Palaan ajatuksissani edelliseen viikonloppuun. Perjantain olin työmatkalla, jolta palasin vielä samana päivänä. Pituutta päivälle tuli melkoisesti. Matka alkoi aamulla 4:45 ja kotioven avasin illalla 23:50. Junamatkat tein toimistotöitä ja paikan päällä Helsingissä istuttiin tiukasti palavereissa.

Tiesin, että intensiivinen päivä ottaa veronsa seuraavalta päivältä. Ja luonnollisesti lauantain hitaus alkoi jo myöhäisestä heräämisestä. Ennen kuin päivä oli oikeastaan alkanutkaan, oli jo puolipäivä ja ruoanlaiton aika. Sitten oli kiire lenkille, että ehti nauttimaan edes hetken Puijon lumitaivaasta ennen hämärää ja pimeää. Ja niin lopulta lauantai vain katosi. Samoin kävi vielä mystisemmin sunnuntaille. En jaksanut, mitä olin suunnitellut ja aika kului aina iltaan ennen kuin pääsin suunniteltuun kiinni.

Jos siis perjantain tein töitä kahden päivän edestä, sunnuntaina totesin palautumisen ottaneen vieläkin enemmän. Lisäksi oli hölmö olo, koska en edes pysty sanomaan, mihin aika viikonloppuna kului. Se oli kuin joku olisi siirtänyt kelloa kohti kesäaikaa, mutta nyt vain melkein kahdella vuorokaudella.

Ensimmäinen opetus

Kirjoitin tuon muistelman siksi, että sunnuntain illassa heräsin pohtimaan, mitä ihmetys ja sisäinen nurina ajan katoamisesta kertoo minun asenteestani. Eihän minulla ollut mitään syytä olla pettynyt; aika oli kulunut niin kuin se olisi kulunut joka tapauksessa.

En ilmeisesti purnannutkaan ajan kulumista, vaan sitä, että olin elänyt ajan toisin kuin odotin. Harmistus johtui vain siitä, että minun pikku suunnitelmani eivät toteutuneet. Aika kului ja aivan varmasti Jumalan suunnitelmat toteutuivat. Ongelma olin vain minä ja asenteeni.

Puhun usein luottamuksesta ja siitä, miten tervettä on päästää irti ajallisesta, jos se tavalla tai toisella murentaa elämää Jumalan tahdossa. Tässä sitä oltiin. Harmittiko minua, että Jumalan tahto ei toteutunut? Vai oliko kuitenkin kyse vain minun tahdostani?

Kun katson tapahtunutta peruutuspeilistä, ymmärrän hyvin, mitä Herra halusi opettaa minulle. Olihan niin, että olin jälleen kerran ajautunut suorittamisen kierteeseen. Olin kiireinen ja stressaantunut. En osannut enää pysähtyä lataamaan voimiani enkä kuuntelemaan Herrani puhetta. Olin tullut pisteeseen, jossa nämä ’suunnitelmani’ tunkivat mukaan jopa aamun istuntoihin Jumalani kanssa.

Kun Herra sitten avasi tätä kulmaa minulle sunnuntain iltana, ymmärsin tämän olleen kaunis ja hienovarainen muistutus siitä, että minun pitäisi pysyä läsnä kuluvassa hetkessä. Onhan jo keskittymisen kannaltakin parempi, että keskityn siihen, mitä teen, enkä siihen, mitä pitäisi tehdä. Jos ajatukseni ovat aina siinä ”mitä pitäisi”, en koskaan pysty nauttimaan siitä, mitä on.

Aivan kuin Herra olisi kysynyt, että enkö minä voisi hyväksyä ihmisyyttäni ja antaa hänen olla Jumala? Voisinko minä levätä ponnistelujen päälle ja olla itselleni armollinen. Hän on armollinen, mutta olenko minä…

Toinen opetus

Tuo ensimmäinen opetus oli varsin ilmeinen. Siihen liittyy myös toinen – mielestäni syvempi opetus elämän luonteesta ja asennoitumisesta siihen. Tätä toista opetusta olen saanut sisäistää päivä toisensa jälkeen.

Edellisellä viikolla suunnittelin käyttäväni aikaa pitkäjännitteiseen suunnittelu- ja kirjoitustyöhön. Aika kului kyllä, mutta ei suunnitellusti. Heti alkuviikosta perheemme auto kolaroitui lunastuskuntoon, lisäksi ei tarvittu muuta kuin pari ylimääräistä ’juoksevaa asiaa’ ja rutiiniasioiksi kuviteltujen töiden kohtuuton venyminen. Ja niin aika kului ja mies mukana.

Tätä kirjoittaessani minua jo naurattaa, koska eilenkin kaikki meni toisin, mitä viikko sitten olin suunnitellut. Lakon vuoksi matkustin päivän etuajassa, minkä lisäksi tapahtui odottamaton toisaalla ja lopulta löysin itseni istumassa hyvässä seurassa ystävien ruokapöydästä – vieläpä niin, etten ollut suunnitellut mitään sellaista tälle päivälle. Ei mennyt niin kuin suunnittelin, mutta sain jotain paljon parempaa. Olin näet jo oppinut läksyni ja siksi minulla on ollut mitä hienoin päivä, vaikka se ei mennyt yhtään sinne päin kuin olin ajatellut.

Suuri opetus on ”tapahtukoon sinun tahtosi – ei minun”. Sen voi sanoa niinkin, että ottaisinko mieluummin päivän Jumalan kädestä kuin kalenterin tai mielen sopukoista? Antaisinko hänen johdattaa ja minä kuljen siinä mukana ihmetellen, mitä tapahtuu…

On toki tilanteita, jolloin asiat menevät niin kuin on suunniteltu ja on hyvä niin. Mutta jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, niin mitä se mielenpahoittaminen siinä auttaa? Voisinko mieluummin katsoa, millaiseksi päivä Jumalan kädessä muodostuu? Otan siis paitsi ajan myös sisällön Jumalan kädestä.

Voihan olla niin, että Jumala tahtoo näyttää minulle jotain uutta ja erilaista. Mutta jos kaikki päivät täyttyisivät vain suunnittelemistani asioista, ei siellä silloin ole uudelle sijaa. Onneksi Herra osaa suostutella ja johdattaa.

Usein pidämme suunnitelmista poikkeavaa epämukavana: matkan peruuntuminen, myöhästyminen, odottamattomat muutokset, jne. Ne haastavat. Mutta joskus tällainen epämukavuus on Jumalan keinona tehokkaampi ohjaamaan oikeaan kuin ’porkkanalla houkuttelu’. Porkkana ei välttämättä saa matkaajaa liikkeelle, jos nykytila on siedettävä tai jossain muualla näkyy jotain vähintään yhtä houkuttavaa.

Tällöin johdatuksessa tarvitaan ripaus epämukavuutta. Ja tuo epämukavuus voikin johtaa matkaajan suunniteltua upeampiin maisemiin. Kun huomaat retkellä tehneesi taukopaikan muurahaisten polulle, on lähdön tekeminen melko vikkelää. Ja suunta pysyy sekin oikeana, jos huomaat matkallasi syvän ojan kummallakin puolen tietä.

Hyväksynkö toisenlaisen päivän?

Tämä epämukavuuden johdattamisen pohdinta palautti mieleeni Paavalin tutun ohjeen Efesoksen seurakunnalle. Vasta nyt ymmärsin, mistä tämä yliluonnollinen kiitollisuus nousee:

”ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” (Ef. 5:20)

Mitä syytä minulla on harmitella päivän kulkua, jos Herran suunnitelmissa oli yksinkertaisesti viettää kanssani toisenlainen päivä? Se koskee tätäkin päivää, kun tässä kirjoitan. Suunnitelmat ovat menneet uusiksi tänäänkin; osin aika isosti, osin vähän pienemmin.

Vaikka näin on taas käynyt, tänään en aio pahoittaa mieltäni suunnitelmien kariutumisesta, vaan katson ilolla, miten päivä lopulta minua kuljettaa. Aika soljuu ihmeellisesti eteenpäin ja minä sen mukana. Onhan tämä ihmeellinen päivä! Ja saman voin sanoa jokaisesta päivästä, koska enpä ole elämäni aikana sellaiseen päivään törmännyt, joka olisi mennyt pilkulleen niin kuin sen ajattelin.

Valitsen siis olla kiitollinen tästä päivästä sen antajalle, Herralleni, joka minua niin syvästi rakastaa. Tämäkin päivä – niin kuin se kadonnut viikonloppukin – on silkkaa Jumalan johdatusta ja armoa.

Eikä se päivän erilaisuus minulle mitään maksa. Ei aika ole minun – ei sen enempää asiat ajan sisälläkään. Jokainen hetki on Jumalalta saatu suuri lahja. Miksi siis suhtautuisin siihen niin kuin se olisi minun tai minulta pois?

Jokainen päivä on Jumalan antama mahdollisuus kokea ja osoittaa Jumalan armoa ja anteeksiantoa. Sellaisena se saattaa olla jotain parempaa kuin mitä olin edellä suunnitellut.

Tästä perspektiivistä katsottuna tämä edellä jo siteeraamani Efesolaiskirjeen kohta on mitä ymmärrettävin. Elämä Jumalan tahdossa on elämää kiitollisuudessa hänelle.

”Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha. Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto. . . ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” (Ef. 5:16-17, 20)

Eikö tämä olekin ilmiselvää? Jos elän Jumalan tahdossa (mukaan lukien hyväksyn sen), jäljelle ei voi jäädä mitään muuta kuin syvä aito kiitollisuus aina ja kaikesta.