Olen kirjoittanut vuosien varrella ison joukon uuttavuotta ja joulua käsitteleviä tekstejä, mutta huomattavasti vähemmän tapaninpäivän sanomaa on tullut käsiteltyä.

Tahallaan en ole tapaninpäivää poissulkenut teksteistäni. Syynä lienee se, että yleensä olen pappina ollut jouluaaton ja -päivät kirkossa ja tapaninpäivä on ollut ensimmäinen ’vapaa’. Laiminlyönnin syy on siis vain tapaninpäivän sijoittuminen joulun ja uudenvuoden väliin.

Tämänkertainen Apostolien tekojen teksti (Ap. t. 6:8-15; Ap. t. 7:1-2a, 54-60a) tekee onnellisen poikkeuksen, sillä se käsittelee Stefanoksen marttyyrikuolemaa.

Muutama sana tapaninpäivästä

Ennen varsinaiseen marttyyriutta käsittelevään tekstiin siirtymistä kommentoin vielä muutamalla sanalla tapaninpäivän perinnettä. Alun pitäen useat pakanalliset valon ja hedelmällisyyden juhlat, kuten saturnaalit ja pohjoismainen jule sijoittuivat talvipäivänseisauksen aikaan. Kristillinen joulunaika sijoitettiin tietoisesti samalle paikalle korvaamaan vanhat pakanalliset juhlat kristillisellä sisällöllä.

Alkujaan tapaninpäivänä 26.12. vietettiin muinaisen pohjoismaisen Freyr-jumalan palvontaan kuuluvaa hevosjuhlaa, joka oli osa pakannallista julen viettoa. Freyr oli yksi tärkeimmistä viikinkimytologian jumaluuksista, jota palvottiin miehisen hedelmällisyyden antajana.

Vaikka juhlien sisältö onnistuttiin korvaamaan kristillisellä aineksella, osa pakanallisten juhlien tavoista jäi edelleen elämään kristillisen perinteen rinnalle. Tästä syystä joulunviettoon liittyy edelleen tapoja, joille ei löydy järkevää selitystä kristillisestä jouluperinteestä. Yksi tällainen on esimerkiksi joulukinkkuperinne. Vuodesta toiseen kinkku on ’joulupöydän kuningas’ ilman, että monikaan tulee kysyneeksi, mikä oikeus possulla on dominoida joulupöytää. Harva näet tietää, että kyse on vanhasta ruotsalaisesta perinteestä, jonka juuret ovat todennäköisesti tapaninpäivää edeltäneessä hevosjuhlassa, jolloin oli tapana uhrata villisikauhri Freyrille.

Vaikka osa jouluperinteestä on peräisin kristillistä joulua edeltävältä ajalta, on joulu ja tapaninpäivä osana joulunaikaa siitä huolimatta perinteikäs kristillinen juhla. Tapaninpäivää (Feast of Saint Stephen) vietetään ensimmäisen kristityn marttyyrin, Pyhän Stefanoksen, muistoksi. Nimitys Pyhä Stefanos tulee roomalaiskatolisesta- ja ortodoksisesta pyhimysperinteestä.

Kuka kumman Stefanos?

Nimi Stefanos on kreikkaa ja se tarkoittaa kruunua, minkä vuoksi häntä kutsutaan myöhemmässä perinteessä kristillisen marttyyriuden kruunuksi.

Stefanoksen varhaisista elämänvaiheista meillä ei ole muuta tietoa kuin, että kreikankielisestä nimestään päätellen hän oli hellenistijuutalainen. Hellenistijuutalaista taustaa tukee myös Stefanoksen valinta hellenistijuutalaisten leskien edunvalvojaksi ja diakoniksi, kun alkuseurakunnassa syntyi riita kreikkaa puhuvien leskien heikosta kohtelusta avustuksia jaettaessa (Ap. t. 6:1-6).

Stefanos oli siis yksi alkuseurakunnan seitsemästä diakonista. Todennäköisesti hän kuului myös siihen Jerusalemin seurakunnan vähemmistöön, joka heti alusta alkaen lähti rohkeasti toteuttamaan Jeesuksen antamaa käskyä viedä evankeliumi Juudean alueen ulkopuolelle (Ap. t. 1:8). Nimittäin vaikka Jeesus antoi apostoleille (siis ”niille kahdelletoista”) käskyn julistaa evankeliumia ”aina maanääriin saakka”, apostolit toimivat tiettävästi Jerusalemista käsin aina ensimmäiseen kirkolliskokoukseen saakka eli peräti 15 vuoden ajan (Ap. t. 8:1b; Ap. t. 15:2).

Osoittaakseen lähetystyön alkaneen jo juutalaisten keskuudessa ennen Paavalin pakanlähetyksen aikaa Luukas poimi Apostolien tekoihin myös kaksi esimerkkiä varhaisista lähetystyön tekijöistä. He ovat tekstimme Stefanos (Ap. t. 6:8-7:60) ja hänen työtään jatkanut Filippos (Ap. t. 8:4-40).

Stefanoksen työ ennen marttyyrikuolemaa

Tiedämme Stefanoksen palvelleen Jerusalemin seurakunnan diakonina, mutta myös julistaneen evankeliumia, koska hänen kirjoitetaan ”olleen täynnä armoa ja voimaa, ja tehneen suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansan keskuudessa ”. Ihmeet ja tunnusteot seuraavat aina julistettua sanaa ja vahvistavat sen todeksi (Mark. 16:17-18), joten jos Stefanoksen sanottiin tehneen tunnustekoja, tiedämme täten hänen julistaneen totuuden evankeliumia.

Stefanoksen julistustyö kantoi mitä ilmeisimmin hedelmää, koska siellä, missä Jumalan sana menestyy, siellä on ikävä kyllä myös heitä, jotka torjuvat evankeliumin. Eikä Stefanoksen julistustyö tehnyt tästä poikkeusta:

”Silloin muutamat miehet ryhtyivät väittelemään hänen kanssaan; toiset näistä kuuluivat niin sanottuihin vapautettujen, kyreneläisten ja aleksandrialaisten synagogiin, toiset olivat kotoisin Kilikiasta ja Aasian maakunnasta.”

Sana ’silloin’ viittaa edelliseen jakeeseen eli Stefanoksen lähetystyön hedelmään. Entä mistäkö tiedämme Stefanoksen tehneen laajempaa lähetystyötä juutalaisten keskuudessa? – Yksinkertaisesti siitä, että hänen vastustajansa olivat kotoisin laajalti eteläisen ja lounaisen Rooman helleenisiltä alueilta. Jos hän olisi toiminut ’vain’ Jerusalemissa, miksikö hänen vastustajansa tulivat Kyrenestä (Libyan alueen johtava kaupunki), Aleksandriasta (Egyptin alueen suurkaupunki, valtakunnallinen kakkoskaupunki Rooman jälkeen), Aasiasta (Aasian provinssi sijaitsi läntisen Vähä-Aasian alueella) ja Kilikiasta (kaakkoinen osa Aasian provinssia). Vastustajista käytetty sana ’vapautetut’ tarkoittaa heidän olleen entisiä orjia, jotka isännät olivat vapauttaneet esimerkiksi ansiokkaan palvelun vuoksi.

Stefanoksen melko laajamittainen työ hellenistijuutalaisten keskuudessa kantoi siis mitä ilmeisemmin hyvää hedelmää, mikä puolestaan suututti osan heistä, jotka olivat torjuneet evankeliumin ilosanoman Kristuksesta.

Stefanoksen tarinan kulminaatiopiste

Edellä kuvattu oli lähtökohta tapahtumille, jotka johtivat Stefanoksen marttyyrikuolemaan. On ironista, että hänet muistetaan vain hänen veriuhristaan evankeliumin edestä, mutta samalla unohdetaan, mitä hän teki ennen marttyyrikuolemaa, vaikka juuri hänen rohkea julistustyönsä koitui hänelle kuolemaksi.

Stefanoksen vastustajat haastoivat hänet julkiseen väittelyyn kiistakysymyksistä. Kiista koski Stefanoksen opetusta Jeesuksen messiaanisuudesta, väitettä temppeliuhrien tarpeettomuudesta sekä sitä, asuiko Jumala Jerusalemin temppelissä (Ap. t. 7:48-49). Vastustajat kuvittelivat tekevänsä Stefanoksen julistustyön tyhjäksi osoittamalla hänet harhaoppiseksi, mutta toisin kävi:

”Mutta Hengen voimalla hän puhui viisaasti, eivätkä he kyenneet pitämään puoliaan.” (Ap. t. 6:10)

Stefanos piti pintansa väittelyssä niin hyvin, etteivät hänen vastustajansa kyenneet pitämään puoliaan edes auttavasti, vaan väittely päättyi vastustajien tappioon ja kasvojen menetykseen. Jae on Luukkaan kertomuksen kulminaatiopiste, koska siitä eteenpäin Stefanoksen vastustajien toiminta muuttui avoimesti vihamieliseksi ja pahansuovaksi häntä kohtaan.

Seuraavaksi kertaamme Stefanoksen marttyyrikuolemaan johtaneet viimeiset vaiheet, jotka eivät enää vaikuttaneet lopputulokseen, vaan kuvaavat sitä, mihin tilanne johti. Viimeistään tässä kohden kertomuksen osapuolet olivat tehneet päätöksen joko hylätä tai vastaanottaa evankeliumin omakohtaisesti.

Tapahtumien kulkua on mielenkiintoista seurata vastakkainasetteluna Stefanoksen ja hänen vastustajiensa välillä. Näemme millaista hedelmää usko ja sen vastakohtana epäusko tuottavat. Osapuolten edesottamukset riisuvat uskonnollisuuden pettävän ulkokuoren ja paljastavat itse kunkin sydämen tilan ja sen, kuka lopulta hänen elämäänsä hallitsee. Annetaanpa siis tekojen puhua omaa kieltään. Aloitetaanpa Stefanoksen syyttäjistä.

Epäusko yltyy murhanhimoksi

Hävittyään väittelyn Stefanokselle, hänen vastustajansa alkoivat etsiä kostoa. Näemme miten heissä jo aiemmin orastanut epäusko alkaa kantaa hedelmää vihan tekoina.

Vastustajat sulkivat korvansa evankeliumilta. He torjuivat Stefanoksen Kristuksen lähettiläänä, mutta myös Herran itsensä. Näemme, miten päätös torjua evankeliumi, nostatti vastustajissa voimistuvaa epäuskoa temmaten heidät mukaan vihan ja koston kierteeseen:

• ”Silloin he värväsivät joitakin miehiä sanomaan…” (Ap. t. 6:11) Alkukielinen ilmaus sisältää ajatuksen juonittelusta salassa.

• ”He yllyttivät kansaa…” (Ap. t. 6:12a) Toisin sanoen he yrittivät kääntää yleisen mielipiteen Stefanosta vastaan, joka todennäköisesti oli sangen pidetty mies.

• ”…he kävivät käsiksi Stefanokseen ja veivät hänet Suuren neuvoston eteen.” (Ap. t. 6:12b) He eivät enää malttaneet vaikuttaa taustalla, vaan veivät Stefanoksen väkisin Sanhedrinin, eli juutalaisen uskonnon korkeimman oikeusistuimen, eteen.

• ”Siellä he toivat kuultavaksi vääriä todistajia…” (Ap. t. 6:13) He tahtoivat varmistaa Stefanokselle epäsuotuisan tuomion, joten he olivat valmiit tekemään väärään valan ja antamaan valheellisen todistuksen oikeudessa.

Todennäköisesti ’todistajat’ vääristelivät Stefanoksen lausuntoja siten (Ap. t. 6:11, 13-14), että se kuulosti Jumalan pilkalta, mikä puolestaan oli ainut riittävä syy kuolemantuomion vaatimiseen. Stefanoksen vastustajat menettelivät siis samoin kuin Jeesuksenkin kohdalla.

Syyttäjän osuutta oikeudenkäynnissä seurasi syytetyn puolustuspuheenvuoro. Luukas on taltioinut Stefanoksen puolustuspuheen kokonaan (Ap. t. 7:2-53), mutta tässä yhteydessä emme käsittele sitä sen enempää. Jos et sitä entuudestaan tunne, kannattaa sinun se ehdottomasti lukea.

Stefanoksen totuudesta tinkimätön puhe sai Sanhedrinin jäsenissä aikaan kutakuinkin saman reaktion kuin aiemmin syyttäjissä. Neuvoston jäsenten suhtautuminen ei sinänsä ollut yllättävää, koska he olivat ottaneet yhteen ’Nasaretin miehen lahkon’ kanssa jo aiemmin (Ap. t. 4:1-21; Ap. t. 5:17-42).

Juutalainen oikeusistuin ei saanut rangaista ensikertaa syytettyä muutoin kuin vakavalla varoituksella, mutta koska Sanhedrin oli aiemmin varoittanut apostoleja, antoi se neuvostolle – ainakin heidän omasta mielestään – oikeuden tuomita Stefanos ilman normaalia varoitusmenettelyä.

Ja taas Stefanoksen puheen jälkeen näemme, miten sydämeen juurtunut epäusko kasvoi murhanhimoksi ja lopulta konkreettisiksi teoiksi:

• ”neuvoston jäsenet olivat pakahtua raivosta ja kiristelivät hampaitaan.” (Ap. t. 7:54)

• ”Silloin he alkoivat huutaa suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä hänen kimppuunsa.” (Ap. t. 7:57)

• ”He raahasivat hänet ulos kaupungista kivittääkseen hänet” (Ap. t. 7:58) ja ”Kun he kivittivät Stefanosta…” (Ap. t. 7:59)

Juutalaisten säädösten mukaan kuolemaantuomittu vietiin kylän ulkopuolelle ja heitettiin vähintään kaksi kertaa miehen syvyiseen kuoppaan tai rotkoon. Syyllinen tuli riisua ennen kivitystä, mutta Luukkaan teksti mainitsee vain väärien todistajien riisuneen omat viittansa (Ap. t. 7:58), mikä alleviivaa heidän syyllisyyttään viattoman veren vuodatukseen.

Kun tuomittu oli riisuttu ja heitetty kuoppaan, sen jälkeen todistajien piti ensimmäisinä vierittää suuri kivi teloitettavan päälle tähdäten hänen rintakehäänsä. Tällä tavoin tahdottiin varmistaa todistajien vilpittömyys. Tällä jälkeen teloitusta jatkettiin kunnes tuomittu todettiin varmasti kuolleeksi. Ajattelepa näitä vääriä todistajia. Millainen viha heissä asuikaan; he antoivat väärän todistusta Stefanoksesta, vaikka tiesivät joutuvansa ensimmäisinä heittämään ne kivet, joihin Stefanos todennäköisesti kuolisi.

Millaisiin valtaviin mittoihin epäuskon siivittämä viha Kristuksen todistajaa kohtaan kasvoikaan Stefanoksen vastustajien sydämissä!

Tosi todistaja

Entäpä sitten syytetty. Totesimme aiemmin Stefanoksen rohkeaksi kristityksi, jollaisena hän kelpaa esimerkiksi tinkimättömästä evankeliumin julistajasta kenelle vain nykypäivän uskovalle. Hän ei siis sattunut kuolemaan ’aatteensa tähden’, vaan hän eli evankeliumin todeksi marttyyrikuoleman ollessa vain sinetti hänen elämäntyölleen.

Rohkea esiintyminen Herran nimessä johti hänet vääjäämättä erimielisyyksiin vastustajiensa kanssa, minkä vuoksi hän nyt vastasi hengellään sanoistaan. Jos siis Stefanos olisi alun perin ’ymmärtänyt’ pitää suunsa pienemmällä, ei hän olisi koskaan joutunut tähän tilanteeseen. Moni uskossaan Stefanosta heikompi voisi ajatella, että vaikeneminen olisi ollut kultaa hänenkin kohdallaan…

Kuvittelepa itsesi Stefanoksen tilanteeseen Sanhedrinin eteen. Hänet oli raahattu sinne kuin rikollinen ikään, mutta kuitenkin läsnä olleet todistavat hänestä:

”… ja hänen kasvonsa olivat heistä niin kuin enkelin kasvot” (Ap. t. 6:15)

Hänen kasvoiltaan huokui Jumalan kirkkaus siitä huolimatta, että hän seisoi selkä seinää vasten syytettynä suurimmasta mahdollisesta rikoksesta eli jumalanpilkasta. Stefanos tiesi olevansa syytön, mutta hän toki hän ymmärsi, ettei hänen syyttömyytensä vakuuttanut ketään oikeusistuimessa. Samoin hän tiesi, että kieltämällä Kristuksen tämän yhden kerran hän kävelisi ulos vapaana miehenä.

Kiusaus mahtoi olla melkoinen; olihan aikanaan apostoli Pietarikin kieltänyt peloissaan Herran vieläpä kolmasti ja saanut siitä huolimatta armon Herran edessä, joten mikseipä Stefanos pelastaisi vuorostaan omaa nahkaansa ja jatkaisi julistustyötä myöhemmin vahingosta viisastuneena matalammalla profiililla… Niin, miksi ei? – Siksi, koska hän oli Kristuksen todistaja (Ap. t. 1:8). Jos hän kieltäisi Herran tuomioistuimessa säästääkseen elämänsä, ei hänen todistuksensa Kristuksesta olisi sen jälkeen enää puupenninkään arvoinen. Stefanos oli Kristuksen todistaja ja sellaisena hän myös pysyi.

Kun vihdoin tuli puolustuspuheen aika, Stefanos ei ottanut sanaakaan takaisin, vaan pysyi 100% sanojensa takana siitä huolimatta, että tiesi inhimillisesti katsoen kaivavansa maata jalkojensa alta. Voimme vain arvailla mitä itse olisimme tehneet hänen tilanteessaan. Kuinka moni olisikaan yrittänyt mieluummin toppuutella pelastaakseen nahkansa. Stefanos ei syönyt sanojaan, vaan päinvastoin hän näki puolustuspuheen tilaisuutena julistaa evankeliumin totuutta Sanhedrinin jäsenille.

Stefanoksen todistus ei loppunut vielä siihenkään, kun tuomioistuin totesi hänet syylliseksi. Olisi luullut, että viimeistään tuomio olisi luhistanut hänet, vaan ei. Hän oli käyttänyt elämänsä todistaakseen Kristuksesta, miksipä hän lopettaisi nyt.

Stefanos ei kuollut hampaattomasti vaieten, mutta hän ei myöskään sortunut taistelemaan henkensä puolesta pahan asein. Stefanos jatkoi todistajana loppuun saakka. Jeesuksen Kristuksen hänessä synnyttämä uusi elämä tuli lihaksi mitä väkevimmällä tavalla:

• ” Mutta Pyhää Henkeä täynnä Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen. Hän sanoi: ’Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!’” (Ap. t. 7:55-56) Kristus ei hylännyt seuraajaansa teloituskuopan pohjalle, vaan vahvisti häntä näyllä, jonka Stefanos edelleen teki tiettäväksi kivittäjilleen.

• ”Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: ’Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.’ ” (Ap. t. 7:59) Sanat ovat rinnakkaiset Jeesuksen vastaaville sanoille Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 23:46).

• ”Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: ’Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!’ Sen sanottuaan hän nukkui pois.” (Ap. t. 7:60; Luuk. 23:34) Kuolinhetkellään Stefanos rukoili väärien todistajien puolesta, jotta Herra antaisi anteeksi heidän rikoksensa.

Pysähdypä pohtimaan miten Stefanoksen elämä tuotti loppuun saakka Herran mielen mukaista hedelmää. Ei yhtään poikkipuolista sanaa, vaan hamaan loppuun saakka Stefanoksen elämä säteili Herran kirkkautta, anteeksiantoa ja rakkautta jopa heitä kohtaan, jotka silmät vihaa leiskuen kivittivät hänet. Voiko vahvempaa todistusta enää kukaan antaa Herran rakkaudesta?

Ja vaikka inhimillisesti arvioiden Stefanoksen kuolema ehkä näytti tappiolta, oli se todellisuudessa suuri voitto Jumalan valtakunnalle, koska

• Stefanoksen todistus osoitti Jumalan valtakunnan tulleen todeksi hänen elämässään. Hänen elämänsä aina kuoleman hetkeen saakka oli näkyvä todistus Jumalan Pyhän Hengen tuottamasta uudesta elämästä.

• Stefanoksen kivittämistä seurasi ankara uskovien vaino, minkä tähden Jerusalemin seurakunnan jäsenten täytyi paeta ja hajaantua. Stefanoksen marttyyrikuolema oli rohkaisu monelle uskonsa tähden vainotulle.

• Se, että seurakunta joutui vainon tähden hajaantumaan ympäristöön, kantoi runsaan hedelmän herätyksenä ympäristön maakunnissa. Stefanoksen lähetystyö helleenien keskuudessa ei täten kuollut hänen mukanaan, vaan päinvastoin se sai uuden väkevän alun hänen kuolemastaan.

• Stefanoksen todistus kantoi hedelmää tapahtumaa todistaneen Paavalin kohdalla, joka Stefanoksen rukouksen mukaisesti sai myöhemmin armon kääntyä ja löytää evankeliumin totuuden.

Veritodistajan uhri kantoi kaiken kaikkiaan suuren sadon, vaikka ehkä tapahtuneen jälkeen Stefanoksen kohtalo ja puhjenneet vainot herättivät pelkoa ja hämmästystä uskovien keskuudessa. Mutta näin jälkikäteen jopa Stefanoksen kuolemalle on helppoa nähdä tarkoitus.

Stefanoksen kuoleman todistus Paavalille

Paavalin (tekstissä Saul Tarsolainen) mainitseminen Stefanoksen marttyyrikuoleman yhteydessä on kirjoittaja Luukkaalta oiva valinta. Näin hän selvittää Paavalin taustoja ennen kuin hänet esitellään teoksen loppuosan päähenkilönä. En kuitenkaan usko, että Luukas mainitsee Saulin tekstissä vain siksi, että hän sattui olemaan paikalla Stefanoksen teloitusta seuraamassa (Ap. t. 7:58; Ap. t. 8:1), vaan uskon, että hänet mainitaan siksi, että Saul oli tapahtuman silminnäkijä. Vai miten muutoin Luukas olisi saanut tarkat tiedot Stefanoksen vastustajien liikkeistä tai Sanhedrinin kokouksesta ellei Paavalilta, joka yhtenä vainoajista seurasi tapahtumia aitiopaikalta?

Jos panit merkille kuinka yksityiskohtaisesti Luukas kuvaa Stefanoksen kuolemaa, kertoo se omaa kieltään siitä, miten suuren vaikutuksen hänen veritodistuksensa on tehnyt Paavaliin, vaikka se ei johtanutkaan vielä tässä vaiheessa kääntymykseen.

Saul Tarsolainen alias Paavali on esimerkki siitä, ettei milloinkaan ole liian myöhäistä kääntää elämänsä suuntaa. Vaikka Paavali vielä tuolloin hyväksyi Stefanoksen kuolemantuomion (Ap. t. 8:1), sai hän myöhemmin mahdollisuuden valita toisin, mikä muutti täysin hänen elämänsä suunnan.

On helppo nähdä millaista hedelmää epäusko ja viha tuotti Paavalin elämässä. Stefanoksen kuolemaa näet seurasi laajempi vaino, jonka kantavia hahmoja oli juuri Saul Tarsolainen (Ap. t. 8:1-3; Ap. t. 9:1-3). Hän mielestään teki oikein, mutta kuitenkin häntä ajoi eteenpäin viha, mikä jo itsessään oli absurdi lähtökohta Jumalan mielen mukaiselle toiminnalle.

Kun Paavali myöhemmin oppi tuntemaan omakohtaisesti evankeliumin sanoman, tapahtui hänen elämässään täydellinen muutos. Toki hän entuudestaan tunsi ’kristittyjen opin’, jonka oli aiemmin torjunut harhaoppina, mutta kun hän vihdoin vastaanotti sen omakohtaisena totuutena, se sai voiman muuttaa hänen koko elämänsä.

Kääntymys ei ollut ainoastaan ideologinen muutos. Paavali ei pelkästään ’kääntänyt takkia’, vaan evankeliumin vastaanottaminen sai aikaan hänessä täydellisen muutoksen. Hänen menetelmänsä vaihtuivat. Vihan kiihko sammui ja tilalle astui rakkaus; vai vainosiko Paavali kääntymyksen jälkeen juutalaisia samaan malliin kuin hän oli aiemmin vainonnut kristittyjä? – Ei, sillä hänen sydämessään vaikutti Herran Henki, joka sai aikaan uutta elämää. Häntä ei enää hallinnut oikeassa olemisen pakko tai vihan kiihko, vaan rakkaus ja aito välittäminen lähimmäisten ikuisuuskohtalosta. Sama evankeliumi, joka sai Stefanoksen kuolemaan Herransa todistajana, muutti Paavalin elämänarvot päälaelleen.

Kutsu vihasta rakkauteen

Stefanoksen tinkimättömyys uskon valinnan puolesta tapaninpäivän tekstinä kutsuu meitä jokaista uskon omistamiseen. Teksti puhuu uskon kestävyydestä, tietoisesta valinnasta ja rohkeasta tunnustamisesta. Stefanoksen esimerkki pysäyttää miettimään, millaisia Herran todistajia me itse kukin arjessa olemme? Näytänkö rohkeasti värini silläkin uhalla, että joudun vainotuksi?

Entä millaista hedelmää elämäni tuottaa? Valitsenko Stefanoksen tavoin siunaamisen ja anteeksiantamisen kiroamisen ja oikeuden etsimisen sijasta? Olenko valmis armahtamaan ja rakastamaan vainoajiani, vai iskenkö takaisin tilaisuuden tullen? Pohjimmiltaan on kyse siitä, sallinko elämäni tuottaa Jumalan tahdon mukaista hedelmää vai en?

Usko Herraan Jeesukseen ei ole aatteen paloa, joka puolustaa omaksuttuja arvoja keinoja kaihtamatta. Se on uusi elämä Jeesuksessa Kristuksessa. Se on Jumalan ihme, joka vaikuttaa uskovassa tahtomista ja tekemistä – valintoja Jumalan puoleen, askeleita hänen mielensä mukaiseen elämään. Se on Jumalan tahdossa elämistä – ei hänen ’tahtonsa tekemistä’ keinolla millä hyvänsä.

Tässä on se syvä totuus, jonka Stefanos omalla esimerkillään opettaa.
Stefanoksen elämässä toteutuivat kirjaimellisesti oheiset Jeesuksen sanat, jotka toivottavasti saavat sijaa myös meidän jokaisen elämässä:

”Kaikki vihaavat teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.” (Mark. 13:13; Matt. 10:22).

Ei ole mitään sellaista, mikä voisi erottaa sinut Herran rakkaudesta. Herra Jeesus rakastaa sinua, joten mikset sinäkin antaisi sen saman rakkauden tulvahtaa raikkaan todistuksena omassa elämässäsi. Et voi tietää, mitä Jumala on varannut sinun kohdallesi suunnitelmissaan. Yksi sana tai pieni rakkauden teko tai ele voi muuttaa ihmiselämän. Tuskin Stefanoskaan tiesi kuolemansa arvoa Jumalan suunnitelmassa – riitti, että hän vain eli todeksi sen vähän, mitä hänelle oli annettu.

Sydämiimme ei ole istutettu uutta aatetta, vaan uusi Henki, joka vaikuttaa meissä kussakin Jumalan tahdon mukaista elämää. Olkaamme rohkeat tuomaan esiin ’Stefanos-elämää’ niiden ihmisten keskellä, keitä Herra on lähellemme uskonut.

Pohdittavaa

Millaista hedelmää epäusko tuotti? Entä elävä usko?
Millainen Stefanoksen todistus oli?
Mistä minun elämäni todistaa?