”Etkö tiedä, etkö ole kuullut? Herra on iankaikkinen Jumala, hän on luonut maan ääret. Ei hän väsy eikä uuvu, hänen ymmärryksensä on tutkimaton. Hän antaa väsyneelle voimaa ja voimattomalle väkevyyttä runsain määrin. Nuorukaiset väsyvät ja uupuvat, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40:28-31)
Jesajan teksti on Jumalan lupaus vahvistaa väsyneitä. Se on lupaus Jumalan voimasta heille, ketkä väsymisestä ja uupumisesta huolimatta uskaltavat luottaa Jumalan apuun. Se on teksti myös heille, ketkä odottavat ja odottavat siunauksia elämäänsä ja kokevat, etteivät koskaan saa, mitä pyytävät.
Ihminen on monesti omatoimisesti ’korjaamassa’ Jumalan työtä ja juoksee siellä täällä parantelemassa sitä. Korjailu ei käytännössä johda mihinkään muuhun kuin siihen, että ’korjausmiehet’ lopulta uupuvat ja alkavat kompastella ja ehkä kaatuvatkin. Sitten on taas niitä korjausmiehiä, jotka eivät koskaan tahdo liata käsiään, vaan odottavat asioiden hoituvan itsestään.
Vaihtoehtoinen näkökulma on odottaa Herralta uutta voimaa ja ottaa hänen ’taakkansa’ kantaakseen. Jesajan mukaan Herran ’taakan’ kantajat eivät uuvu ja silti ehtivät kaikkialle sinne, minne on tarpeen ja missä Jumala heitä tahtoo käyttää.
On aiheellista kysyä, miksi niin monet uupuvat Herran palvelemisessa? Tai entä miksi moni vain odottaa, odottaa ja odottaa Herralta ”uutta voimaa”, mutta ei koskaan lähde liikkeelle uudessa voimassa? Kumpaankin kysymykseen on sama vastaus. Avain vastaukseen on kätketty Jesajan sanoihin ”he kohottavat siipensä kuin kotkat”, mikä seuraa teksti lupausta uuden voiman antamisesta.
En tiedä oletko kuullut vanhaa eläinsatua, joka kertoo miten linnut saivat siipensä? Tuo satu avaa hauskalla tavalla meidän ihmisten kaksinaista ongelmaa Jumalan ’taakkojen’ kantajina.
Satu alkaa siitä päivästä, kun Jumala on luonut jo linnut, mutta hän ei ollut vielä tuossa vaiheessa antanut linnuille siipiä. Linnut olivat toki lintuja, mutta niillä siis ei ollut vielä siipiä.
Oli aika ennen kuin linnuilla oli siipiä…
Eräänä päivänä Jumala päätti antaa linnuille enemmän, ja ajatteli, että kyllä linnuilla olisi mukava olla siivet. Ja niin hän teki siivet, laski ne maahan siivettömien lintujen eteen ja sanoi niille: ”Ottakaa tästä nämä pienet taakat kantaaksenne”.
Linnuilla oli tuohon aikaan jo varsin kauniit lauluäänet ja niillä oli kauniit sulat ja höyhenet, jotka loistivat auringonvalossa, mutta ne eivät siis osanneet liidellä taivaalla. Kun niitä nyt pyydettiin noukkimaan matkaansa pienet taakat, ne luonnollisesti epäröivät ensin. Osa kieltäytyi ja osa jäi odottamaan. Niillä oli mielestään jo kaikkea eivätkä ne kaivanneet lisäkuormia.
Koska ne kuitinkin tunsivat Luojansa hyväksi, he pienen tovin jälkeen tottelivat. He noukkivat siivet nokillaan ja asettivat ne olkapäilleen kantaakseen niitä, kuten kehotus oli kuulunut. Jonkin aikaa siipien paino tuntui kovin raskaalta lisäkuormalta ja ne olivat alkuun kovin vaikeat kantaakin.
Ei silti kulunut aikaakaan, kun kohta linnut jaksoivat uusien kuormien kantamista ja oppivatpa he jopa tekemäänkin kuormilla jotain. Moni siinä oppi taittamaan siivet sydämensä suojaksi ja lämmittelemään niiden alla. Siivistä tuli vähitellen jotain linnuille kuuluvaa.
Kun ne sitten päivästä toiseen kantoivat siipiään ja painoivat ne lujasti sydäntään vasten, ne huomasivat niiden kohta vahvistuvan ja pian siivet kasvoivat kiinni niiden olkapäihin. Ei kulunut aikakaan, kun linnut oppivat käyttämään siipiä ja oppivat näkemään sen siunauksen, minkä Jumala oli heille ”pienen lisäkuorman” muodossa antanut.
Ja siitä päivästä alkaen linnut ovat lentäneet yläilmoissa. Taakat olivat ’muuttuneet’ siiviksi, jotka kannattelivat nyt lintuja ja teki matkan teosta kevyttä. Siivet avasivat linnuille taivaat ja täysin uudet näkymät – ja ne saivat tuntea, miten heidän aiemmin kantamansa ’taakat’ kantoivat nyt niitä.
Tämä vertaus on meitä varten. Me olemme kuin siivettömät linnut ja pienet velvollisuudet ja tehtävät on annettu meille kuin Jumalan linnuille antamat siivet. Jumala käyttää niitä – ei kuormittaakseen meitä, vaan nostaakseen meidät ylös ja kantaakseen meitä taivasta kohden. Jotta ’taakasta’ kasvaa siivet, se vaatii kuitenkin meissä muutoksen, että tartumme halulla ’taakkoihin’ ja annamme niiden kasvaa sydämen asioiksi.
Niin kuin vertauksen linnut ottivat Jumalan heitä varten valmistamat ’taakat’ kantaakseen – ymmärtämättä mitään tarkoituksesta, mihin Herra ne oli tarkoittanut, samoin meidän tulee luottamuksella tarttua siihen, mitä Herra on meille kannettavaksi antanut. Jos emme suostu ottamaan vastaan Herralta ’ylimääräistä kuormaa’, emme koskaan löydä siipiämme emmekä nouse siipien varassa lentämään ilman kannateltavina.
Esitän nyt uudelleen alussa esittämäni kysymykset. Miksi niin monet uupuvat Herran palvelemiseen? Ja miksi kovin moni vain odottaa, odottaa ja odottaa Herralta ”uutta voimaa”, mutta ei koskaan lähde liikkeelle uudessa voimassa?
Uupuneet ovat yksinkertaisesti jääneet kantamaan Herralta samaansa ’taakkaa’ raahaten sitä ’nokassaan’ koskaan ymmärtämättä, että Jumala on antanut heille siivet, joilla he voivat lentää Herran korkeuksiin. He raahaavat ’taakkaa’ nokassaan, mutta eivät koskaan anna ’taakalle’ mahdollisuutta tulla ’siiviksi’ heidän elämässään. Kun sitten tuulen henkäys nousee ja he voisivat nousta siipiensä varaan, he eivät kykene nousemaan, koska siivet eivät ole saaneet kasvaa paikalleen. He mieluummin kantavat ’taakkaa’ omalla tavallaan ja pitävät sen omana ’taakkanaan’ sen sijaan, että ’taakka’ voisi päinvastoin kantaa heitä.
Ikuiset odottajat puolestaan ovat heitä, ketkä katselevat Herran heidän eteensä asettamaa ’taakkaa’, mutta eivät koskaan tahdo tarttua siihen. He odottavat jotain valmista; he odottavat tuulen puuskaa, joka vie heidät korkeuksiin, mutta mitenpä he sinne pääsevät puuskan tullessa, kun heillä ei ole siipiä, jotka he levittäisivät. Niin he odottavat turhaan tuulta tulevaksi uudestaan ja uudestaan, mutta koskaan tuuli ei muka ole heitä varten. Vaikka tuuli tarttuisi heihin niin mieluusti ja kuljettaisi yläilmoihin, he eivät kykene nousemaan, koska eivät tahdo ottaa siipiä kantaakseen.
”Nuorukaiset väsyvät ja uupuvat, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40:31)
Pohdittavaa
Miksi kaikki eivät kohota siipiään kuin kotkat?