Katsahdan tällä kertaa Paavalin ensimmäiseen kirjeeseen korinttilaisille.

Jos ei päästä irti, jää kulkemaan kehää. (Kuva Gendzo Macher Pixabaystä)

Luin viikolla sen seitsemättä lukua, jossa Paavali ohjeistaa paikallisia monissa käytännön elämän tilanteissa. Nämä tutut ohjeet on erityisen tärkeää ymmärtää Paavalin kirjeen vastaanottajien tilanne huomioiden, koska väärään tilanteeseen sovellettu oikea ohje saattaa pahimmillaan kääntyä jopa itseään vastaan.

”Nykyinen maailmamme on näet katoamassa”

Luin Paavalin ohjeistusta tuon seitsemännen luvun 25 jakeesta eteenpäin (1. Kor. 7:25-). Siinä hän ohjeistaa seurakuntaa elämään katoavassa maailmassa. Seurakunta eli aikaa, jolloin oli selkeät merkit kiristyvän vainon alkamisesta. Katoavaisuus tässä ei siis viitannut maailmanloppuun, vaan yhden elämän vaiheen loppumiseen – tässä rauhan.

Mielestäni neuvot kyllä sopivat rauhan aikaankin, vaikka nuorempana tosin ponnekkaasti tulkitsin Paavalin sanat tiukasti vain tuohon tiettyyn vallitsevaan tilanteeseen sopiviksi. Näin se elämän kulku muuttaa miehen mieltä.

On vain niin, että aika ja elämä ovat tietyllä tapaa pyörteisiä. Samat asiat toistuvat kerta toisensa jälkeen, vaikka ne tapahtuvat usein aavistuksen eri tavalla tai eri elämänalueella. Ei mitään uutta auringon alla – ei tosin mitään vanhaakaan. Siteeraan tähän Paavalin tekstin loppuosan, joka on ehkä kaiken suorimmin sovellettavissa omaan aikaamme:

”…surevien on oltava kuin he eivät surisi ja iloitsevien kuin eivät iloitsisi; niiden, jotka ostavat jotakin, on oltava kuin eivät saisi pitää ostamaansa, ja niiden, jotka käyttävät hyödykseen sitä mitä tässä maailmassa on, on oltava kuin eivät saisi siitä mitään hyötyä. Tämä nykyinen maailmamme on näet katoamassa.” (1. Kor. 7:30-31)

Paavalin ohjetta ei tule lukea missään nimessä elämän kieltämiseksi tai näkyvän elämän vähättelemiseksi. Sitä esiintyy aivan tarpeeksi erilaisten uskonnollisten ja filosofisten virtausten parissa. Paavali ei ole elämää vastaan. Hän ei käske elämään pää pilvessä eikä kieltämään ajallisen elämän todellisuutta.

Paavali yksinkertaisesti toteaa näkyvän maailman haurauden ja katoavaisuuden. Hän ei sano, etteikö hauras ja katoava voi olla edelleen arvokas ja kaunis. Sen sijaan hän neuvoo olemaan takertumatta hauraaseen ja katoavaan, koska se pettää luontonsa mukaisesti ja näin tuottaa pitkässä juoksussa takertujille pelkkiä pettymyksiä.

On vallan eri asia ihailla illassa hiipuvaa nuotiota silloin, kun on vapaa jatkamaan matkaa takaisin sisälle lämpöiseen kuin silloin, jos tuo hiipuva nuotio on ainut lämmön lähde sadan kilometrin säteellä. Tällöin sama ilmiö aiheuttaa tuskaa, koska tarraudut siihen ainoa toivonasi.

Voit elää tätä elämää ja iloita päivistäsi, kunhan kaiken kestävän ankkuroit pysyvän ja ikuisen varaan – se on Jumalan. Näin siksi, että ”tämä nykyinen maailmamme on näet katoamassa”. Se on sitä pienessä ja suuressa mittakaavassa. Me olemme täällä ohikulkumatkalla – emme ikuisesti. Eihän kukaan ohikulkumatkalla tukeudu ja takerru jokaiseen kiveen ja kantoon.

Paavali siis yksinkertaisesti kehottaa päästämään irti ajallisesta, ettei takertumalla turhaan aiheuta itselleen tai muille ylimääräistä mielipahaa tai harmia. Sitä riittää jokaiselle oma määränsä ilman, että siihen takertuu tai sitä kerää itselleen varastoon.

”This, too, shall pass”

Otetaan vielä toinen näkökulma samaan asiaan. Toinen muistaa paremmin toisen esimerkin kuin toinen. Oman aikamme populaarikulttuuri on ominut käyttöönsä sanonnan, jonka nykyään kuulee pääasiassa englanninkielisenä: ”This, too, shall pass” eli ”Tämäkin menee ohi”.

Yhden legendan mukaan kyseinen sanonta olisi lähtöisin persialaisen runoilijan kauan sitten kirjoittamasta tarinasta, jossa se lukee näin: ”این نیز بگذرد”. Ja tässä muodossa se onkin varsin suosittu tatuointiaihe. Katsopa vaikka ensi kesänä uimarannalla.

Tuossa vanhassa tarinassa kuningas pyytää viisailta miehiä kaiverruttamaan hänelle sormukseen viisauden, joka olisi kaikista paras ohjenuora elämän hyvissä ja huonoissa hetkissä. Siis jotain, mikä kestää ja neuvoo asioiden ja ikuisen muutoksen keskellä. Hän sai viisailta lopulta sormuksen, johon oli kaiverrettu sanat:”Tämäkin menee ohi”.

On lähes mahdotonta kuvitella ajatusta, joka olisi totuudellisempi ja yleisesti sovellettavampi tämän maailman katoaviin asioihin kuin tämä. Toisaalta se kuvaa elämän katoavaa luonnetta ja jatkuvaa vuorottelua hyvän ja pahan sekä suotuisan ja epäsuotuisan välillä. Tuo lause nuhtelee meitä ylpeyden ja korskeuden hetkellä, kun kuvittelemme onnemme olevan ikuista. Mutta toisaalta kuinka lohdullista on kuulla sama lause, kun istut hiljaa murheen syvyydessä.

Miksi siis tarrautua sen enempää onneen kuin onnettomuuteenkaan. Ne kummatkin menevät ohi aikanaan.

Lopuksi

”Tämäkin menee ohi” on kauniiseen muotoon kiteytetty syvä viisaus, mutta niin kuin viisaus monesti, tämäkin viisaus on kylmä. Se kertoo totuuden, auttaa ihmispoloa ymmärtämään päästää irti onnestaan tai epäonnestaan ennen kuin tuo vie hänet tuhoon. Näin se suojaa turhalta itse aiheutetulta sielun kärsimykseltä, mutta kovin voimaton se on ulkoisen edessä. Se on kuin Saarnan kirjan tuttu sanailma elämän turhuudesta (Saarn. 3:1-8). Niin on tosi tuokin, mutta silti kylmä.

Mistä sitten se lohtu löytyy? Se on kolikon toinen puoli. Toisaalta, kun päästät irti jostain, se vapauttaa sinut tarttumaan johonkin. Eihän näet ihmistä luotu olemaan yksin. Tosin ihminen kaikessa viisaudessaan ei ole tullut ymmärtäneeksi, että se todellinen kumppani, jota hän elämässään tarvitsee on Jumala. Tarvitsemme toisiamme, koska olemme tehneet täällä ”meidän paratiisissamme” Jumalasta itsellemme näkymättömän. Jos näin ei olisi, ei maailmassa olisi yksinäisyyttäkään – siis siinä sanan negatiivissa merkityksessä.

Elämän suuri viisaus on siis siinä, mitä Paavali sanoi. Päästä irti hauraasta ja katoavasta – voit yhä ihailla sen kauneutta – ja samalla tarraudu kaikin voimin pysyvään ja katoamattomaan – se on Kristus minussa ja minun ulkopuolellani.