Ulkoisesti sama lopputulos voidaan saavuttaa monella tavalla, mutta jos työtä arvioidaan kokonaisuutena, toteutustapojen erot tulevat selkeästi esiin. Otetaan esimerkiksi vaikkapa kivistä koottujen rappusten rakentaminen.

Lopputuloksena syntyneet rappuset voivat kaikissa tapauksissa olla yhtä hyvät, mutta kokemus, joka syntyy rakentamisesta voi olla aivan erilainen.

Ajattelepa tilannetta, jossa raput rakennetaan orjatyövoimalla. Entä jos rappuja rakentavat palkkatyöläiset, joilla on huono palkka ja heitä painostetaan tekemään työ kiireellä.

Entä miten tilanne muuttuu, jos kivirapputyömaalla onkin yrittäjä, joka tekee työn alihankintana kustannustehokkaasti? Jospa tuo rakentaja onkin kivitöiden taitaja, joka rakastaa työtään? Entä miten tilanne muuttuu, kun rappuja rakentaa talon omistaja itse iltapuhteena ja harrastuksena omaksi ilokseen?

Vaikka rappuset syntyvät varmasti kaikilla näillä tavoilla, on lopputulos kokonaisuutena aina parempi, jos ”työ tekijäänsä kiittää” ja tekijä kokee itse hyvää mieltä tekemisestä.

Yhdessä

Ehkä ylevin esimerkki kivirappujen rakentamisesta voisi olla vaikkapa tämä kuvitteellinen esimerkki. Perheen isä aloittaa kotinsa kivirappujen kokoamisen kasaamalla joukon isoja kiviä takapihalle. Kohta, kun hän oli aloittanut työnsä, hänen alle kouluikäinen tyttärensä tulee paikalle ja pyytää saada auttaa. Isä ehdottaa, että tytär voisi vaikkapa laulaa kannustaakseen häntä työssä. Tyttö ei suostu, koska hän oli mielestään kyllin iso auttamaan isää oikeassa työssä. Ja niin isä antaa tyttären tulla mukaan työntämään hänen kanssaan kiviä paikalleen. Ja aina, kun siirtäminen ei ollut vaaraksi pienelle apurille, isä antaa hänen tehdä oman osuutensa.

Kaikki toki ymmärrämme, että isä olisi voinut rakentaa portaat huomattavasti nopeammin ilman tyttären apua. Nyt urakkaan kului paljon enemmän aikaa, koska hänen piti varoa pientä apuriaan.

Mutta mietipä lopputulosta päivän päätteeksi. Rappusten lisäksi isällä oli onnellinen tytär, joka pursui ylpeydestä: ”Minä ja isi tehtiin portaat.”

Taivaallisen Isän hommissa

Jos nyt mietit kivirappujen rakentamisen arvoa näin tekijöiden kokemuksen näkökulmasta, mietipä myös seuraavaa tuttua raamatunkohtaa:

”Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla. Silloin hän sanoi opetuslapsilleen: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.” (Matt. 9:36-38)

Tätähän mekin usein rukoilemme, eikö totta? Pyydämme lisää käsipareja auttamaan seurakuntatyössä tai jossain hankkeessa, missä koemme olevamme altavastaajia.

Onko sinusta tämä kuva siitä, kuinka me Jumalan palvelijat väännämme työtä Herran pellolla liian vähin resurssein ja valtavalla kiireellä. Samalla näemme, ettei työ tule koskaan valmiiksi. Siinä me sitten uuvumme ja vaadimme toisia tekemään samoin… Tämäkö on se kuva Taivasten valtakunnan tavasta toimia?

Jos näin olisi, niin miksei Jumala tekisi työtä mieluummin kokonaan itse? Oletko tullut ajatelleeksi Jumalan valtakunnan työtä siitä näkökulmasta, että Taivaallinen Isämme tekisi kaiken valmiiksi ilman meidän ’apuamme’ paljon nopeammin? Jos hän miettisi vain lopputulosta ja tehokkuutta, niin yksi sana riittäisi ja kaikki olisi valmista. Voisiko olla niin, että me olemme tässä työssä samanlaisia apureita kuin tuo pieni tyttö isänsä rakennusprojektissa?

Ehkä onkin niin, ettei Herra odota, että me ajamme itsemme loppuun elon pellolla ja teemme kaiken itse hänen puolestaan, vaan että päinvastoin meidän suurin palkintomme onkin siinä, että saimme osallistua Jumalan työhön?

Eli aivan kuten esimerkin isä tekee työnsä yhdessä lapsensa kanssa, niin Jumala toivottaa meidätkin tervetulleiksi kumppaneiksi Hänen valtakuntansa työhön siksi, että hänelle on tärkeää, että saamme kokea onnistuvamme sekä olevamme rakkaita ja tärkeitä hänelle. Ja ehkä Jumalan näkökulmasta tässä työssä tärkeintä onkin se, että me saamme viettää aikaa hänen kanssaan.

Kun sitten on meidän aikamme jonain päivänä jättää elonkorjuun pelto ja astua taivaan porteista sisälle, niin mekin saamme sanoa: ”Minä ja isi tehtiin töitä yhdessä.”

Ja niin Taivaan Isä hymyilee meille ja koko Taivaan väki iloitsee kanssamme. Me kaikki tiedämme, kuka teki ja mitä, mutta ilo on mitä valtavin, kun olemme tehneet elämämme työn yhdessä Taivaallisen Isän kanssa.

Yhdessä ihmisen kanssa

Isämme kyllä tietää, kuinka ”pieni on osani mun”, mutta hän iloitsee minun ilostani ja siitä, että olemme saaneet puuhastella yhdessä koko tuon ajan.

Onhan se niin, että jo luomisen ajoista asti Jumala on valinnut luottaa ihmisten ’auttavan’ häntä hänen työssään. Varustettuaan Aadamin viljelemään maata ja pitämään huolta luomakunnasta, Jumala jätti puutarhan hoidon hänen käsiinsä (1. Moos. 2:15-20), vaikka kasvu on aina tullut häneltä.

Tämä sama malli on jatkui, kun Jumala tahtoi tuoda asumuksensa maan päälle. Silloinkaan ei ilmestynyt ilmestysmajaa tai temppeliä taivaasta, vaan taiteilijat ja käsityöläiset työskentelivät niiden rakentamiseksi (2. Moos. 35–38; 1. Kun. 6). Ja varmasti Jumala, joka on luonut kaiken kauniin, olisi kyennyt tekemään itse paljon parempaa. Mutta hänen ajatuksensa onkin olla lähellä luotuaan. Sitä on rakkaus.

Kun sitten Jeesus julisti Jumalan valtakunnan syntyneen maan päälle, hän kutsui ihmiset taas auttamaan. Kun nyt tästä näkökulmasta kuulostelet tarkkaan lähetyskäskyä, johon tämän tekstin lopetan, huomaat, että oleellisinta siinä ei ole loputon tekeminen ja puurtaminen, vaan se, että saamme tehdä oman pienen osamme yhdessä Jumalan kanssa.

”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18b-20)