Otsikko viittaa luottamiseen. Siinä on kaksi sanaa, joista ensimmäinen, eli ’sinulle’, sisältää käytännön haasteen. Sana haastaa luottamaan elämän käänteet jonkun muun käsiin kuin omiini.

Luotan, luotan, sinun käsiisi luotan… (Kuva Joe Pixabaystä)

Haasteellista luottaminen on etenkin silloin, kun taas kerran tiedän itse parhaiten ja kykenen hoitamaan asiat itse. Tällöin luotan ”minun käsiini”. Kun tilanne eskaloituu eikä ole hallinnassani, pyyhin lauseesta mieluusti nimeni pois. On tullut aika etsiä apua ulkoa tai ainakin vierittää vastuu oman itsen ulkopuolelle – olosuhteet, ne muut.

Ikävä kyllä, kun ”minun käsissäni” murtuu, se ei välttämättä tarkoita sitä, että lause kasvaisi uskon mittaan ”sinun käsiisi”. Kovin usein jokin persoonaton saa tuon ”sinun” paikan. Siihen sovitetaan vakuutuslaitoksia, yhteiskuntaa, oikeuslaitosta, työterveyttä, hyvinvointialueita, jne. Ja tosiasiassa näidenkään apuun emme luota kuin juuri sen verran, mitä tarvitsemme ja tahdomme.

Ja näistäkin apu usein löytyy, mutta kuinka lähellä tai kaukana ajatuksissani asuu Jumalamme ja luottamus häneen? Onko hän aina se viimeinen oljenkorsi – vai tuttavallisesti arkipäivän ”sinun käsiisi…”?

Herran ja Stefanoksen suusta

Vanhan testamentin kuningas Daavidilla oli moneen meihin nähden huomattavasti enemmän mahdollisuuksia luottaa joko omiin tai alaistensa kykyihin elämänsä haasteiden edessä. Silti hän kirjoittaa psalmissaan näin:

”Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.” (Ps. 31:6)

Useammin kuin tästä psalmista luemme nämä sanat Herramme Jeesuksen viimeisinä sanoina Golgatan ristillä, kun

”Jeesus huusi kovalla äänellä: ””Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.”” Sen sanottuaan hän antoi henkensä.” (Luuk. 23:46)

Kuulemme samat sanat kaikuvan myös ensimmäisen kristityn marttyyrin, Stefanoksen, sanoissa kuolinhetkellään:

”Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.”” (Ap. t. 7:5)

Jeesuksen ja Stefanoksen sanoina ne ovat viimeisiä sanoja. Ne ovat ajallisen elämän päätös – summa kaikesta mitä on ollut. Ne sisältävät koko elämän kaikkineen – eivät tarkoita vain sitä, että ”astun tästä nyt tuntemattomaan, joten nyt Herra on sinun vuorosi ohjata elämääni”.

Niin Jeesus kuin Stefanos luottivat koko elämänsä ”Sinun käsiisi”, mikä piti sisällään kaiken eletyn ja vielä tuon elämättömänkin. Se oli hetki, kun katsot aikaa vain taaksepäin ja toteat, että tämän minä nyt sitten jätän sinun käsiisi. Näin se oli ja näin se meni – punnitse sinä.

Näin ajateltuna ”sinun käsiisi minä uskon henkeni” pitää sisällään koko elämämme – myös sen jo eletyn elämän, mistä emme välttämättä ole kovin ylpeitä. Lause on täten enemmän kuin vain toteamus, että tässä kohtaa me omavoimaiset ihmiset olemme valmiit päästämään irti omasta hallintavallastamme.

Daavidin suusta

Tahdon kuitenkin nostaa sanat ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni” tässä lisäksi Daavidin sanoina, koska hänen lausuminaan ne saavat erilaisen kontekstin kuin Herramme tai Stefanoksen huulilla, missä ne luovuttivat jo eletyn Herran punnittavaksi.

Väitän, että Daavidin kirjoittamat psalmin sanat tarkoittivat myös sitä samaa kuin Jeesuksen ja Stefanoksen huulilla. Daavid varmasti katsoi elämäänsä samoin arvioiden myös jo elettyä aikaa.

Ero on vain siinä, että vaikka Daavid lausuu sanat kuolemanpelon edessä, hänen elämänsä silti jatkui tuosta hetkestä eteenpäin. Hänen sanoissaan oli mukana myös toivo siitä, että Jumala kantaa häntä ajassakin eteenpäin.

Viimeisinä sanoina ”sinun käsiisi minä uskon henkeni” katsoo elämää toteutuneena ja Jumalaa luottaen siihen, että hän ottaa vastaan eletyn elämän. Mutta Daavidin suussa nämä sanat kantoivat häntä myös eteenpäin.

Hän luotti elämän Herransa käsiin ja sitoutui ottamaan vastaan tulevan Jumalansa kädestä. Tämä on se luottamus, mihin tahdon oppia omassa elämässäni yhä syvemmin. Tahdon, ettei ”sinun käsiisi minä uskon henkeni” ole vain ylväs ajatus tai teologisen pohdinnan lopputulos, vaan rohkeus elää Jumalaan luottaen. Rohkeus kohdata uusi päivä ”sinun käsiisi” luottaen.

Sitä on ”sinun käsiisi minä uskon henkeni”. Se on paitsi eletyn elämän antamista Jumalan käsiin, myös tulevan elämän luottamista hänen käsiinsä. Tiedä sitten kumpi on vaikeampaa.

Sama vielä toisin sanoin

Jeesus opetti tämän saman toisin sanoin allegoriassa viinipuusta:

”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh. 15:5)

Jeesuksen sanat puhuvat juurikin tästä ”sinun käsiisi minä uskon henkeni” -periaatteen vastakohtaisuudesta nykyiselle ajallisen maailman ajattelulle.

Meidän maailmassamme ihminen aikuistuu kohti itsenäisyyttä ja vastuunkantoa. Jo teini-iässä alamme etsiä itsenäisyyttä vanhempien suhteen. Yläasteen aloittaminen, ensimmäinen työpaikka, ajokortti – ne kaikki olivat pieniä askeleita, jotka lopulta johtivat välttämättömään eroon lapsen ja vanhemman välillä.

Mutta Taivasten valtakunnan aikuisuus on päinvastaista – tavallaan sitä lapsenkaltaisuutta, josta Jeesus opetti. Ajassa kasvamme riippumattomiksi vanhemmistamme, mutta Taivasten valtakunnassa kasvamme toiseen suuntaan. Kun kypsymme uskossa, Jumala pyytää meiltä päinvastaista – ei riippumattomuutta Jumalasta, jota emme enää tarvitse, vaan pikemminkin lisääntyvää ymmärrystä siitä, kuinka paljon enemmän me tarvitsemme Jumalaa.

Jeesus ei pyydä meiltä ”pystyn yksin” -rohkeutta, vaan radikaalia riippuvuutta ja muistamista, että me olemme Jumalan lapsia, joita ei ole koskaan tarkoitettu selviytymään yksin – ilman Jumalaa.

Anna siis tämän päivän ’aikuiset’ velvollisuutesi ja itsenäisyytesi takaisin Jumalalle. Päästä irti jostain, mikä rasittaa sinua, ja anna Jumalan ottaa ohjat elämässäsi. Se on ”sinun käsiisi minä uskon henkeni” -periaatteen elämistä todeksi.