Jotenkin vain koin ulkopuolisuutta ihmispaljoudessa, vaikka hevoset – eli messujen pääasia – ovat minulle edelleen rakkaita.  Ehkä kuvan hevonen olikin se paras anti messuilla sen lisäksi, että tyttärelleni tapahtuma oli upea kokemus, vaikka pieni arkuus ja ujous väliin tuli esteeksi mieliteoille.

Tytär sanoitti tuon ulkopuolisuuden osuvasti sanoiksi: ”Näillä kaikilla tytöillä tuntuu olevan oma hevonen”. – Niinpä niin – ja isän sydäntä riipaisi. ”Kyllä minäkin sinulle tyttäreni sen hevosen haluaisin antaa, mutta minulla ei ole siihen varaa”, ajattelin ja ulkopuolisuus senkin kasvoi sydämessäni.  Ja olihan se niin – kaikki tarvikkeet puhumattakaan autoista, joita siellä myytiin, saivat minut hämmästymään siitä, että kyllä sitä vain maailmassa rahaa riittää.

Mutta varallisuus ei ollut ainoa asia, mikä sai minut kokemaan ulkopuolisuutta.  Kun katsomossa kuuntelin, mitä muut puhuivat, tunnistin heidän kyllä puhuvan suomea, mutta puheessa vilisi minulle vieraita sanoja, jotka ilmeisesti liittyivät ratsastukseen ja näyttelyihin – minähän oli aikanaan vain ’ravimies’.

Vietin hyvän päivän messuilla ulkopuolisuuden kokemuksesta huolimatta. Meillä oli hyvä päivä ja lapsen onnellisuus lisäsi isän mielessä päivän saldoa. Ensi vuotta ajatellen on kuitenkin kynnys lähteä messuvieraaksi huomattavasti korkeampi – jospa vien tyttären mieluummin Teivon tiistairaveissa tallialueelle – siellä voin itsekin paremmin.

Ja miksikö tätä kokemusta blogiin kirjoitan? Ehkä siksi, että pappina jäin miettimään, että ei kai seurakunta tarjoa samanlaista kokemusta sinne ’messuvieraaksi’ uskaltautuneelle? Emme kai muodosta omaa elitististä joukkoa kielenkäytöllä tai käyttäytymisellä? Tuleeko meidän keskellämme seurakunnassa uudelle ihmiselle se sama kuulumattomuuden tunne: ”Näillä kaikilla tytöillä tuntuu olevan oma hevonen” . Ja mitäpä jos hän kokee, ettei voi asiaa auttaa ja sen tähden jättää jatkossa tulematta, vaikka muuten oli kyllä mukavaa…