Olen viime aikoina puhunut paljon Jumalan kohtaamisesta ja ”jumalan kuvista” ja hänen kohtaamisestaan kasvoista kasvoihin. Tänään jatkan taas samaa teemaa, mutta pienen askeleen eteenpäin ja vähän eri näkökulmasta.

Onhan niin, että eri ihmisille yksi esimerkki avaa toista ja toinen toista. Kuuntelepa tätä, kun siteeraan pienen kappaleen Ilmestyskirjaa.

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm. 3:20)

Nyt me avaamme tuon oven Herralle Jeesukselle ja hän astuu sisään sydämen majaan. Ehkä ovella vielä katselemme häntä kuin kysyen, että kuka sinä oikein olet ja millä asialla tulit minua tapaamaan?

Päästämme hänet sisään ja käymme yhteiselle aterialle. Ja tuossa aterialla meille avautuu hänen vierailunsa syy. Hän ei ole tulossa korjaamaan taloamme, ei arvostelemaan elämäämme eikä tarjoamaan palveluitaan paremman elämän valmentajana. Hän tahtoo olla kanssamme, olla yhteydessä, jakaa elämää. Sitä on aterioida tässä kontekstissa.

Tämä on siis yhteinen mahdollisuus tutustua toisiimme. Tai oikeastaan meillä on mahdollisuus tutustua häneen ja itseemme, koska hän toki tuntee meidät kummatkin paremmin kuin paremmin. Voisi sanoa niin, että itsemmekin suhteen, hän on paras mahdollinen peili.

Emme siis jää epäselvän tai itse rakentamamme ”kuvan eteen” katsomaan Herraa etäältä, tarkkailemaan häntä ja tutustumaan häneen vähän kuin Sakkeus sieltä puusta.

Voit ajatella, vaikkapa jotain itsellesi läheiseksi tullutta ihmistä. Mitä hänestä tietäisit ja tuntisit, jos et koskaan olisi päästänyt häntä lähellesi, vaan olisit vain katsellut kaukaa ja luonut siten mielikuvasi hänestä? Hän olisi sinulle varmasti paljon, mutta olisiko hän ollenkaan sitä, mitä hän todella on?

Tunnen vain läheltä

Tämän päivän ajatus on siinä, että tunteaksemme Herran paremmin, meidän on itse uskallettava astua hänen yhteyteensä tai ainakin päästää hänet sisälle talon lämpöön kohtaamaan meitä.

Emme vain voi jäädä katsomaan oven ikkunalasin läpi hänen kasvojaan ja opiskelemaan häntä kuin villieläintä ikään.

Voisinko siis pyytää häntä astumaan sisään ja pysähtyä itsekin nauttia majapaikan lämmöstä; tulla kohdatuksi Jumalan kanssa. Mitä jos istuudun hänen eteensä ja jään vain odottamaan, että on hänen vuoronsa puhua? Olen vain hänen edessään ja kohtaan hänet.

Tänään kirjoitetaan

No, jotta tähän päästään – siis uskallukseen vain kuunnella kommentoimatta – tarvitsemme todennäköisesti hieman aikaa siihen, että voimme jakaa ensin hänelle, mitä meillä on sydämellä. Eilen puhuimme kuvien tekemisestä, tänään on sitten kirjeiden kirjoittamisen vuoro. Agenda on samankaltainen kuin eilen – otamme vain erilaisen näkökulman siihen. Jeesus ei ole kiireinen, joten hän kestää kuunnella meitä. Muistamme sitten vain antaa hänellekin puheenvuoron.

Otetaan lämmittelyn vuoksi muutama esimerkki kirjoittamisesta Raamatun sivuilta. Tässä kirjoituspuuhissa ovat Paavali, Pilatus, Jeremia ja Jeesus. Nämä ovat vain esimerkkejä siitä, miten kirjoittaa voi varsin monella eri tavalla ja eri tarkoituksessa. Tämä minun hartauskirjoitukseni edustaa vain yhtä muotoa. Seuraavassa on kirjeitä, virallisia tiedoksiantoja, kauppakirjoja ja vieläpä Jumalallista kirjoittamista hiekkaan.

”Juuri tästä kirjoitinkin, jottei minun tarvitsisi tullessani pahoittaa mieltäni niiden vuoksi, joista minun pitäisi saada iloa. Luotin siihen, että minun iloni on teidänkin ilonne. Kirjoitin teille suuressa tuskassa, sydän raskaana ja kyynelsilmin, mutta en aiheuttaakseni teille surua, vaan osoittaakseni, kuinka suurta rakkautta tunnen erityisesti teitä kohtaan.” (2. Kor. 2:3-4)

”Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” . . . Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.'” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
 ” (Joh. 19:19,21-22)

”Ostin siis serkultani Hanamelilta tuon Anatotissa olevan pellon ja punnitsin hänelle maksuksi seitsemäntoista sekeliä hopeaa. Kirjoitin kauppakirjan ja sinetöin sen, kutsuin paikalle todistajat ja punnitsin hopean vaa’alla. ” (Jer. 32:9-10)

”Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan.” (Joh. 8:6a-8)

Pohditaan nyt vähän kirjoittamista. Nämä lyhyet esimerkit kertoivat siis vain siitä, miten me kirjoitamme eri tavalla eri tilanteissa tai eri ihmisille. Teemme niin, vaikka kirjoittaisimme kaikille samasta asiasta. Se, miten kirjoitan, kertoo siitä, millainen suhde minulle on häneen, kenelle ajattelen kirjoittavani.

Miten kirjoitan?

Ajattelen vaikkapa omaa kirjoittamistani: vaikkapa sanastoa, aikamuotoja ja persoonamuotoja. Esimerkiksi verbin persoonamuodon valitseminen tekstissä tapahtuu usein luonnostaan, vaikka on toki tilanteita, että valinta määräytyy paitsi tyylin myös kielioppisääntöjen mukaan.

Joskus on hyvä pysähtyä katsomaan omaa tekstiään ja miettiä, miksi on valinnut käyttää vaikkapa juuri tiettyä persoonamuotoa. Miksi esimerkiksi päädyn kirjoittamaan jotkut asiat mieluummin minä-muodossa tai passiivissa kuin vaikkapa sinä- tai te-muodossa.

Erityisen paljastavaa on tarkastella omaa tapaansa kirjoittaa Jumalasta tai Jumalalle. Mitä valintani kertoo minusta ja suhteestani Jumalaan? Paljastaako se jotain, miten henkilökohtainen suhteeni on ja miten minä asemoidun itse Jumalaan nähden?

Passiivi

Joskus asiatekstissä vaaditaan käytettäväksi passiivimuotoa eli kirjoittamaan kuin tekijää ei olisi olemassa tai häntä ei tunneta. Luonnonilmiöistä esimerkiksi on luontevaa kirjoittaa passiivissa: sataa, ukkostaa ja tuulee.

Mutta mitä kertoo suhteestani Jumalaan, jos valitsen kirjoittaa rukoukseni passiivissa tai Jumalan teoista passiivissa? ”Kuinka rukoilenkaan, että minut parannettaisiin! Olisi hienoa voittaa lotossa. Olisipa onni myötäinen.” Miltä se kuulostaisi, jos kirjoitan Jumalasta kuin hän ei olisi persoona ollenkaan?

Yksikön kolmas

Entä jos kirjoitan yksikön kolmannessa muodossa? Miltä se kuulostaa? Kirjoitan Jumalasta, kuin hän sitä ja hän tätä. Mikä on silloin minun asemani kirjoittajana häneen? Onko Jumala vain hän, joka on tuolla etäällä, jota minä sitten osoitan sormella ja kerron, mitä näen hänen tekevän…

Monikon kolmas

Niin tämänkin persoonamuodon voin valita. Kyllähän he tekevät ja tekevät ja ovat. Ehkä Jumala onkin kolminainen ja puhun niin kuin Jumalan persoonat puuhaisivat yhdessä jotain, mutta silti minä jään yksin etäälle…

Yksikön ensimmäinen

Entäpä sitten, kun kirjoitan Jumalalle tai Jumalasta yksikön ensimmäisessä muodossa? Miltä se kuulostaa. Minä sitä ja minä tätä. Pahimmillaan se voisi kuulostaa siltä, että minä olen tuo jumala, josta kerron.

Vaikka en menisi tuohon äärimmäisyyteen, niin miltä se kuulostaa, jos puhun Jumalalle jatkuvasti vain itsestäni? Onko hän terapeutti tai sanelukone, jolle kerron elämänkäänteistä tai puran muistelmiani.

Monikon toinen

Voisinko kirjoittaa monikon toisessa muodossa.: kyllä te, te sitä ja te tätä. Tämä on taas omanlainen sävy. Nyt puhun selkeästi jollekin, joka on läsnä, eikö totta? Onko siinä sellainen kunnioittava sävy vai kenties emme ole tehneet sinunkauppoja? Onko tämä puhutteluni kohde aavistuksen vieras minulle vai yritänkö mielistellä häntä teitittelemällä, jotta saisin paremmin oman tahtoni kuuluviin?

Yksikön toinen

Voisinko kirjoittaa Jumalalle yksikön toisessa muodossa? Sinä. Sinä olet, sinä teet, sinä sitä, sinä tätä. Tämä on vähän henkilökohtaisempi. Olemme tehneet sinunkaupat ja uskallan puhua sinulle, mutta mikä parasta, sinä olet selkeästi läsnä. Tässä olen minä ja siinä olet sinä. Ja voin kertoa sinulle, miltä minusta tuntuu, mutta samalla kuulen, mitä sinä tahdot sanoa.

Monikon ensimmäinen

Entä lopuksi miltä kuulostaisi, kun puhun me. Me sitä ja me tätä. Nyt paperilla olemme me kummatkin. En ulkoista sinulle, enkä pidä itselläni. Tämä on yhteinen matka – meidän matkamme. Ei ole mitään, mikä olisi vain minun eikä mitään, mitä sanot minulle niin, etteikö se koskettaisi meitä kumpaakin. Olisiko tämä jotain vallan mainiota, kun siis puhun sinulle Jumalani – siis meille tässä.

Millä tavalla kirjoitat Jumalalle?

Voin vielä kysyä, että millä tavalla siis kirjoitan omasta elämästä – tai olisiko parempia elämästä, jonka jaan yhdessä Luojani kanssa? Olenko se minä vai onko kaikki he tai onko hän? Ja missä sinä olet minun elämässäni – puhumattakaan meistä?

Viimeisen kysymykseni sinä jo tiedätkin. Olet todennäköisesti sen jo itseltäsi kysynyt. Niin, millä tavalla minä kirjoitan Jumalalle? Siis hänelle, josta Johannes kirjoitti:

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm. 3:20)

Kirjoitanko hänelle kuin hän olisi yhä oven takana tai kuin hän olisi sisällä, mutta kaiken keskellä olenkin minä. Vai puhunko vain hänestä jättäen kohteliaasti itseni keskustelun ulkopuolelle? Vai uskaltaisinko puhua meistä – yhdessä?

Voit nyt hetken miettiä, millä tavalla sinä kirjoitat Jumalalle. Tälle Jeesukselle, joka tahtoo aterioida sinun kanssasi. Pohdi hetki, ennen kuin jatkat matkaasi eteenpäin; vainko sinä jatkat vaiko Jumala ja sinä yhdessä – siis te.