta erityisesti Daavidin tilanteen tähden:

Jumala, minun Jumalani, sinua minä odotan. Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua ja uupuu autiomaassa ilman vettä. Pyhäkössä saan nähdä sinut, kokea sinun voimasi ja kirkkautesi. Suurempi kuin elämä on sinun armosi. Minun huuleni ylistävät sinua.(Ps. 63:2-4)

Moni voisi luulla Daavidin vaipuneen epätoivoon ja lamaantuneen ristiriitojen ja paineen alla yksinäisyydessä ja ihmisten hylkäämänä. Daavid oli ’taonnaltaan’ erilainen. Psalmin teksti näyttää kuinka Daavid oikeastaan terävöityi näkemään oikein epätoivon ja ristiriidan keskellä. Hän käänsi katseen pois itsestään, epätoivoisista olosuhteista ja jopa omasta pojastaan, josta hän oli enemmän kuin huolissaan kuin itsestään (2. Sam. 19:1). Daavid nosti katseen Herraan – uskolliseen auttajaansa – ja totesin yksin Jumalan olevan hänen voimansa ja elämänsä. Herran kirkkaus ja armo olivat Daavidille voimanlähteet syvimmän hädän keskellä.

Kukoistusta varjossa.

Kukoistusta varjossa.

Daavid ei lamaantunut ristiriidan ja hädän keskellä – puhumattakaan, että hän olisi käpertynyt itseensä. Missä hän koki riittämättömyyttä, hän katsoi Jumalan riittävyyteen:

”Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua ja uupuu autiomaassa ilman vettä.

Jos tarkastelet Daavidin elämää, huomaat mielenkiintoisen lainalaisuuden. Milloin Daavid oli ahdistettuna nurkkaan tai milloin hän koki syvää pimeyttä, silloin Daavid nousi hengellisesti. Kun taas elämä oli huoletonta ja mallillaan, elettiin hengellisesti vaarallisia hetkiä Daavidin hengellisen valppauden kannalta.

Daavid kuului selkeästi heihin, ketkä kukoistavat paineen alla ja selkä seinää vasten. He alkavat kukoistamaan ja ottavat suuria askelia hengellisesti silloin, kun heidän voimansa käyvät vähiin ja epätoivo käy päälle kuin tumma varjo. Daavid oli ihminen, joka kukoisti yksinäisyydessä ja pimeänä kautena. Daavid oli selkeästi se puutarhan kukka, joka kukoisti siellä, missä valoa oli vähiten tarjolla.

Karut olosuhteet, elämän kivikkoiset polut ja kuiva maa olivat ne elementit, jotka saivat Daavidin puhkeamaan kukkaan ja antamaan parhaansa Herralle. Hän oli kuin autiomaa, josta Jesaja kirjoittaa:

Aavikko iloitsee, autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan! Kuin lilja kukkikoon maa(Jes. 35:1)

Tänäkin päivänä meitä on monenlaisia uskovia. Toiset meistä kukoistavat isosti, kun he saavat paistatella Jumalan armon auringon lämmössä elämän hyvinä ja seesteisinä aikoina. Ja onpa meitä enemmän varjossa kukoistaviakin ihmisiä, jotka puolestamme puhkeamme kukkaan vasta elämän erämaassa, kun aineelliset tai henkiset olosuhteet käyvät riittävän karuiksi. Uskon lahja toimii sekin yleensä siellä, missä elämä ei mene niin kuin me itse olemme sen käsikirjoittaneet.

Meissä ihmisissä on täten ’valon kasveja’ ja ’varjon kasveja’. Kumpiakin tarvitaan ja on hyvä tiedostaa itse kumpaan ryhmään kuuluu, jotta tietää milloin on kukoistuksen aika ja milloin olla varuillaan, jotta ’kukoistus’ ei kävisi lankeemuksen edellä.

Oletko sinä varjo vai valo ihminen Jumalan työssä?