Lähetystyö. Kun sanon ”lähetystyö”, mikä oli ensimmäinen mielikuva, joka ajatuksissasi vilahti? Ajatus vaihtelee sen mukaan, missä yhteydessä olet tottunut sanan kuulemaan ja sitä käyttämään.

Se on yhdyssana: ”lähetys” ja ”työ”. Se tarkoittaa jonkun lähettämistä. Se tarkoittaa samoin jonkun lähtemistä. Ja vieläpä se tarkoittaa työtä. Ja samaan työhön osallistuu niin lähettäjä kuin lähtijä. Ajattelet lähettäjäksi sitten seurakuntaa tai Jumalaa, kummassakin tapauksessa myös lähettäjä tekee työtä.

Luulen, että ’lähetystyö’ käsite on ainakin jossain määrin saanut alkunsa Jeesuksen ’lähetyskäskystä’. Lähetyskäskyn luemme usein Matteuksen tai Markuksen evankeliumin mukaan. Siteeraan sen tällä kertaa Luukkaan mukaan. Luukas kirjoitti sen kaksiosaisen teoksensa toisen osan alkuun, jonka me tunnemme nimelle ’Apostolien teot’. Lähetyskäsky Luukkaan mukaan kuuluu näin:

” Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teidän päällenne, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:8)

Alkuseurakunta todistajana ’Jerusalemissa’

Jeesuksen opetuslapsille ja seurakunnalle ’perinnöksi’ jättämä lähetyskäsky ja sydämen vilpitön ilo ajoi seurakuntaa eteenpäin. Sydämen raikas ilo motivoi seurakuntalaisia todistamaan omassa elinpiirissään Kristuksen sovitustyöstä.

Emme tiedä, millainen on ollut ’tavallisen’ alkuseurakuntalaisen todistus, mutta sen me tiedämme, että sen perusta on ollut seurakunnan yksinkertaisessa uskontunnustuksessa, mitä apostoli Paavali sivuaa useasti kirjeissään. Korinttilaisille hän kirjoittaa siitä esimerkiksi näin:

”Emmehän me julista itseämme vaan Jeesusta Kristusta: Jeesus on Herra, ja me olemme teidän palvelijoitanne Jeesuksen tähden.” (2. Kor. 4:5)

Uskontunnustus ”Jeesus on Herra” sulkee sisäänsä kokonaisen elämän. Siinä on Kristuksen elämä, mutta myös hänen seuraajansa elämä. Jeesuksen ylivertainen herruus uskovan elämässä on teoreettinen viitekehys, dogmaattinen perusta, mutta myös käytännön (praxis) todistus Jeesuksen Kristuksen sovitustyöstä ja hänen meille antamasta uudesta elämästä.

Siinä on Herran oman elämän suunta, lupaus Jumalan huolenpidosta, elämän arvot ja elämä Jumalan perheessä – taloudessa. Jeesuksen herruutta ei kukaan voi julistaa uskottavasti ellei hän ole kokonaisvaltaisesti antautunut Jeesuksen herruuden alaisuuteen. Tunnustus ”Jeesus on Herra” on luettavissa täten myös siitä, mitä elämämme käytännössä on.

Apostolisen ajan uskovien tunnustus on samaan tapaan luettavissa parhaiten Apostolien tekojen sivuilta, mistä luemme, miten seurakunta eli keskinäisessä rakkaudessa ja Herran tulemisen odotuksessa. Apostolien teoista näkee seurakunnan eläneen kiihkeässä Kristuksen toisen tulemisen odotuksessa ja keskinäisessä yhteydessä. Jerusalemin alkuseurakunta – etenkin ajanjakson, kun se eli yhteisomistuksessa – oli varmasti yhtenäinen ja tiivis yhteisö. Heidän yhteytensä veti ihmisiä puoleen Jerusalemissa ja seurakunta kasvoi.

Jumalan suunnitelma oli kuitenkin silloinkin suurempi, mitä se varmastikin oli Jerusalemin seurakunnan ihmisten näkökulmasta. Enkä tällä tarkoita vain sitä, ettei heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä kaikkea ”maan ääriin saakka” piti sisällään.

Jerusalemin seurakunnassa uskovat ajattelivat ehkä olevansa ’pesä’, minne Jumala kutsuu ihmisiä Jerusalemin ympäristöstä ja minne hekin tietty toivat arjessa kohtaamiansa lähimmäisiä. Tämä mahdollinen ajatus oli heidän kohdallaan varsin ymmärrettävä, kun tietää, että se oli ollut juutalaisen lähetystyön perusajatus jo vuosituhansia.

Alkuseurakunnan matka ’ulos Jerusalemista’

Seurakunnan jääminen uskonnolliseksi keskukseksi Jerusalemiin – Herran pyhään kaupunkiin – ei kuitenkaan ollut Jumalan koko suunnitelma.

Toki Vanhan testamentin aikana Jerusalem oli ollut juutalaisten uskonnollinen keskus, jonne tultiin harjoittamaan juutalaista uskoa, mutta se ei ollut Jumalan koko suunnitelma sekään. Nimittäin myöhemmin Vanhassa testamentissa pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeen – siis jo yli puolen vuosituhatta ennen Uuden testamentin aikaa – juutalaiset aloittivat tekemään ’lähetystyötä’ siinä, että diasporassa eli hajaannuksessa eläneet juutalaiset perustivat synagogia kaupunkeihin, joissa heillä oli riittävän suuri juutalaisyhteisö.

Suunta kuitenkin juutalaisessa lähetystyössä myös myöhempinä aikoina oli ”tulkaa” eikä ”menkää”, niin kuin Jeesuksen antamassa lähetyskäskyssä (Matt. 28:18-20). Lähetysmetodina Jeesuksen ”menkää” oli täten varsin radikaali muutos hänen oman aikansa ihmisille.

Herran Jeesuksen suunnitelma oli siis enemmän kuin ”tulkaa” ja laajempi kuin pelkkä Jerusalem. Luetaanpa uudelleen Luukkaan lähetyskäsky.

” Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teidän päällenne, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:8)

Jos luet Luukkaan lähetyskäskyn tarkkaan, huomaat, ettei Jeesuksen suunnitelman laajuus loppunut Jerusalemiin, vaikka se sieltä alkoikin. Sen oli määrä laajeta säteittäin Jerusalemista aina ”maan ääriin saakka” – oli aika ”mennä” sen sijaan, että odottaisi passiivisesti toisten ”tulevan”.

Voit ajatella tätä yhä kauemmaksi ulottuvaa lähetystyötä aaltoina, jotka syntyvät, kun heität kiven veteen ja siitä syntyy ympyränmuotoisia aaltoja, jotka lähtevät ’vyörymään’ tasaisesti eteenpäin aina vain laajeten ja vallaten yhä kaukaisempia ääriä vedenpinnalla.

Tähän menemiseen Herra Jeesus kutsui myös Jerusalemin seurakunnan, kun hän sanoi ”sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka”.

Tie Jerusalemin alkuseurakunnalle ulos keskinäisestä yhteydestä ei kuitenkaan ollut niin helppo kuin se teoriassa tai kuvana vedenpinnalle piirtyvistä aalloista vaikuttaisi. Seurakunnan piti olla valmis lähtemään liikkeelle. Piti jättää mukava yhdessä oleminen ja katsoa niiden ihmisten puoleen, jotka eivät välttämättä edes olleet halukkaita ottamaan vastaan ilosanomaa.

Tietenkin liikkeelle lähteminen Juudeaan ja Samariaan oli matkaamista, mutta se ei ollut kuitenkaan se suurin este, mikä seurakuntaa odotti. Suurempi este oli se, mitä Juudea ja Samaria edustivat ideologisesti.

Tämän ideologisen kynnyksen ylittäminen oli niin suuri este, että se käytännössä pysäytti Jerusalemin seurakunnan lähetystyön vuosiksi ennen kuin Jumala puuttui peliin ja lähetti ihmiset ulos Jerusalemista. Tarvittiin kovaa puhetta ja vähän ravistelua ennen kuin seurakunta eteni todenteolla Juudeaan ja Samariaan.

”Sinä päivänä puhkesi ankara vaino Jerusalemin seurakuntaa vastaan, ja kaikki muut paitsi apostolit hajaantuivat eri puolille Juudeaa ja Samariaa.” (Ap. t. 8:1)

Tästä alkoi suurempi mittainen lähetystyö näillä Jerusalemin lähiseuduilla, mistä myös Apostolien teot jatkavat kerrontaa kahdeksannesta luvusta alkaen. Seurakunta ei siis suostunut lähtemään liikkeelle ennen kuin Jumala todella ’lähetti’ heidät. Kysynkin nyt meiltä, että tarvitseeko meidän odottaa samanlaista ’lähettämistä’ vai kuulisimmeko kenties Jumalan puhetta jo vähän aiemmin?

Juudea ja Samaria

Mikä teki lähtemisestä Jerusalemin lähiseuduille – Juudeaan ja Samariaan – niin vaikeaa? En usko, että syynä oli matkaamisen epämukavuus tai etäisyys, koska matkasihan Jeesuskin opetuslapsien kanssa näillä seuduilla ja jopa kauempana Galileassa ristiin rastiin evankeliumin sivuilla. Maantieteellisesti puhutaan melko pienistä etäisyyksistä – jopa jalkaisin kuljettuna.

Mukavuusalueelta eteenpäin

Ehkä ensimmäinen suuri este menemiselle oli yhdessä olemisen mukavuus. Miksi olisi pitänyt lähteä pois, kun yhdessä sai palvoa Jumalaa ja jakaa elämää ihanan samanmielisten ihmisten kesken? Heillä oli keskuudessaan Jumalan evankeliumin ’aarre’, jonka he toki arvostivat hyvinkin korkealle ja olivat valmiit jakamaan sen muiden kanssa. Ei ollut kyse siitä, etteivätkö ihmiset rakastaneet Jeesusta, antaneet evankeliumille arvoa tai olleet valmiit jakamaan sitä eteenpäin. Kyse oli vain siitä, että heillä oli aivan liian mukavaa yhdessä, että he olisivat lähteneet liikkeelle – ainahan heidän joukkoonsa sai tulla, jos vain tiensä löysi.

Tulla vaiko mennä – kas siinäpä kysymys

Toinen este saattoi olla jo edellä mainittu kerran hyvin sisäistetty perinne ’tulemisesta’. Heidän ajan juutalaisuudessa opetus ja julistus tapahtui synagogissa ja tietenkin Jerusalemin temppelissä. He ajattelivat, että heidän tehtävänsä on tarjota paikka, jonne kiinnostuneet voivat tulla kuulemaan. Meneminen toisaalle julistamaan oli jotain ennen kuulumatonta.

Sama este muuten sitoi myös aikanaan metodismin perustajaa John Wesleytä. Hän oli oppinut anglikaaniperinteestä, että saarna ja julistus kuului kirkkoihin. Niinpä hän saarnasi parannusta ensin tyhjille kirkkosaleille, mutta tyhjät penkit eivät kääntyneet. Onneksi George Whitefield onnistui houkuttelemaan Wesleyn ulos perinteestä julistamaan parannussaarnaa hautausmaille ja toreille, minne sitten ihmiset kokoontuivat kuulemaan tuhansittain.

Juudea ja Samaria

Kolmas este Jerusalemin seurakunnalle oli Juudeassa ja Samariassa asuvat ihmiset itse. He edustivat heille jotain sellaista, mikä sai heidät tuntemaan itsensä epämukavaksi heidän seurassaan.

Juudean asukkaat – tosin olihan Jerusalem sekin Juudeaa – edustivat farisealaista uskonnollisuutta. He olivat juuri ihmisiä, joiden kanssa Jeesus pääosin väitteli. He olivat lähellä totuutta, mutta silti perustavissa kohdissa he olivat toista mieltä. He olivat fanaattisia oman näkökulmansa puolesta. He olivat jopa niin fanaattisia, etteivät pelänneet tarttua kiveen ja kivittää, kun kokivat arvojaan loukatun. Meidän aikanamme he ovat ihmisiä, jotka tuntevat omat kirjoituksensa ja ideologiansa meidän näkökulmastamme kiusallisen hyvin ja ovat valmiit puolustamaan niitä vaikka sitten jopa voimakeinoin. Juudea edustaa vertauskuvallisesti meidän näkökulmastamme niitä ihmisiä, keitä me pelkäämme kohdata teillä ja aitovierillä.

Jos Juudean asukkaat pysäyttivät ilosanoman vievän askeleet, Samarian asukkaat he vasta este olivatkin! He olivat hyljeksittyjä, ala-arvoisia, juutalaisen mielestä saastaista sekakansaa. Heidän kanssaan ei ollut tapana puhua, tuskin edes antaa katseen kohdata. Samarialaiset edustivat juutalaiselle jotain niin iljettävää ja alhaista, kun vain voit kuvitella. He olivat syntisistä syntisimpiä – pilkkaajia ja rienaajia. Ja he vielä elivätkin kuin pellossa… Ja tietenkin tämä juutalaisten suhtautuminen samarialaisiin sai aikaan samarialaisissa vastaavan vastareaktion. Jos siis juutalaiset eivät pitäneet samarialaisista, eivät samarialaiset pitäneet hekään juutalaisista. Näiden kahden kansan välillä oli syvä sosiaalinen kuilu.

Väitän, että tämä kolmas este – ’epämukavat ihmiset’ – oli suurin este seurakunnan leviämiselle Jerusalemin ulkopuolelle. Heidän kohtaaminen oli joko pelottavaa tai vastenmielistä. Kohtaaminen vaati rohkeutta rikkoa sosiaalisia raja-aitoja.

Samarialaiset ehkä saattoivat päästä mukaan kristittyjen yhteyteen, jos he ottivat valtaisan riskin ja ylittävät yksin ilman kristittyjen tukea kaikki sosiaaliset raja-aidat astuessaan sisään juutalaistausten ihmisten keskelle seurakuntaan. Seurakunta ei ollut valmis tulemaan heitä vastaan, että askel olisi ollut edes yhtään matalampi.

Nämä raja-aidat rikkoutuivat vasta sitten, kun Jumala puhui Jerusalemin seurakunnalle kovempaa kieltä:

”Sinä päivänä puhkesi ankara vaino Jerusalemin seurakuntaa vastaan, ja kaikki muut paitsi apostolit hajaantuivat eri puolille Juudeaa ja Samariaa.” (Ap. t. 8:1)

Mietipä nyt oman aikamme seurakuntaa. Olemmeko me olleet valmiita menemään aikamme Juudeaan tai Samariaan? Olemmeko me valmiit tulemaan näitä ihmisiä vastaan ja alentamaan kynnystä, niin että voimme ylittää sen yhdessä silloin, kun kynnys on liian korkea yksin ylitettäväksi?

Lähetystyön haaste tänään

Meidän oman aikamme haaste lähetystyössä ei enää ole niinkään matkan tai maantieteellisen eristyneisyyden ongelma. Haaste on enemmänkin meidän korviemme välissä. Haasteet ovat asenteissa.

Olemmeko me valmiit unohtamaan hetkeksi oman Jerusalemimme ja astumaan elämässämme tutun ja turvallisen sijaan epämukavaan ja vieraaseen? Yhäkö me odotamme täällä kirkoissa, että ihmiset jotenkin rohkaistuvat ylittämään kirkon kynnyksen yksin ilman meidän apuamme? Odotammeko, että ihmiset tulevat, vaikka yhtä hyvin me voisimme mennä etsimään heitä ja tuoda heidät yhteyteemme?

Suurin kysymys lähetystyössämme – puhutaan lähetystyöstä lähellä, kaukana tai tietoverkkojen välityksellä – on silti siinä, että uskallammeko me kohdata oman aikamme ’Juudean’ tai jopa ’Samarian’?

Jeesus antoi meille esimerkin siitä, miten hän oli valmis rikkomaan sosiaaliset normit ja valitsemaan epämukavan tien. Hän oli valmis ottamaan sen riskin, ettei hänen lähetystyötään katsottaisi hyvällä, jos vain oli mahdollisuus tavoittaa yksikin lammas ’sosiaalisen aitauksen’ toiselta puolen. Kysymys kuuluu, olemmeko me valmiit tekemään saman?

Missä on minun Samariani?

Nostan vielä lopuksi esiin muutamia esimerkkejä siitä, millaiset asiat tänä päivänä estävät meitä lähtemästä liikkeelle ja kulkemasta oman aikamme Samariaan tai edes sen halki. Nämä ovat esimerkkejä ja tunnistat varmasti paljon sellaistakin, joita en näissä tavoita.

Hylkiöt

Jokaisessa yhteiskunnassa on samarialaisten tapainen joukko heitä, keihin ei ole lupa koskea. He kantavat stigmaa – toiset ehkä syystäkin ja toiset syyttä, mutta silti evankeliumi kuuluu heillekin. Ehkä he ovat päihderiippuvaisia, prostituoituja, huumediilereitä, HIV-positiivisia tai seksuaalivähemmistöön kuuluvia. He ovat heitä, keille ei ole tietä luoksemme. Mutta Jeesus voitti oman aikansa ennakkoluulot ja tavoitti yhteiskunnan rajoille ajautuneita ihmisiä.

Omat suosikit ja viholliset

Uskovilla on taipumus luoda oma alakulttuuri, joka luetteloi ne asiat, joista he pitävät ja eivät pidä. Heillä on omat suosikkiviholliset ja pyhät nyrkkeilysäkit. Ehkä keskitymme joskus niin kovin tavoittamaan suosikkejamme tai vastustamaan suosikkivihollisia, ettemme enää näe maailman tarvetta ja hätää selvästi. Marssimme toreilla oikeutetusti epäterveitä arvoja vastaan, mutta kuinka usein unohdammekaan olla liikkeellä omien hyvien arvojen puolesta. Käymme sotaan väärää vastaan, mutta emme välitä elää omien terveiden arvojemme puolesta. Emme kuitenkaan ole ensisijaisesti sodassa vihollista vastaan, vaan oman rakkaan Taivaan valtakuntamme puolesta.

Tarpeessa olevat

On myös heitä, keiden elämä on pahoin matkan varrella rikkoutunut. On rikkinäisiä perheitä, taloudellista rikkinäisyyttä, sairautta, poliittista- ja etnistä vainoa. Elämämme rikkinäisessä maailmassa, jossa itse kukin tuo omat tarpeensa esille. Tarpeessa olevat ovat aina keskellämme. Heidänkään kohtaamisensa ei ole helppoa. Mitä syvempi on tarve ja rikkinäisempi ihminen, sitä sokeampi hän on itselleen ja monesti auttajakin saa kuulla kunniansa. Silti hekin ovat heitä, keille kuuluu evankeliumin sanoma.

’Saastaiset’

Samarialaiset jo mainittiinkin. Saastaiset ovat yhteiskunnassamme heitä, ketkä ovat kenties syntyneet sellaisiin olosuhteisiin tai myöhemmin valinneet elämässään valinneet elää tavalla, joka on meistä ’saastainen’. Nämä ihmiset ovat toisen luokan kansalaisia. Mitä ikinä he ovatkaan elämässään tehneet, he kantavat sen johdosta elämänsä läpi ’stigmaa’ – häpeätahraa – silmissämme. Ja ehkä tämä häpeätahra estää meitä olemasta heitä kohtaan armolliset ja jakamaan evankeliumista osaa heille. He voisivat kertoa meille, miten elämä koettelee, mutta vaiennamme heidän äänensä, koska mielestämme heillä ei ole oikeutta tulla eteemme – niin suuri on heidän syntinsä.

Rakkaus omaan

Ja vieläpä suljemme suuren joukon ihmisiä ulos ’piireistämme’ vain siksi, että perinteistä on tullut meille Jumalan elävää sanaa rakkaampia. Kuinka paljon tärkeämpiä ovatkaan suuret kirkkomme ja tapamme kuin evankeliumista tietämättömät ihmiset. Kuinka paljon käytämmekään aikaa ja varallisuutta kehällisten kysymysten pohtimiseen! Kuka käy taistelua ehtoollisviinin alkoholipitoisuudesta, kuka sopivasta kirkkomusiikista tai kirkon parkkiongelmista… Kuinka usein olemme järjestämässä kulkueita jotain vastaan sen sijaan, että marssisimme Herramme nimissä hänen arvojensa puolesta.

”Summa summarum” – summien summa

Matka Samariaan alkaa siitä, kun uskaltaudumme ulos perinteestä ja katsomme maailmaa tämän ajan ihmisen silmin. Ehkä sitä kautta saamme rohkeuden myös katsoa Kristuksen ristiin uusin silmin – ja löydämme myös yhteisen kielen, jolla puhumme siitä oman aikamme kristillisyydestä vieraantuneelle ihmiselle.

Käykäämme siis rohkeasti matkalle Jerusalemista ehkä Juudean kautta kohti Samariaa…

Pohdittavaa

Missä on minun Samariani?