Jokaisella ihmisellä on oma paikka yhteiskunnassa. Tuo paikka ja yhteiskunnallinen asema voidaan määritellä esimerkiksi työn, siviilisäädyn, asuinalueen, harrastusten, iän, suvun tai ystäväpiirin perusteella – ihan miltä kantilta asiaa halutaan tarkastella.

Asemasi yhteiskunnassa määrää paitsi toimeentulon ja ystäväpiirisi, myös nauttimasi arvostuksen yhteiskunnan jäsenenä. Suomalaisessa yhteiskunnassa yksilön arvostus yhteiskunnan jäsenenä määräytyy – ikävä kyllä – hyvin pitkälle sen mukaan, mitä osaat ja teet, kun taas vaikkapa itämaisessa kulttuurissa saamasi arvostus ja asema määräytyy pitkälti esimerkiksi suvun ja iän mukaan. Yksinkertaistaen länsi- ja itämaisen kulttuurin eroa voisi kuvata sanaleikillä: ”olet mitä teet – teet mitä olet”.

Yhteiskuntamme on eräänlainen kopio muurahais- tai mehiläispesästä, jossa jokaisella on oma paikka, mikä tekee hänestä yhteisölle arvokkaan. On mielenkiintoista ajatella, että yhteisön näkökulmasta ihminen ei ole olemassa, ellei hän täytä jotain hänelle osoitettua tehtävää tai paikkaa. Ja vielä mielenkiintoisemmaksi asia muuttuu, kun ajatellaan, että kukaan meistä ei ole voinut vaikuttaa millään tavalla syntymänsä hetkeen eikä siihen, millaiseen yhteisöön lopulta syntyy. Tästä perspektiivistä katsottuna elämä on melkoisen hutera rakennus, jos sitä ajatellaan yksilön näkökulmasta. Yhteisön näkökulmasta asia on toisin.

Mutta vielä enemmän asia on toisin, jos korvataan tämä ’sattuma’ ja pieni paikkamme isossa kokonaisuudessa elävän Jumalan antamalla tarkoituksella. Silloin asetelma muuttuu. Emme ole enää pieniä pelinappuloita, vaan äärettömän tarkasti asetettuja osia täydellisessä luomakunnan kokonaisuudessa. Tästä kertoo Paavalin kirjeen tekstimme.

Luokittelua seurakuntayhteisössä

Ihan aluksi teemme hyvin, kun luemme tekstin rauhassa kokonaisuutena ennen kuin aloitan pilkkomaan sitä oman mieleni mukaisiin pikku osasiin.

”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: ’Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen’, se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: ’Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen’, se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’ Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.” (1. Kor. 12:12-26)

Paavalin tarkkanäköisyys ja kyky nähdä päällimmäisten asioiden taakse varsinaisiin ongelmiin näkyy Korintin seurakunnan ongelmien hoidossa. Paavali ei alkanut vain puuhaamaan ilmeisten oireiden lievittämiseksi, vaan hän tunnisti seurakuntalaisten keskuudessa vallinneen eriarvoisuuden perimmäiseksi ongelmaksi. Perimmäisen ongelman esiin kaivaminen ja korjaaminen poistaisi myös päälle päin näkyvät pienemmät oireet, joten oli ensiarvoisen tärkeää poistaa ensin kivun aiheuttaja ennen kuin antoi ’kipulääkettä’ oireiden helpottamiseen.

Ja koska Paavali huomasi inhimillisen taipumuksen luokitteluun olevan yksi perimmäisistä ongelmista Korintin seurakuntalaisten keskuudessa, hän puuttui siihen perinpohjaisesti. Ongelma ei liittynyt suoranaisesti seurakuntalaisten yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, vaikka sekin omalta osaltaan sai aikaan väärinkäsityksiä ja ennakkoasenteita seurakuntalaisten kesken. Näitä oli esimerkiksi ylimystön ja rahvaan tapaerot, isännän ja orjan asema seurakunnan kokoontumisissa, jne.

Korintin seurakunnan suurin ongelma sen sijaan liittyi hengelliseen eriarvoisuuteen, jonka juuret olivat seurakunnan sisälle pesiytyneessä vääriin arvoihin pohjautuvassa statusajattelussa. Pohjimmiltaan oli kyse arvostamisesta; seurakuntalaiset näet arvostivat tiettyjä näkyviä ja yliluonnollisia hengenlahjoja ja palvelutehtäviä toisia mukamas arkisempia korkeammalle.

Väärä arvostus tuotti mukaistaan hedelmää: jotkut kieltäytyivät käyttämästä lahjojaan, koska häpesivät niitä – kun taas toiset dominoivat yhteisiä kokoontumisia omilla lahjoillaan vieden tilan toisilta, koska he eivät nähneet arvoa muilla kuin omilla ’arvokkaimmilla’ lahjoillaan. Lopputulos oli täsmälleen yhtä maallinen ja riitaisa mitä saattaa kuvitella väärien arvostusperusteiden tuottavan: seurakunnan hajaannus ’puolueisiin’, eripura ja yleinen pahoinvointi.

Lahjojen erilaisuus ja yhteistoiminta

Sitaattimme Korinttilaiskirjeestä on hieno esimerkki siitä, kuinka Paavali juurta jaksain ikään kuin rautalangasta vääntäen jaksaa selittää lahjojen moninaisuuden ja oikean käytön korinttilaisille niin perusteellisesti kuin vain taitaa. Nimittäin myöhemmin hän kirjoitti suurin piirtein samasta aiheesta Efeson seurakunnalle huomattavasti lyhyemmässä muodossa, koska he eivät kaivanneet asiasta vastaavaa ’rautalankamallia’ (Ef. 4:4-12).

Tekstimme ensimmäinen kappale vertailee seurakunnalle jaettuja lahjoja vertauskuvallisesti ihmisruumiiseen ja sen elinten keskinäiseen suhteeseen. Paavali osoittaa ruumiissa vallitsevan yhtä aikaa harmonian sekä ykseyden että erilaisuuden välillä.

Samalla tavoin kuin ihmisruumis muodostaa elimistä yhden kokonaisen olennon lukuisine erilaisine toimintoineen, muodostavat uskovat yhdessä yhden ehyen Kristus-ruumiin eli Herran seurakunnan, joka moninaisuudessaan on verrannollinen ihmisruumiiseen. Tämän analogian Paavali ilmaisee sitaattimme alussa ensin sangen selkeästi tiivistäen:

”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.”

Tiivistelmän jälkeen Paavali jatkaa selitystä mainitsemansa ihmisruumiista otetun vertauskuvan yksityiskohtaisella selityksellä (1. Kor. 12:15-26). Vertauskuvan opetus menee seurakuntaan sovellettuna kutakuinkin seuraavalla tavalla.

Esimerkiksi sinä olet erilainen kuin minä; persoonasi on erilainen, näytät erilaiselta ja osaat eri asioita kuin minä. Osaat varmasti paljon sellaista, mitä minä en osaa. Erilaisuudestamme huolimatta on meissä myös paljon samaa; ainakin yhteinen Henki ja usko. Uskomme kummatkin Kristukseen, kuulumme samaan Kristuksen perheeseen, perimmäiset arvomme ovat Raamatussa ja olemme kummatkin osalliset pelastuksesta – yksin armosta. Olemme siis yhtä erilaisuudestamme huolimatta.

Henki jakaa meille kullekin lahjoja niin kuin hän hyväksi katsoo (1. Kor. 12:11); hän antaa lahjat käytettäväksi tarpeen ja tilanteen mukaan – ei palkkioksi tai saajan omaan hyödyksi (1. Kor. 12:7).

Lahjat vaihtelevat samoin kuin niiden haltijatkin; minun käyttööni uskotut lahjat ovat todennäköisesti erilaiset kuin sinun lahjasi. Sinun lahjojasi käytetään eri tavoin ja eri tilanteessa kuin minun lahjojani. Mutta lahjojen erilaisuudesta huolimatta, ovat lahjamme yhtä, koska kaikilla hengenlahjoilla on sama alkuperä ja sama tarkoitus (1. Kor. 12:4-6). Kukin on saanut lahjat käyttöönsä Jumalan Pyhältä Hengeltä, joka siis on jakanut lahjat niin kuin hän on parhaaksi nähnyt. Myös lahjojen tarkoitus ja päämäärä ovat samat: itse kunkin lahjat rakentavat Jumalan seurakuntaa ja sen hyvinvointia (Ef. 4:12-13). Lahjat on täten annettu seurakunnalle sen yhteiseksi rakennukseksi; se puolestaan, joka on saanut armon lahjaa käyttää, on lahjan haltija, jonka tehtävä on käyttää lahjaa taiten siten, että se on rakennukseksi koko Kristuksen seurakunnalle.

Suhtautuminen lahjoihin

Palvelupaikkamme ja lahjamme olemme saaneet lahjaksi Herralta; lahjaksi – ei palkkioksi. Meidän ei siis tule mustasukkaisesti vertailla lahjoja tai laittaa niitä arvojärjestykseen niin kuin Korintissa oli päässyt käymään. Lahjojen ja tehtävien arvostelu niiden näkyvyyden tai ’yliluonnollisuuden’ perusteella vääristää suhtautumistamme niihin.

Lahjojen arvojärjestykseen asettaminen on todellakin yhtä absurdia kuin Paavalin esimerkissä ruumiinosien keskinäinen kiista paremmuudestaan. Jos sisar tai veli kokee oman palvelupaikkansa jotenkin huonommaksi tai arkisemmaksi kuin toisen, hän saattaa laiminlyödä tehtävänsä, koska kuvittelee olevansa tarpeeton. Tällöin seurakuntaruumis ei enää toimi hänen kohdallaan niin kuin Henki on tarkoittanut. On hänen tehtävänsä mikä tahansa, kärsii koko seurakuntaruumis sen ’vajaatoiminnasta’. Tilanne on sama kuin haavoittuneessa ihmisruumiissa, jossa jokin toinen osa joutuu kompensoimaan toisen puutetta tai epätoimintaa.

Samoin jonkin toisen lahjan yliarvostus voi johtaa siihen, että seurakunnan toiminta fokusoituu ainoastaan tämän yliarvostetun lahjan ympärille muun toiminnan näivettyessä pois. Ja kun se muu seurakuntaa todellisuudessa tukenut ja rakentunut toiminta jää pois, yksipuolistuu seurakunnan luonnollinen kehitys ja laadullinen kasvu. Ihmisruumissa tilannetta voi verrata tilanteeseen, jossa vaikkapa fyysinen harjoitus laiminlyödään täysin keskityttäessä vaikkapa vain ravinnon hankkimiseen.

On siis äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että jokainen meistä on tärkeä omalla paikallaan. Jokainen tehtävä on yhtä arvokas. On tehtäväsi tai lahjasi sitten näkyvä tai näkymätön, juhlava tai arkinen – se on arvokas. Se on täsmälleen yhtä arvokas kuin kenen tahansa muun lahja tai tehtävä. Me tarvitsemme toisiamme. Ilman sinua ja lahjaasi seurakuntaruumis on puutteellinen. Vasta yhdessä muodostamme Kristuksen ruumiin. Kukaan meistä ei ole ’koko ruumis’ yksin itsessään – on hänen lahjansa sitten mikä hyvänsä.

Katse omaan palvelutehtävään

En tiedä millä tavoin sinä koet oman palvelutehtäväsi ja lahjasi hyödyllisyyden seurakunnassa. Muista, että olet lahjasi haltija, ja että lahja on annettu sinun haltuusi koko seurakunnan parhaaksi. Pysähdy siis hetkeksi miettimään suhtautumistasi itseesi ja omaan tehtävääsi. Jos koet olevasi jotenkin huonompi tai lahjasi arvottomaksi toisiin verrattuna, lue Paavalin ajatuksella uudelleen Paavalin tekstin toinen kappale. Paavali on kirjoittanut tämän juuri sinua varten.

”Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: ’Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen’, se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: ’Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen’, se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.”

Jos sen sijaan koet olevasi edes aavistuksen parempi kuin muut tai että saamasi lahja olisi arvokkaampi seurakunnalle kuin jonkun toisen, lue tällöin tekstisitaattimme viimeinen kappale. Uskon, että Paavalilla on sanottavaa sinullekin:

”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’ Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.”

Uskon, että Paavalin vertauskuvan sanat vaikuttavat sinuun juuri niin kuin Jumalan Henki tahtoo. En täten halua lisätä enää mitään Paavalin neuvoihin lahjojen käytöstä ja arvostamisesta Kristus-ruumiissa. Rukoilen vain, että oppisimme jokainen ymmärtämään, kuinka juuri erilaisuus sekä lahjojen ja palvelutehtävien laaja kirjo muodostavat yhdessä yhtenäisen ja elinvoimaisen Kristus-ruumiin, jossa me jokainen tarvitsemme toisiamme toinen toistemme hyväksi.

Pohdittavaa

Onko lahjani liian halpa käytettäväksi?
Jos yksi jäsen kärsii, kärsivätkö muut?