Alkuperäinen ajatus oli kirjoittaa vain muutamalla sanalla siunatut uudenvuoden toivotukset ja viettää pientä hengähdystaukoa ennen siunatun Jumalan armonvuoden 2023 alkua.

Tässä suunnitelmassa toki pysyn, mutta jaan kuitenkin evääksi ajatuksen, joka Raamatusta nousi, kun tutkin sitä tuossa omaksi ilokseni. Tässä tuo teksti:

”Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin. Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia. Me kaadamme kumoon järjen päätelmät ja kaiken, mikä nousee ylpeänä vastustamaan Jumalan tuntemista. Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle ja olemme valmiit rankaisemaan kaikesta tottelemattomuudesta, heti kun te itse olette tulleet täysin kuuliaisiksi.” (2. Kor. 10:3-6)

Katsaus kuluneeseen

Vuoden 2022 alussa otsikoita vielä hallitsi pienen pieni vihollinen nimeltä Covid-19, kun vietimme viimeistä koronarajoitusten piinaamaa kuukautta. Muistan, miten puheissa oli tuolloin ajatuksia siitä, kuinka koko maailma kävi yhteisrintamana taistelua ihmiskunnan yhteistä vihollista vastaan. Propagandaa tuo oli; hyvinvointivaltiot pitivät rahalla huolen siitä, ettei apua riittänyt kaikille.

Oltiin niin tohkeissaan viruksesta, että kuviteltiin jopa maailman mahtien yhdistyneen yhteisen vihollisen edessä. No, ei se ihan niin ollut sekään. Venäjän rokotetta väheksyttiin lännessä ja kukin valtio tavallaan yritti vetää kotiin päin, että lääkeyhtiöiden miljardit tulisivat oman kansantalouden hyväksi. Mikään ei ollut muuttunut; lopulta kaikkia kiinnosti vain raha – joko sen saaminen tai puuttuminen.

Samaan aikaan oli tullut talvi, joka kylmensi lopullisesti Ukrainan ja Venäjän välit. Kukaan ei uskonut sotaan; ei sellaista voi tapahtua. Venäjä vain uhittelee. Niin oli unohdettu muutaman kymmenen vuoden takaiset tapahtumat entisen Jugoslavian alueilta, vaikka sotarikosoikeudenkäynnit tuolta ajalta ovat nekin vielä loppuun saattamatta.

Venäjä hyökkäsi ja Ukraina puolusti; oli syttynyt sota. Nyt vihollinen olikin valtavan kokoinen ja pelättävä, joten pienen pieni koronavirus jäi sen jalkoihin. Suomikin lähti hakemaan kiireesti apua aina Atlantin takaa ja tuolla matkalla olemme yhä.

Tosin sodan sytyttyä kaikki tiesivät varsin hyvin, että tuo sotahan päättyy nopeasti. Toki voi olla niin, että päättyy, mutta ei ainakaan tuo ”nopeasti” ole vielä tätä kirjoittaessa tullut päätökseen. Onhan sitä ennenkin sodittu vuosikymmeniä, joten ”nopeasti” ehtii vielä.

Vaan minne katosi se paljon puhuttu ’maailman yhtenäisyys’ yhteistä vihollista vastaan, mistä koronan aikaan puhuttiin? Sinne se on kadonnut, mistä tulikin – mielikuvitukseen. Tämä riittäköön tästä vuodesta – kohtaa alkaa seuraava.

Tämän maailman asein

Totean vain, että on perin mielenkiintoista, miten kummassakin vuoden 2022 sodassa – koronataistelussa ja Ukrainan sodassa – monet kristittyinä itseään pitävät ovat lähteneet hakemaan puheissaan oikeutta reilusti ”tämän maailman asein”.

Eikö meidän Taivasten Valtakunnan kansalaisten tulisi käyttää muunlaista aseistusta päämääriemme saavuttamiseksi? Ainakin Paavalin mukaan näin kuuluisi tehdä.

Eikö mitä? Me puhumme ihmisoikeuksista ja vaadimme hyviä asioita tapahtuvaksi, mutta aseistamalla, propagandalla, valheella ja tappamallako se saavutetaan? Sitäkö Jumala haluaa?

Seurakuntien kahvipöytäpuheissa aseistetaan Ukrainaa samalla kiivaudella kuin vuosi takaperin ahdisteltiin tavalla tai toisella eri tavalla koronasta ajatelleita. Nämäkö ovat herramme aseita? En tiedä – riippuu herrasta.

Tämä nyt vain taustaksi kuluneesta vuodesta, jotta pääsemme sisälle tähän tekstiin. Nyt palaan kiltisti Paavalin sanoihin, etten sorru väärien aseiden käyttöön minäkin jo heti seuraavassa lauseessa. En ole vapaa minäkään niistä, vaikka Taivaallisessa rauhansopimuksessa niiden käytöstä on puolin ja toisin päätetty luopua.

Seuraavassa on lyhyesti esitettynä ajatuksia siitä, mitä apostoli Paavali kirjoitti riitojen ja harhaopettajien valheiden rikki repimälle Korintin seurakunnalle. Hekin olivat eräänalaisessa sodassa Korintissa, koska heitä vastaan hyökättiin samoin monella rintamalla.

Paavalia vastaan hyökättiin

Tekstissä (2. Kor. 10:3-6) Paavali vastaa luvun alussa häntä vastaan esitettyihin syytöksiin. Häntä syytettiin siitä, että jotkut kokivat hänen olevan paikanpäällä jotain muuta, mitä hän esitti olevansa kirjeitse (2. Kor. 10:1-2). Hän oli kirjeitse rohkea ja vahva, mutta paikanpäällä läsnä ollessa hän oli nöyrä. Näin siis Paavalia arvioivat hänen vastustajansa.

Tällainen kaksinaamaisuus ei ollut suvaittavaa, koska tuon ajan puheammattilaiset edellyttivät, että kirjeen piti aina heijastaa samaa persoonallisuutta kuin kirjoittaja edustaisi paikanpäälläkin.

Luvun aloittavissa jakeissa Paavali vastaa ensin tähän syytökseen, että hän muka oli lempeä ja nöyrä kasvotusten heidän kanssaan, mutta rohkea vain kirjeissä ollessaan fyysisesti poissa. Äkkiä luulisi, että häntä syytettiin kovasanaisuudesta kirjeissä, mutta tilanne oli päinvastainen. Nöyryys oli varsinainen asia, mistä häntä syytettiin.

Se, että Paavalin vastustajat syyttivät häntä nöyräksi, kuulostaa nykysuomalaiselle merkilliseltä syytökseltä. Tässä kohden kannattaa huomata meidän ja hellenistisen kulttuurin välillä vallitseva suuri arvostusero. Nimittäin antiikin kreikkalaisten keskuudessa ajateltiin, että nöyryys ihmisen olemuksessa (etenkin julkisen puhujan tapauksessa) oli halveksittava ominaisuus. Ylpeys puolestaan oli hyve. He pitivät suorastaan moraalisesti halveksittavana ominaisuutena sitä, että joku oli nöyrä ja salli toisten tehdä itselleen vääryyttä.

Kenen asein sinä taistelet?

Tämän aiheen käsittelemisen jälkeen varsinaisessa tekstissä Paavali perustelee, miksi hän ei vastaa vastustajiensa syytöksiin samalla mitalla. Hän vastaa, miksei hän hyökkää heitä ja heidän heikkouksiaan vastaan niin kuin he olivat tehneet häntä vastaan.

Olisihan Paavalilla ollut syy ja oikeus puolustaa itseään samalla tavalla kuin häntä oli loukattukin – eihän hän ollut riitaa aloittanut… Nyt tarkkana, Paavalin ideologia sopii meillekin.

Paavali ei alistunut taistelemaan vastustajiensa tavoin heidän valitsemillaan aseilla, vaikka todennäköisesti hän olisi pystynyt lyömään heidät kaikki kamppaillussa heidän valitsemin ’asein’. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan hän valitsi toisen tien.

Hän aloittaa valitsemansa vaihtoehtoisen tien perustelun vertaamalla elämää taistelutantereeseen, jossa on käynnissä sota Jumalan ja Saatanan, Kristuksen Hengen ja henkivaltojen, välillä.

Paavali johtaa ristiretkeä Kristuksen valtuuttamana, mutta hän ei sodi maailman tavalla. Hän ei hyökkää vastustajiensa kimppuun tämän maailman asein, sillä hengellisessä sodassa ne ovat hyödyttämät.

Vihaa ei voiteta vihalla, pilkkaa ei sammuteta pilkalla. Saatana näet saa voiton jo siinä, jos se onnistuu harhauttamaan uskovat taistelemaan hänen aseillaan. Ei niin kuin kristityt olisivat huonoja ’lihan’ asein sotimaan, vaan lihan aseiden tuottama lopputulos on aina voitto Saatanalle – ovat ’voittajat’ sitten ketä tahansa.

Paavali ei alistu taistelemaan väärin asein, vaan hän taistelee totuuden, rakkauden ja vanhurskauden asein, koska ne vaikuttavat pahuuden ytimeen saakka – aina ihmissydämeen asti. Häntä ei kiinnostanut näennäiset pikavoitot maallisin asein, koska ne kylvivät loppuviimeksi vain vihaa ja ylpeyttä, jonka jälkeen voitettavaa olisi aina vain enemmän. Sen sijaan hänen mainitsemansa Jumalan aseet olivat riittävät hänen vihollisensa puolustusta vastaan, sillä vain ne olivat voimalliset tekemään lopun sodasta.

Jakeessa viisi (2. Kor. 10:5) Paavali osoittaa totuuden voiman Jumalan sota-aseena. Vastustajien päätelmät Paavali hajottaa maahan, samoin ne järjen päätelmät joilla he vastustavat evankeliumin sanomaa. Paavali ei tarkoita järjen päätelmien maahan hajottamisella, että hän kieltäisi ajattelun vapauden. Päinvastoin! Jos korinttilaiset olisivatkin vaivautuneet ajattelemaan, monelta ongelmalta olisi vältytty.

Filosofien järjenpäätelmien ongelma ei ollut järjenkäyttö, vaan perustotuuksien lähtökohta sellaisissa inhimillisissä seikoissa, jotka hylkäsivät ja vastustivat Jumalan sanan totuutta. Jos taas päätelmien lähtökohta ja pyrkimys oli kirkastaa Jumalan ilmoitusta, oli niiden arvo myös sen mukainen.

Koska Paavalien vastustajien argumentit vastustivat Jumalan totuutta, Paavalin tehtävä oli edelleen osoittaa ne vääriksi, niin että korinttilaisetkin ymmärtäisivät niiden olevan Jumalan viisautta vastaan.

Paavalin vastustajat eivät siis nousseet ensisijaisesti apostolia, vaan hänen julistamaansa evankeliumin totuutta vastaan. Jos he olisivat torjuneet vain Paavalin persoonan eivätkä toimillaan olisi lainkaan haitanneet evankeliumia, ei Paavali olisi ollut lainkaan yhtä kiihkeä puolustautumaan. Hän puolustautuu evankeliumin tähden – ei itsensä.

Jäljelle jää vain yksi kysymys. Ja siihen me voimme jokainen vastata itse.

Kenen asein minä taisteluni taistelen?

On kyse sitten vain puheistani kahvipöydässä, jotka eivät tämän maailman menoa juuri muuta, valinnallani on suuri merkitys siinä, kenelle annan hallintavallan omassa maailmassani. Eli vielä kerran:

Kenen asein minä taisteluni taistelen?`