Vuonna 1660 britti Richard Alleine, väkevä puritaani saarnaaja, kirjoitti kirjan nimeltä ”Vindiciae Pietatis”. Kirjan koko nimi kuului englanniksi ”A Vindication of Godliness in the Greater Strictness and Spirituality of It” mikä tarkoittaa suomeksi käännettynä ”Jumalisuuden puolustuspuhe sen suurimmassa ehdottomuudessa ja hengellisyydessä”.

Nimensä mukaisesti Alleinen kirja oli luonteeltaan syvästi hengellinen teos, jossa ihmistä kutsutaan sydämestään sitoutumaan Jumalalle. Kirja ei kuitenkaan saanut virallista julkaisulupaa Sheldonin arkkipiispalta, minkä vuoksi se julkaistiin vasta vuonna 1663 yhdessä muiden hengellisten toisinajattelijoiden kirjojen joukossa.

Entä miten tämä kirja liittyy metodistiyhteisöjen liiton uudistamisen -juhlaan? – Hyvinkin, sillä vajaa sata vuotta myöhemmin vuonna 1753 kirja julkaistiin uudelleen – tällä kertaa John Wesleyn ”Christian Library” -kirjakokoelman mukana.

Edelleen tästä samasta kirjasta Wesley käytti eräässä jumalanpalveluksessa kappaletta nimeltä ”The Application of the Whole”. Se kaikki tapahtui maanantaina 11. elokuuta 1755, mikä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun metodistiliikkeessä vietettiin liiton uudistuksen -juhlaa.

Liiton uudistamisen -juhla ei jäänyt ainutkertaiseksi kokeiluksi, vaan siitä syntyi vuosittain toistuva perinne. Wesley näet havaitsi liiton uudistamisen -juhlan hyvin rikkaaksi ja merkittäväksi perinteeksi. Hän kirjoitti siitä päiväkirjoissaan useampaan otteeseen.

• ”Monet surivat Jumalan edessä, ja monet tulivat lohdutetuiksi.” (huhtikuu, 1756)

• ”Se oli, kuten tavallista, merkittävän siunauksen aikaa.” (lokakuu, 1765)

• ”Se oli hetki joukolle erilaisia hengellisiä kokemuksia… En tiedä olemmeko koskaan aiemmin tulleet näin siunatuiksi. Jälkeenpäin monet janosivat palata uudelleen kiittämään Herraa, koska he ymmärsivät saaneensa niin paljon anteeksi. Se kiitollisuutta täydellisen pelastuksen vuoksi, kun Herran armon tuore kosketus näytti kaikesta tottelemattomuuden ja paransi siitä.” (1. tammikuuta, 1775)

Lontoossa liiton uudistamisen -palveluksia pidettiin yleensä uudenvuoden päivänä. Muualla maassa palveluksia pidettiin heti tilaisuuden tullen, kun John Wesley oli vierailulla alkaneena vuonna metodistiyhteisön luona. Liiton uudistamisen juhla oli täten Wesleylle tärkeä osa vuotuista jumalanpalveluskiertoa.

Wesleyn aikojen jälkeen liiton uudistamisen -palveluksesta kehittyi useampia versioita, joissa vähitellen luovuttiin Wesleyn käyttämästä aineistosta. Nykypäivän liiton uudistamisen juhla seuraa alkuperäisen jumalanpalveluksen muotoa, mutta uudistettuna se sallii näin seurakunnan osallistua palvelukseen omalla kielellään ja tuoden omat tapansa juhlaan. Liturgia periytyy meille Wesleyn 1780 käyttämästä palveluskaavasta, vaikka sitä vapaasti sovellammekin.

Liiton uudistamisen ytimeen

Oleellista liiton uudistamisen -juhlassa tai -kaavassa ei kuitenkaan ole perinteen vaaliminen tai ulkoinen muoto, vaan itse juhlan sisältö. Tämä juhla ei synny vanhojen aikojen tuoksahduksesta meidän ajassamme, vaikka saammekin liittyä kymmenien sukupolvien katkeamattomaan ketjuun.

Liiton uudistamisen -juhla syntyy nykyhetkeen, kun alati sama ikiaikainen Jumala on tosi ja läsnä tässä juhlassa meidän keskellämme niin kuin hän oli tosi ja läsnä Wesleyn aikana. Herra on aina läsnä, palveluksen tarkoitus onkin tehdä meistä läsnä olevat juhlaan.

Se, mitä ja miten me koemme hänen läsnäolonsa juhlahetkessämme, on yksilöllistä. On jokaisen henkilökohtainen sydämen asia, mistä hän tahtoo tänään tehdä parannusta tai mitä hän tahtoo erityisesti tuoda esiin uudistaessaan liittonsa Herran kanssa.

Jumala ei vaadi ihmistä uudistamaan liittoa. Liitto pysyy iäti, koska liitto säilyy pyhänä ja rikkomattomana hänen puoleltaan. Juhla on päinvastoin meitä ihmisiä varten, jotta me muistamme liitomme pyhyyden ja sen etuoikeuden, että me saamme tänään levätä Herran armossa ja hänen läsnäolossaan.

Liiton uudistamisen -juhla huipentuu liittorukoukseen, jonka me saamme tänään yhtenä seurakuntana yhdessä rukoilla. Se on kutsu sitoutua Herran armoliittoon. Se kuuluu näin:

”En enää minä, vaan sinä, Herra.
Aseta minut, minne haluat, yhdistä minut keneen haluat.
Aseta minut työhön, aseta minut kärsimykseen.

Anna minun olla sinun työssäsi tai levätä edessäsi,
olla korotettu sinussa tai alennettuna sinussa.
Anna minun olla täysi, anna minun olla tyhjä.
Anna minun saada kaikki,
anna minun olla tyhjin käsin sinun iloksesi ja hyödyksesi.

Ja nyt, oi kunnioitettu ja siunattu Jumala,
Isä, Poika ja Pyhä Henki,
sinä olet minun ja minä olen sinun. Olkoon niin.
Ja tämä liitto, jonka olen tehnyt maan päällä,
tulkoon vahvistetuksi taivaassa.
Aamen.”

Liittorukous tuo jokaisen meistä Jumalan eteen. Rukous muistuttaa meitä, että emme ole hänen edessään vain osittain, vaan rukous tuo rukoilijan koko elämän Herran eteen. Se vaatii meidät omistautumaan ja sitoutumaan Herralle. Liittorukouksessa me vahvistamme liiton, johon me jo kuulumme Kristuksen sovitustyön perusteella.

Liitto Kristuksessa on vakava ja totinen liitto. Se on kasteen ja ehtoollisen liitto. Liittorukous kutsuu meidät valmistautumaan liittoon ja antamaan vastauksemme Herralle liitossa alati ajassa. Rukous kutsuu meidät jokaisen tilille vastaamaan suurelle ja mahtavalle liittolaisellemme – Herralle siitä miten vakavasti me suhtaudumme hänen armotyöhönsä. Herra on antanut ja tehnyt kaikkensa tämän liiton eteen, mutta millä vakavuudella minä olen mukana?

Vapaaehtoisuus uhrissa tai lupauksessa ei tarkoita leväperäisyyttä tai sitovuuden toissijaisuutta. Annettu lupaus on aina sitova – vapaaehtoisuus ei vähennä sitä. Vapaaehtoisuus on siinä, ettei kukaan ei vaadi tekemään lupausta eikä lupauksen antamatta jättäminen ole pois Herran siunauksesta.

”Jos mies lupaa Herralle jotakin tai valalla vannoen sitoutuu kieltämään itseltään jotakin, hän ei saa rikkoa lupaustaan, vaan hänen on tarkoin täytettävä se, minkä on luvannut.” (4. Moos. 30:3)

Tänään me saamme käydä uudistamaan liittomme Jumalan kanssa ajasta aikaan. Muista, että lupaus Jumalalle on vapaaehtoinen. Lupaus ei lisää tai poista mitään liitosta. Silti, jos käyt Jumalalle jotain lupaamaan, lupaa vain se, minkä tahdot sydämestäsi pitää ja luvata. Herra ei tarvitse tyhjiä lupauksia, etkä tarvitse sinäkään.

Liiton arvo ja pysyvyys Kristuksessa

Liittomme Kristuksessa on Jumalan silmissä äärettömän arvokas. Hän on maksanut siitä suurimman mahdollisen hinnan – ja hän maksoi sen omasta tahdostaan ilman, että kukaan tai mikään vaati häntä tekemään niin. Sitä tarkoittaa rakkaus; rakkaus ei kysy hintaa ja ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8).

Yksikään ihminen ei voi kyseenalaistaa solmitun liiton arvoa Jumalalle, koska hän itse on osoittanut meille sen arvon tinkimättöminä rakkauden tekoina hyväksemme. Liitto Kristuksessa on pysyvä ja se on sama iankaikkisesta iankaikkiseen. Sen siunaus ei vähene. Se on sama aina ja ikuisesti. Edes liiton uudistaminen ei sekään lisää mitään liittoon, koska liitto on ja pysyy Kristuksessa jopa meistä huolimatta. Sen pysyvyys on ’piirretty’ Kristuksen haavoitettuun ruumiiseen ja hänen vuodattamaansa sovintovereen.

Liiton arvo on kiistaton. Voi sitä raukkaa, jonka tämän maailman tuulet ja murheet ovat sokaisseet niin, ettei hän näe Jumalan rakkauden työn arvoa seurakunnan historiassa puhumattakaan omasta elämästään. Sama pätee tietty siihen, jos elämän ilot, unelmien tavoittelu tms. on hänet sokaissut.

Ihminen, jonka katse on juuttunut omaan napaan, kanssaihmisiin tai maailman huoliin, ei katso Jumalaan, joten hän ei pysty näkemään Jumalan rakkauden suuruutta elämässään. Hän ei ole siis vielä oppinut tuntemaan ja kokemaan Jumalan armon suuruutta, vaikka Herran rakkaus on jatkuvasti läsnä hänen elämässään.

Tähän onnettomaan tilaan on kuitenkin mahdollista saada muutos. Muutoksessa ei puhuta ’hokkuspokkus’ -konsteista, traditioista tms., vaan kyse on yksinkertaisesti katseen nostamisesta pois itsestä ja sen uudelleen suuntaamisesta Kristukseen ja hänen ristiinsä.

Ja tätä tarkoitusta palvelee myös Wesleyn liiton uudistamisen -juhla ja liittorukous. Se muistuttaa meitä liitosta ja auttaa meitä nostamaan katseemme pois elämän epäoleellisesta ja vapauttaa meidät riemuiten riemuitsemaan lahjastamme – liitosta Kristuksessa.

Sukupolvelta toiselle

Kuten jo edellä totesin, liiton uudistamisen -juhla tai liittorukous ei ole Jumalaa varten tai hänen vaatimuksensa liiton voimassa pitämiseksi. Herra Jeesus Kristus kyllä pitää oman osansa liitosta – sitä ei meidän tarvitse epäillä. Hänen tekemänsä liitto on täydellinen – ja täydelliseen ei ole mitään lisättävää.

Liiton uudistamisen -juhla on annettu meitä lyhytmuistisia ihmisiä varten. Se toistuu kalenterivuosittain, jotta me muistaisimme edes vähän paremmin. Se on olemassa, jotta voimme taas tänään korjata katseemme suunnan takaisin Kristukseen. Tässä juhlassa me muistutamme itseämme ja toinen toisiamme siitä liiton riemusta, jossa meillä on tänään etuoikeus elää.

Liiton uudistamisen ja ihmisen muistuttamisen ’perinne’ juontaa juurensa jo Vanhan testamentin varhaisista ajoista. Nimittäin Herra näki hyväksi säätää vastaavan liitonuudistamisen juhlan pidettäväksi oman kansansa lyhytmuististen tähden. Samalla Vanhan testamentin ’liiton uudistamisen’ -perinne palveli liittotietoisuuden ja liittoon sitoutumisen siirtymistä sukupolvelta seuraavalle.

Luetaanpa siitä muutama sana 5. Mooseksen kirjan – Israelin liitonkirjan – lopusta:

”Mooses kirjoitti kirjaan tämän lain ja antoi sen leeviläispapeille, joiden tehtävänä oli kantaa Herran liitonarkkua, sekä Israelin vanhimmille. Hän antoi heille tämän käskyn: ’Joka seitsemäs vuosi, velkojen anteeksiantovuonna, kun israelilaiset ovat kokoontuneet lehtimajanjuhlaan Herran, teidän Jumalanne, kasvojen eteen siihen paikkaan, jonka hän valitsee, teidän on luettava tämä laki kaikkien israelilaisten kuullen.

Kutsukaa silloin koolle koko kansa, miehet, naiset ja lapset, ja keskuudessanne asuvat muukalaiset, että kaikki kuulisivat ja oppisivat lain, pelkäisivät Herraa, teidän Jumalaanne, ja tarkoin noudattaisivat tämän lain käskyjä.

Näin myös teidän lapsenne, jotka eivät lakia ennestään tunne, saavat kuulla sen ja oppivat pelkäämään Herraa, teidän Jumalaanne, eläessään siinä maassa, jonka nyt menette ottamaan haltuunne Jordanin tuolta puolen.’” (5. Moos. 31:9-13)

Mooses puhuu nämä sanat Israelin kansan erämaassa syntyneelle sukupolvelle. Se oli se sukupolvi, joka sai ottaa vastaan Egyptistä lähteneen uskottoman sukupolven epäuskossa kadottoman siunauksen – luvatun maan. Tämä sukupolvi, jolle Mooses tekstissä puhuu, oli ottava haltuunsa Jordanin länsipuolella siintävän luvatun maan.

Tekstin tilanteessa kansa oli leiriytyneenä Jordanin itäpuolelle. Se odotti lupaa lähteä ottamaan haltuun sen luvatun maan, jonne pääsyä Israel oli 40 vuotta odottanut kiertäen erämaassa. Nämä miehet, naiset ja lapset olivat niitä, ketkä saivat valloittaa luvatun maan. Heidän tiesivät lukuisten vihollistensa Jordanin tuolla puolen olevan ylivoimaiset voitettavat heille, mutta he eivät olleet suunnanneet katsettaan itseensä.

He luottivat liittolaiseensa – Herraan. Se oli Herra, joka oli tuonut heidät Egyptistä ja pitänyt heistä huolen jopa kaikki ne uskottomuuden ja epäuskon vuodet, jotka he olivat yksin omaa tai pikemmin edeltävän sukupolven tyhmyyttä kiertäneet erämaassa.

Mooses ensin ohjeistaa ja valtuuttaa työnsä jatkajan Joosuan (5. Moos. 31:1-8) seuraajakseen. Hän tekee sen julkisesti koko kansan läsnä ollessa (5. Moos. 31:3, 7-8), jotta kaikki tietävät kenet Herra on valinnut heitä johtamaan.

Ohjeistuksen jälkeen Mooses kirjoittaa Jumalan kanssa solmitun liittosopimuksen, mikä oli todennäköisesti ’Deuteronium’ eli 5. Mooseksen kirja kokonaisuudessaan. Kun liittosopimus oli kirjoitettu, se asetettiin muinaisten liittosopimusten tapaan pyhään paikkaan säilytettäväksi:

”Mooses kirjoitti kirjaan tämän lain ja antoi sen leeviläispapeille, joiden tehtävänä oli kantaa Herran liitonarkkua, sekä Israelin vanhimmille.” (5. Moos. 31:9)

Lainkirja / liitonkirja ei ollut reliikki tai pelkkä symboli. Se oli voimassaoleva liiton kirja, jolla olisi aina ajankohtainen sanoma kaikille Israelissa asuville. Kukaan kansasta tai sen parissa muukalaisena asuva ei saanut olla tietämätön liitonkirjan laista ja sisällöstä. Vaikka kirjaa säilytettiin pyhässä paikassa, oli tärkeää, että kansa tunsi sanoman, mitä siihen on kirjoitettu.

Liittosopimuksen lukeminen säännöllisesti oli muinainen käytäntö. Arkeologia tuntee mm. heettiläisiä vasallisopimuksia, joihin on kirjattu velvoite lukea sopimus esimerkiksi joka kolmas vuosi kansalle. Velvoitteen tarkoitus on varmistaa, että kansa tuntee oikeutensa ja velvollisuutensa. Lainkirjan tunnettavuuden säilyttämiseksi se määrättiin luettavaksi kokonaisuudessaan kansalle joka seitsemäs vuosi lehtimajan juhlan aikaan (5. Moos. 31:10-13).

”Joka seitsemäs vuosi, velkojen anteeksiantovuonna, kun israelilaiset ovat kokoontuneet lehtimajanjuhlaan Herran, teidän Jumalanne, kasvojen eteen siihen paikkaan, jonka hän valitsee, teidän on luettava tämä laki kaikkien israelilaisten kuullen.” (5. Moos. 31:10-11)

Israelin suhde liitonkirjaan puhutelkoon myös meitä Uuden liiton perillisiä. Suhtaudummeko me samalla kunnioituksella ja vakavuudella liittoomme Kristuksessa? Onko liittomme alati läsnäoleva arjessa?

Liittomme arvo ja sen vaaliminen

Uskallammeko me luottaa Israelin ’toisen’ sukupolven tavoin haasteet ”Jordanin tuolla puolen” liiton Jumalalle vai etsimmekö mieluummin tukea ja apua jostain muualta? Ymmärrämmekö siis liitomme arvon? Näemmekö sen arvon oikein tässä päivässä?

Muistammeko edelleen muistuttaa säännöllisesti itseämme ja toinen toistamme siitä liitosta Kristuksessa, johon meillä on tänä päivänä etuoikeus ja ilo kuulua? Jos emme koskaan puhu liitostamme Kristuksessa, iloitse siitä, vetoa siihen, emme ole todellakaan ymmärtäneet aarteemme arvoa.

Liittolaisuus Herran kanssa oli ”Jordanin tuolle puolen” matkaavalle Israelille ainut tae elämän jatkumisesta virran tuolla puolen, mutta he ottivat mieluusti riskin, koska tiesivät Jumalan luotettavaksi. Se oli myös se sanoma, josta he liitonkirjaa lukemalla, tahtoivat toistuvasti toisiaan muistuttaa. Se oli samalla myös suurin aarre, jonka he tahtoivat siirtää seuraavalle sukupolvelle.

Liitonkirja ei ollut Israelille kuollut reliikki tai ’hyllytavaraa’. Päinvastoin se oli perusta, jonka varaan jokapäiväinen elämä laskettiin. Miten on meidän laitamme? Nauttivatko Jumalan säädökset ja pyhä kirjoitukset samaa arvoa seurakunnan keskellä, mikä lainkirjalla oli Israelin pyhäkön aarteena? Onko Jumalan sanalla sama käyttöarvo ja tunnettuus seurakunnassa kuin liitonkirjalla Israelin kansan keskuudessa? Onko siis Raamattu meille samaan aikaan sekä pyhä Jumalan sana että arvokas käyttöaarteemme?

Onko liitonkirjamme, liittosopimuksemme ja kokemuksemme liitosta jotain sellaista, minkä me olemme valmiit vahvistamaan ja samalla välittämään myös seuraavalle sukupolvelle?

Näitä kysymyksiä pohtimaan ja toisaalta etsimään uutta voimaa ja luottamusta Herraan Jeesukseen Kristukseen ja uuteen liittoon hänessä, tahdon rohkaista nyt sinua. Jumala on tosissaan tässä liitossa. Hän ei anna tuumaakaan periksi, vaan pitää kiinni kaikista lupauksista.

Jätän sinut nyt laskelmoimaan omaa sitoutumistasi liittoon Herran kanssa. Hän on uskollinen, uskallatko luottaa häneen?

Pohdittavaa

Mitä liiton uudistamisen -juhla ja liittorukous edustavat?
Mikä on minun vastaukseni sydämen liittorukouksessa?