Kirkkovuosi päättyy tuomiosunnuntaihin. Valitsemani Danielin kirjan teksti liittyy sekin vahvasti tuomiosunnuntain sanomaan, joten en malta olla mainitsematta muutamaa sanaa kertauksena tästä suomalaisen kirkkovuoden suuresta pyhästä.

Sana ”tuomio” särähtää useimpien korvaan kielteiseltä kuulostavana asiana. Tuomioon sisältyy ajatus ensisijaisesti oikeudenmukaisuudesta, mutta kun puhumme Jumalan tuomiosta, tulee monelle mieleen vain rangaistus. Harvemmin tulee mieleen, ettei tuomiota aina seuraa rangaistus, vaan että tuomio voi olla yhtä hyvin vapauttava – jopa edullinen.

Elämän matkalla olemme tottuneet tuomioihin, joten viimeinen tuomio tuskin on kenellekään ensimmäinen kerta tuomiolla. Lukuvuoden lopussa jaetaan todistukset. Työtehtävän jälkeen arvioidaan suoritukset. Vuodenvaihteessa katsotaan saldo, voitot ja tappiot. Tuomio ei ole ihmiselle vieras, vaikka se voikin olla vastenmielinen.

Kun on kyse jostain, missä oma oikeutemme on tullut loukatuksi, janoamme oikeutta. Jos taas olemme itse töpeksineet, armahdus kelpaa meille hyvin – ja osaamme jopa vaatia sitä, jos koemme olevamme olosuhteiden uhreja. Yleisesti ottaen moni panee toivonsa siihen, että oikeus lopulta voittaa. Niin kuin sananlaskut sanovat: rehellisyys maan perii. Paha saa palkkansa jne.

Kirkkovuoden viimeisestä sunnuntaista on luterilaisessa perinteessä käytetty vuodesta 1958 Ruotsin esikuvan mukaisesti nimitystä tuomiosunnuntai. Katolinen kirkko nimeää tuomisunnuntain ”Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi” ja esimerkiksi Saksan luterilaisessa kalenterissa pyhää nimitetään ”ikuisuuden sunnuntaiksi”. Metodistikirkon traditiossa sunnuntain nimessä on iloinen sointi. Aiheena on ”Reign of Christ” eli Kristuksen hallintavalta. Mielestäni nämä vaihtoehtoiset nimet on hyvä mainita, koska niiden kautta seurakunnan tuomion odotus saa oikeamman sävyn.

Kutsutaan tuomiosunnuntaita millä nimellä tahansa, sanoma liittyy Kristuksen toiseen tulemiseen kuninkaana ja vanhurskaana tuomarina, josta puhuu Danielin kirjan teksti. Kristukseen uskovalle tuomiosunnuntai on lupausten toteutumisen päivä – se on päivä, jolloin viimeinenkin Jumalan liittolupaus käy toteen.

Silti ajatus Jumalan tuomion päivästä kauhistuttaa monia – ehkä siksi, että harva meistä tahtoo ’mittauttaa’ elämänsä Jumalan täydellisen vanhurskauden vaatimuksissa. Elämän poluilla sitä ei tule ajatelleeksi, että Herra on joka hetki läsnä. Hän siis tietää ja tuntee meidän tekomme ja ajatuksemme jo muutenkin – tuomion päivänä hän ei löydä mitään uutta – me ihmiset tosin huomaamme silloin varmasti unohtaneemme kaikenlaista.

Tuomiopäivänä Herra ei avaa pölyistä kirjaa ja ala päivittelemään ääneen, miten paljon pahuutta meidän elämäämme onkaan mahtunut. Hän toki tuntee meidän mahdottomuutemme. Tuomiosunnuntain sanoman suuruus on siinä, että se kirkastaa Kristuksen kuninkuutta ja hänen sovitustyönsä suuruutta siinä, kun näemme oman kelvottomuutemme hänen armotyönsä perusteella ’kuitattuna’.

Tuntuu uskomattomalta, että Kristuksen armotyön vuoksi ansaitsemamme varma kadottava tuomio on Jeesukseen toivonsa panneella vapauttava. Uskovan kannalta tuomiosunnuntai on ilon ja riemun juhla.

Danielin kirjan tekstin jäsennys

Tuomiosunnuntaina Vanhan testamentin tekstinä on perinteisesti luettu Danielin kirjan seitsemättä lukua, johon Daniel on kirjoittanut unessa näkemänsä erikoisen näyn (Dan. 7:1). Danielin luvun mittainen näky jäsentyy kolmeen näytökseen, joista ensimmäisen ja viimeisen osan näyttämö on maanpäällä ja keskimmäinen toinen osa tapahtuu ikuisuudessa.

Tuomiosunnuntaina...

Tuomiosunnuntaina…

Näyn ensimmäinen näytös (Dan. 7:2-8) kertoo kuvaannollisesti neljän eläimen hahmon kautta maanpäällisestä suurvaltapolitiikasta. Voi olla, että eläinfiguurit tuntuvat modernista lukijasta merkillisiltä kuvilta, mutta kyllä meidänkin kielessämme on tilaa eläinfiguureille vertauskuvina; puhutaan Venäjän karhusta, Suomen leijonasta ja Yhdysvaltojen kotkasta.

Ne tapahtumat, joita Daniel näki tapahtuvan täällä maanpäällä, luonnollisesti hämmensivät ja pelottivat häntä. Näyn alku, kun oli Jumalan profetiaa niistä suurista maailmantapahtumista, jotka tulivat joka tapauksessa tapahtumaan ja jotka näin ollen mahdollisesti koskettivat myös Danielin omaa elämää jo täällä ajassa.

Kolmas, näyn päättävä osa (Dan. 7:16-27) selittää ensimmäisen osan vertauskuvat, jotka Danielin lisäksi varmasti hämmästyttävät meitäkin. Ja vaikka näyn symboliikka Danielille avataan, ovat tapahtumat silti hänelle pelottavia. Daniel mainitsee peräti kahteen kertaan näkyjen pelottaneen häntä, vaikka hän oli näyissä turvallisesti ’sivustakatsoja’ (Dan. 7:15, 28). Ehkä juuri se, että hän ei näkemäänsä täysin ymmärtänyt, pelotti häntä.

Palataanpa askel taaksepäin: Danielin näyn toiseen – keskimmäiseen – osaan (Dan. 7:9-15). Toisen osan tapahtumien näyttämö ei ole enää meidän ajassamme, vaan Jumalan ikuisuudessa. Siinä piirtyy Danielin eteen kuva Jumalan valtaistuinsalista, jonne aikojen lopulla kaikki kansat kootaan kuulemaan tuomio – oikeudenmukainen tuomio, Jumalan tuomio. Tähän kuvaan voimme me jokainen lukea itsemme mukaan.

Edelleen tämä toinen näky valtaistuinsalista jäsentyy sekin kolmeen osaan. Niistä tuomisunnuntaina luetaan vain ensimmäinen (Dan. 7:9-10) ja kolmas (Dan. 7:13-14), koska niiden väliin jäänyt keskimmäinen tekstin osa (Dan. 7:11-12) liittyy niin vahvasti koko näyn ensimmäiseen osaan, että sen ymmärtäminen vaatii koko luvun alkuosan huolellista lukemista.

Samasta syystä ohitan tässä käsittelyssä nuo jakeet 11 ja 12, joissa Danielille näytetään, miten Jumalan valta ja tuomio tavoittaa myös ensimmäisessä näyssä hirmuisina esiintyneet petoeläimet – eli pahaa edustaneet suurvallat. Danielin ei siis tarvitse säikkyä niitäkään, koska nekin ovat alamaiset Jumalan tuomiovallalle. Nyt siis keskityn ainoastaan Danielin näystä Jumalan valtaistuinsalissa tapahtuvaan näytökseen.

Valtaistuinsalinäyn ensimmäinen osa

Danielin ikuisuuteen ajoittuvan näyn aloittava osa kuvaa lukijalle viimeisen tuomion miljöötä, eli paikkaa ja tilannetta, miten tuomio ainakin vertauskuvallisesti tulee tapahtumaan. Tästä tekstistä ovat taiteilijat maalanneet lukuisia toinen toistaan komeampia kuvia. Luetaanpa teksti:

Kun minä sitä katselin, istuimet asetettiin paikoilleen, ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta. Hänen luotaan lähti liikkeelle tulinen virta.

Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä, miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään. Oikeus asettui istumaan, ja kirjat avattiin.(Dan. 7:9-10)

Päällimmäinen asia, mikä minun mielestäni Jumalan valtaistuinsalista välittyy, on hänen täydellinen pyhyytensä ja puhtautensa. Hänen edessään ei kestä mikään vääryys eikä mikään mahti maailmassa voi kyseenalaistaa, etteikö hänen tuomionsa olisi oikeat.

Väenpaljous seisoi ja odotti Jumalan edessä. Oikeudenkäynti alkoi ja kirjat avattiin. En osaa kuvitella tilannetta, mutta selvää on, että jokainen Jumalan edessä seisova on saava oikeudenmukaisen tuomion ja ’kirjoihin’ on koottu kaikki se, mitä tuomion antamiseen tarvitaan.

Tämän jälkeen näky jatkuu niillä kahdella jakeella, jotka on tekstin välistä selvyyden vuoksi tuomiosunnuntain tekstissä ja tässä minun käsittelyssäni jätetty pois. Meille riittää varsin hyvin, että tiedämme Jumalan niissä jakeissa osoittaneen mahtinsa siinä mainittujen maan suurten valtakuntien yli ja tuomitsevan niiden pahuuden. On tuo tuomio tapahtuva tulevaisuudessa tai on se jo tapahtunut, oleellista on siitä ymmärtää, että Jumala on tuomitseva myös ne, jotka luulevat olevansa tuomion yläpuolella tai ulottumattomissa.

Jos ajattelen itseni seisomassa Danielin kuvaamassa väkijoukossa ja näkeväni siinä tuomion langetetun pahan vallalle, olisin varmasti kovin aralla mielellä niin kuin Danielkin sanoi olevansa:

Minä, Daniel, tunsin, miten henkeni minussa tuli levottomaksi, ja pääni näyt pelottivat minua.(Dan. 7:15)

Valtaistuinsalinäyn kolmas osa

Mutta Danielin näky ei päättynyt ihmispaljouteen valtaistuimen edessä eikä Jumalan käyttämään tuomiovaltaan maan suurten ja mahtavien yli. Näky jatkuu – ja näin pienen pelokkaan ihmisen näkökulmasta se saa varsin merkittävän käänteen:

Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä ja näin, miten taivaan pilvien keskellä tuli eräs, näöltään kuin ihminen {KR1933/38: Ihmisen Pojan kaltainen}. Hän saapui Ikiaikaisen luo.

Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen, ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus, kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten tuli palvella häntä. Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa, eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.(Dan. 7:13-14)

Tähän saakka – koko ajan ennen näyn päättävää osaa – olemme Danielin näyn edessä ehkä tunteneet jotain samanlaista vavistusta, mitä Danielkin useampaan otteeseen sanoin kokeneensa:

Minä, Daniel, tunsin, miten henkeni minussa tuli levottomaksi, ja pääni näyt pelottivat minua.(Dan. 7:15)

Mutta viimeistään Danielin näyn loppuun tultaessa Herran omien on aika nostaa päänsä, sillä valtaistuin saliin on saapunut henkilö, jonka me tunnemme. Hän on Ihmisen Poika, Jumalan Poika – meidän Herramme Jeesus Kristus. Voiko todella olla niin, että tässä tuomion vavistuksessa, me saamme huomata, kuinka uskomme ja toivomme on tosi ja meidän Herramme pelastaa meidät kauhistuttavalta tuomiolta.

On tullut aika huutaa ”Hän on Kristus, hän on meidän Herramme!” Itse sijoitan Ihmisen Pojan saapumisen aikahistoriallisesti jo tapahtuneeksi, mikäli kuvassa ajattomasta voidaan aikaa edes ajatella.

Kristus on näet ottanut Golgatan ristillä ja ylösnousemuksessa ”vallan, kunnian ja kuninkuuden”. Se on annettu hänelle ja hänen on valta ikuisesti. Hänen on kuninkuus, joka ei koskaan katoa. Hän hallitsee tosiasiallisesti jo tänään.

Ja mehän tiedämme, mitä Kristuksen valta tarkoittaa uskovien – Kristukseen toivonsa panneiden – kannalta! Niin tänään kuin ’viimeisellä tuomiolla’ Herra Jeesus Kristus käyttää hänelle annettua tuomiovaltaa, mistä seuraa, että:

Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.(Room. 8:1)

Tämän Paavalin vakuutuksen perusteella me voimme käydä luottavaisin mielin viimeiselle tuomiolle ilman pienintäkään pelkoa, koska se on Jeesuksen Kristuksen tuomioistuin ja hän tuntee kyllä omansa.

Meillä ei ole sinne tullessa mitään tuotavaa – ei väärää eikä hyvää. Se on kaikki otettu pois – se on kannettu ristillä meidän puolestamme. Peljättävän tuomioistuimen edessä meitä odottaa vapauttava tuomio – ei siksi, että tuomari on suotuisa, vaan siksi että tuomari on itse kantanut meidän tuomiomme.

Matkalla valtaistuimen eteen

Jos vielä tässä vaiheessa satut muistamaan tekstin otsikon, niin se ei ollut ”valtaistuimen edessä”, vaan otsikon sanamuodoksi aivan tietoisesti valitsin ”valtaistuimen eteen”. Tahdon uskoa, että vaikka tuomiosunnuntain tekstin edessä ajatukset väkisin kääntyvät tulevaan ja ikuisuuteen, jossa meitä ne kaikkein kirkkaimmat lupaukset odottavat, niin sama teksti antaa turvan ja lohdun jo tänään, kun olemme vielä matkalla ”valtaistuimen eteen”. Tätä matkaa mitä osuvammin kuvaa kirkkovuodessa tuomiosunnuntain jälkeen uuden kirkkovuoden aloittava adventin aika.

Kuten Danielin tekstistä luimme, Kristuksella on ”valta, kunnia ja kuninkuus”. Se ei vain tule olemaan jotain päivänä, vaan se on tosiasia meidän hyväksemme jo tänä päivänä, kun me teemme yhä matkaa kohti valtaistuinta. Kristuksen kuninkuus tarkoittaa sitä, että meidän ei tarvitse ’matkallakaan’ arkailla ikuisuuttamme, mutta ei myöskään pelätä varjoja eikä tämän ajan suuria tai mahtavia tahoja ja voimia.

Uskovan ei tarvitse käydä matkaa ”valtaistuimen eteen” peläten ja säikkyen meitä mahtavampia tai ongelmia ja ahdistuksia, jotka eivät ole meidän käsissämme. Danielin tavoin (Dan. 7:15-16) polvistumme toki tunnustamaan pienuutemme ja ymmärryksemme rajallisuuden monin kohdin elämässämme, mutta siitä huolimatta meillä varma tietämys siitä, että Kaikkivaltias kuningas käy niidenkin asioiden läpi kanssamme meitä hylkäämättä.

Matkaa luottaen kuin lapsi

Saamme käydä matkaa Herraan luottaen kuin pieni lapsi isän tai äidin kanssa. Ajattele sitä pientä lasta, joka säikkyy kovia ääniä tai jonka näkökulmasta naapurin Musti tai Mirri ovat suuren luokan villipetoja.

Siinä, kun lapsi on puistossa yhdessä vanhempien kanssa ’tutkimusmatkalla’, hän tutkii omatoimisesti paikkoja. Muta kun hän näkee ja kokee vaaran, hän juoksee kiireesti isän tai äidin luo, ottaa kädestä tai sormesta kiinni ja taapertaa vaaran ohi nyt lainkaan pelkäämättä, koska käsi on turvassa isän tai äidin kädessä.

Pieni lapsi pitää niin lujasti siitä kiinni, että yhä uudelleen täytyy ihmetellä tuon pienen nyrkin voimaa. Mutta kun välitön vaara on ohi ja näköpiirissä on taas jotain kiinnostavaa, lapsi irrottaa otteensa ja se tapahtuu ilman pienintäkään nykäisyä.

Tiedätkö miksi käsi irtoaa niin saumattomasti? – Koska lapsi ei pelkää, vaan tietää käden olevan taas siinä, kun sitä tarvitaan. Harkitsematta ja tarkoittamatta mitään lapsi siirtyy toisesta kohteesta toiseen ja menee taas tutkimaan jotain uutta. Ja mistä hän saa siihen rohkeuden? Siitä, että hän tietää kulkevansa jatkuvasti huolta pitävän katseen alla ja että hänellä on ihan koska tahansa mahdollisuus puristaa kovasti kädestä, kun häntä pelottaa.

Voisiko meidän suhteemme Herraan olla jotain samaa, mitä välittyy lapsen luottamuksesta vanhempiinsa ’villipetojen’ tai pelottavien varjojen maassa. Meidänkään ei tarvitse pitää kiinni kynsin hampain tai piiloutua auttajamme helmoihin, vaan voimme lapsen tavoin käydä rohkeasti Herran rinnalla kohti tulevia päiviä tietäen, että mitä ikinä kohtaamme, se käsi josta pidämme kiinni ei päästä irti eikä huolehtiva katse irtoa meistä hetkeksikään.

Tarkoitan sitä, ettei meidän Jumalan lapsina tarvitse jatkuvasti laskelmoida, miten tässä kaikkein parhaiten kuljen, vaan voisimme ottaa vapauden kulkea Jumalan silmien alla luottaen siihen, että hän kyllä pitää meistä hyvää huolta. Meidän ei tarvitse huolehtia, että Jumala pysyy pystyssä, vaan päinvastoin meille riittää, että luotamme koko elämän matkan Jumalan käsiin silloinkin, kun elämä ei tunnu pysyvän mitenkään meidän käsissämme.

Ja kun aikamme tulee jonain päivänä saapua matkallamme ”valtaistuimen eteen”, tiedämme, että voimme tulla sinnekin huoletta, koska meidän rakas Jeesuksemme odottaa meitä sielläkin. Sama katse, joka on seurannut meitä läpi elämän, ottaa meidät vastaan perillä. Ehkäpä vihdoin siellä jo uskallamme juosta Jeesuksen syliin kummatkin kädet ojennettuina ja iloita sydämemme kyllyydestä, että ”Herra, minä tiesin sinun olevan luotettava. Minä olen nyt täällä, minne en aina edes uskonut pääseväni.

Ystäväni, meillä on Kaikkivaltias Herra! Ottakaamme hänen kädestään kiinni ja antakaamme hänen kuljettaa meitä. Turhan usein me yritämme tehdä asian toisin päin. Puristakaamme tiukasti ’isän kädestä’ ja luottakaamme siihen, että hänellä on elämä hallinnassa, vaikka me olemmekin elämään sen ongelmien ja haasteiden tähden kadottaneet tuntuman ja näkymän.

Pohdittavaa

Miksi on parempi ajatella mieluummin ’kuka’ kuin ’mikä’ viimeisellä tuomiolla odottaa?