Ekumeenisen viikon tekstit nousevat Johanneksen evankeliumin neljännestä luvusta, jossa Jeesus kohtaa samarialaisen naisen kaivolla. Tekstin alkuosa (Joh. 4:1-4) puhuu voimakkaasti ennakkoluulojen voittamisesta yhteyden synnyttämiseksi. Jeesus oli valmis ylittämään rodulliset ennakkoluulot ja tapasäädökset yhteyden voittamiseksi. Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaaminen tuo heidät yhteen saman pöydän ääreen.

Jäin miettimään, missä tilanteessa Raamatussa tavataan ihmiset saman pöydän ääreen kokoontuneena tai heitä kutsutaan tekemään niin. Kaivoinkin esiin joitain kiintoisia viittauksia. Saman pöydän ääreen kokoonnutaan Raamatun sivuilla monissa merkeissä. Esimerkiksi Danielin kirjassa kerrotaan kahdesta kuninkaasta saman pöydän ääressä:

”Molemmat kuninkaat hautovat pahaa mielessään ja valehtelevat toisilleen, vaikka istuvat saman pöydän ääressä” (Dan. 11:27a)

Näinkin voi saman pöydän ääreen kokoontua, vaikka se ei kyllä ollut ensimmäinen ajatus, mikä mieleeni nousi. Sen sijaan Uuden testamentin puolella opetuslasten kokoontuminen pääsiäisaterialle (Luuk. 22:14-38) on sekin saman pöydän ääreen kokoontumista ja vastaa paremmin mielikuvani, mitä minulle yhteinen pöytä merkitsee. Se on yhteyttä veljien ja sisarten kesken yhdessä Jumalan kanssa. Ehtoollisateria on tästä meille annettu vahva konkreettinen kuva Herran pöytään kokoontumisesta (1. Kor. 11:23-32).

Kiinnostavin löytö kehotuksesta tulla yhteen oli kuitenkin puhe, jossa Juudan kuningas Abia kehottaa Juudan ja Israelin heimoja kokoontumaan ”saman pöydän ääreen”. Kehotus ei tekstistä avaudu, ellei tunne tilanteen taustaa. Siinä ei puhuta ateriayhteydestä, vaikka Jumalan pöytä siinä mainitaan. Kutsussa korostuu se, että keskeisintä yhteydessä emme ole me ihmiset, vaan Jumala, kenen pöytään ja kenen kutsusta siihen kokoonnumme. Luetaanpa teksti:

”Mutta meidän Jumalamme on Herra. Me emme ole hylänneet häntä. Pappeina palvelevat Herraa Aaronin jälkeläiset, ja leeviläiset hoitavat omia tehtäviään. He uhraavat Herralle polttouhrit aamuin ja illoin, polttavat tuoksuvia suitsukkeita, asettavat uhrileivät puhtaalle pöydälle ja sytyttävät iltaisin kultaisen lampunjalan lamput. Me noudatamme Herran, Jumalamme, säädöksiä, mutta te olette hylänneet hänet. Jumala johtaa meitä, ja hänen pappinsa ovat valmiina antamaan torvillaan meille taistelumerkin. Israelilaiset, älkää ryhtykö sotimaan Herraa, isienne Jumalaa vastaan. Se ei onnistu.” (2. Aik. 13:10-12)

Tapahtui Abian hallituskautena

Juudan ensimmäisen kuninkaan Rehabeamin poika Abia nousi Juudan valtaistuimelle isänsä jälkeen pohjoisen Israelin kuningas Jerobeamin 18. hallitusvuotena eli vuonna 913 (2. Aik. 13:1). Hänen kautensa kuninkaana kesti kolme vuotta (2. Aik. 13:2).

Yhtenäisen kuningaskunnan ajasta oli kulunut jo 18 vuotta, minkä ajan Jaakobin heimot olivat siis eläneet kahtaalle jakautuneena pohjoisen Israelin ja eteläisen Juudan valtakuntaan. Ne olivat erkaantuneet toisistaan yhteiskunnallisesti ja uskonnollisesti. Etenkin pohjoinen valtakunta oli etääntynyt Herrasta joka tavalla.

Abian aikana pohjoisten ja eteläisten heimojen väliset suhteet olivat kiristyneet aina niin, että valtakunnat olivat avoimessa sodassa keskenään (2. Aik. 13:2). Jaakobin suvut olivat nousseet näin sotimaan veli veljeä vastaan, mikä on verrattavissa veljessotaan.

Oltiin tultu taas kerran tilanteeseen, jossa välit olivat kiristyneet aina niin, että sotajoukot olivat ryhmittäytyneet taistelun edellä. Vielä ennen taistelua Abia kuitenkin etsi rauhanomaista ratkaisua ja piti puheen, jossa hän vetosi veljeskansojen yhtenäisyyden puolesta ja kutsui heitä Herran eteen, jotta turha verinen taistelu voitaisiin välttää (2. Aik. 13:4).

Abian joukot olivat ennakkoasetelmissa altavastaajia miesmäärän ja aseistuksen puolesta, mutta heidän vahvuutensa oli siinä, että he olivat uskolliset Jumalalle siinä, missä pohjoiset heimot olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Abian puhe oli samalla kutsu pohjoisille heimoille palata Jumalan luo ja eteläisille palvella häntä kokosydämisesti.

Raamatunlukijalle ei liene yllättävää, että uskolliset Abian joukot voittivat taistelun (2. Aik. 13:13-17) inhimillisesti heikosta altavastaajan lähtökohdasta huolimatta. He voittivat, koska he luottivat Herraan ja Herra taisteli heidän rinnallaan (2. Aik. 13:14, 18).

Tekstissä itseäni ei puhuta taistelun lopputulos, vaan Abian puhe kansan yhtenäisyyden puolesta (2. Aik. 13:4-12). Hänelle oli sotaa tärkeämpää yhteys. Ei kuitenkaan mikä tahansa yhteys, vaan yhteys Jumalaan, josta syntyisi kestävä yhteys myös ihmisten välille. ’Taistelupuheen’ lopussa hän siksi vetoaa Jumalan yhteyteen palaamisen ja ’yhteiseen pöytään’ kokoontumisen puolesta.

Abian puhe on kehotus Jumalasta ja toisistaan riitaisille ja toisistaan erkaantuneille heimoille käydä yhteiseen pöytään Jumalan kanssa. Se ei siis ollut kutsu kokoontua neuvotteluihin yhtenä sukuna ja perheenä, vaan se oli kutsu tulla yhdessä Herran eteen.

Siinä missä me ihmiset kokoonnumme vaikkapa saman neuvottelupöydän ääreen, tuomme pöytään omat ennakkoluulomme, mitkä erottavat meitä ja nakertavat yhteyttä. Abian kutsu oli jotain muuta siinä, että se oli kutsu veljille kokoontua yhdessä Jumalan kasvojen eteen – tulla Herran pöytään. Jumalan kohtaaminen oli lähtökohta ihmisten kestävälle kohtaamiselle.

Kutsu kokoontua yhteen Herran kasvojen eteen on ainutlaatuinen siinä mielessä, että Herran pöydässä moni asia on toisin kuin ihmisten pöydässä. Ihmisten pöydässä me keskitymme itseemme tai toisiimme, mutta Jumalan astuessa seuraan kaikki muuttuu.

Kun Jumala itse ’istahtaa’ saman pöydän ääreen, muu aiemmin ehkä tärkeäkin kadottaa merkityksensä. Jumalan läsnäolo sekä hänen pyhyytensä ja rakkautensa kokemus valtaa hänen yhteensä kokoontuneet niin, että Herrasta Jeesuksesta tulee koko yhteyden keskipiste aina niin, että kaikki muu ’katoaa’.

Oleellisinta yhteisellä aterialla on Herra Jeesus. Hän ottaa oman paikkansa ja me muut läsnäolijat ihailemme häntä ja tulemme ravituksi hänestä. Hän saa koko huomiomme ja se mikä meitä ehkä vielä pöytään käydessä erotti jää syrjään.

Tämä oli myös Abian vetoomuksen tarkoitus. Hän tiesi varsin hyvin, ettei hän ihmisenä tai edes kuninkaana saisi aikaan kestävää yhteyttä tai edes rauhaa riitaisten heimojen välille. Hän kuitenkin tiesi, että jos ihmiset kokoontuisivat Jumalan eteen etsimään yhdessä häntä, erottavat asiat jäisivät väkisin taka-alalle.

Tästä syystä Abia esitti vielä viime hetken kutsun tulla Jumalan kasvojen eteen – kokoontua ”saman pöydän ääreen”. Jumalan pöydässä ihmisten asiat saavat oikeat mittasuhteet. Jumalan suuruuden kohtaaminen ja hänen rakkautensa kokeminen tuo meidät kaikki yhteen tavalla, jossa on tilaa jokaiselle olla oma erilainen itsensä.

Saman kutsun kokoontua yhdessä Jumalan kasvojen eteen etsimään toinen toisiamme on myös meillä uskovat etuoikeus esittää paitsi toinen toisillemme, myös kaikille heille keistä olemme syystä tai toisesta vieraantuneet. Siinä missä maailma on täynnä erottautumista ja riitaa, Herramme Jeesus Kristus kehottaa meitä jokaista tulemaan hänen pöytäänsä löytämään pysyvää rauha ja yhteys hänestä (Joh. 14:27). Kestävä rauha ja yhteys alkaa aina Jumalan pöydästä – hänen rakkautensa ja armonsa kokemisesta.

Pohdittavaa

Mihin Abia perusti kutsunsa rauhaan sodan edellä?