Viikko ennen pääsiäistä olin työmatkalla Kööpenhaminan Frederiksbergissä. Matkustan sinne palavereihin noin 2-3 kertaa vuodessa aina muutamaksi päiväksi kerrallaan.

Tiukkojen palaveripäivien aamuina nousen varhain, että ehdin viettää päivän kohokohdan vastapainona istumiselle. Lähden yleensä siinä kello kuuden aikaan lenkille vielä melko hiljaiseen suurkaupunkiin. Aikaa on rajallisesti, koska palaverit alkavat yleensä kahdeksalta, joten en voi lähteä ’seikkailemaan’ ympäri kaupunkia, vaan hakeudun hotellin lähellä sijaitseville järville juoksemaan.

Oikeastaan nuo järvet ovat vain yksi suorakaiteen muotoinen allas, joka on jaettu silloilla viiteen osaan. Sen ympäri kulkee jalankulkijoille erotettu ulkoilureitti. Koko kierrokselle tulee ympärysmittaa reilut seitsemän kilometriä, mutta koska se on jaettu silloilla viiteen osaan, voi jokainen mitoittaa lenkkinsä niiden avulla mieleisekseen. Esimerkiksi minun tyypillinen ’reilu kymppini’ on helppo toteuttaa lisäämällä yhteen koko kierrokseen kaksi sillan mittaa.

Ihmettelet varmaan, miksi kuvailin paikan näin tarkkaan. Tein sen siksi, että ymmärrät sen olevan suurkaupungin juoksijoille varsin erityinen lahja. Monesti liikennevalot ja ruuhkautuneet kevyenliikenteenväylät tekevät keskustajuoksemisesta haasteellista. Tästä syystä – menet tuonne järville juoksemaan sitten mihin vuorokauden aikaan – niin siellä on aina vähintään muutama muu kanssasi juoksemassa.

Yhdessä vai erikseen

Yleensä nautin juosta uusissa maisemissa tai ainakin vaihdellen lenkkiä, koska minulle matkan maisemat ovat ’se juttu’ ei harjoituksen intensiteetti tai liikunnallinen vaikutus. Silti Kööpenhaminassa yleensä löydän itseni juoksemasta tuota tuttua reittiä. Syy ei ole pelkästään aikataulu, vaan kokemukseni siitä, miten koen itseni aina tervetulleeksi kyseisen aamun ’juoksijayhteisöön’. Pienet tervehdykset, katseet ja osallisuus samaan puuhaan tekevät meistä aamuvarhaisen juoksijoista jotain ’omaa rotua’, mikä yhdistää meitä ja ehkä erottaa muusta puistoa ympäröivästä liikenteestä. Yhteisöllisyyden tunne syntyy itsestään.

Se on päinvastainen kokemus sille, kun joskus kokee olevansa tutussakin porukassa täysin yksin ja irrallaan. Aamulenkillä tapahtuu päinvastainen ilmiö. Meillä ei ole yhteistä kieltä, tuskin kohtaamme koskaan myöhemmin ja tuskin tulemme toisiamme vastaan edes seuraavalla kierroksella, mutta silti koemme yhteyttä. Tämä ehkä siksi, että olemme ’outoja lintuja’ suurkaupungissa, kun aloitamme varhaisen aamun juoksemalla. Meitä yhdistää se, mikä erottaa meidät kaikesta muusta.

Heräsin tähän kokemukseen viime kerralla, kun yksi palaveripäivä alkoi myöhemmin ja lähdin lenkille vasta lähempänä kahdeksaa. Lisäksi Kööpenhaminassa oli tuolloin jo kevät. Keväisin huomaa, että moni talven jälkeen innostuu aloittamaan lenkkeilyn. Sen huomasi myös tuona aamuna.

Erityisesti sen huomasi siinä, että ”aamu kuuden juoksijat” ovat toista maata kuin ”aamu kahdeksan”. Sanaton yhteenkuuluvuus oli poissa. Juoksimme toki kaikki, mutta meitä ei enää yhdistänyt se jokin sama – ehkä hulluus herätä aikaisin ja juosta päivittäin. Toki jonkinlainen yhteys oli edelleen olemassa, mutta nyt se oli huomattavasti heikompi.

En lähde tässä pohtimaan johtuiko kokemus vain minusta vai oliko se yhteinen. En ota kantaa siihen, vähenikö yhteenkuuluvuuden tunne siinä, kun väkimäärä kasvoi. Ehkä siinä oli jotain samaa kuin aikanaan massatapahtumissa juostessa. Sielläkin oma vauhti ja asenne auttaa valikoimaan sen porukan, johon sitten parhaiten identifioituu.

Seurakunnassa

Tämän kokemuksen pohdinta tietenkin kääntyi papin mielessä seurakuntaan ja kokemukseemme siitä. Jäin miettimään, että onko Kristus, hänen ylösnousemuksensa ja uusi elämä hänessä, meille riittävä tekijä, että koemme olevamme seurakuntana yhtä ja samaa porukkaa?

Alkuseurakunnasta meillä on monesti se kuva, että näin se oli. Heille evankeliumi oli se tekijä, joka yhdisti heidät myös inhimillisesti yhteen. Tätä vielä vahvisti ulkopuolelta tullut paine ja tietoisuus siitä, että he olivat jotain muuta kuin nämä toiset. Silti uskon niin, että ilman Pyhän Hengen vuodatuksen ihmettä, tätä yhteyttä olisi tuskin muodostunut. Se oli Jumalan lahja, mutta itsestäänselvyys sekään ei ollut.

Se, että ihminen kokee Jumalan ihmeen ja syntyy uudesti, voi turmeltuneen ihmisen silmissä lakata olemasta hänen elämänsä suurin aarre. Tällä en tarkoita, etteikö hän tiedostaisi ja ymmärtäisi uskonsa eritystä luonnetta ja arvoa. Tarkoitan sitä, että Kristuksen sovitustyö ei jostain syystä enää riitä luomaan kokemusta yhteydestä ihmisten välille, kun ihmissuhteet seurakunnassa alkavat hankaamaan. Tämän Jeesus tiesi varsin hyvin ja siksi hän rukoili Getsemanessa puolestamme:

”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. ”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.
” (Joh. 17-20-23)

Mietinkin, että onko nämä lukemattomat kirkkokunnat, herätysliikkeet – yksittäisistä seurakunnista nyt puhumattakaan – seuraus siitä, että ”kello kuuden juoksijat” ovat eri tekoa kuin ”kevään kello kahdeksan juoksijat”? Jos näin on, niin minä ainakin voin hyväksyä sen tosiasiana.

Toivon vain, että sekä ”kello kuuden” että ”kello kahdeksan” juoksijoille on kaikille tilaa juosta saman järven ympärillä ilman, että porukat käyvät virittämään ansoja ja esteitä ”muille porukoille”. Niin, tätäkin olen nähnyt jo viitenä talvena Puijolla, kun joku kävelijä ottaa asiakseen ’ansoittaa’ tiettyjä polkuja, etteivät maastopyöräilijät tulisi sinne. Voi järjenköyhyyttä!

Toivon ja rukoilen, että seurakunnissa ja uskonyhteisöissä me kaikki Jeesuksen Kristuksen ylösnousemukseen toivomme panevat voisimme sallia myös mielestämme toisenlaisten uskovien tulevan saman ristin juurelle. Ei se kai minulta pois ole ”aamu kello kuuden juoksijana”, että joku muu juoksee jo kello kolmelta tai vasta ilta kuudelta.

Jumalan armosta

Periaatteessa tämä on helppoa, mutta käytännössä edes löyhän yhteenkuuluvuuden säilyttäminen vaatii jokaiselta ripauksen hyvää tahtoa ja rakkautta.

Onneksi meidän ei tarvitse puristaa sitä itsestämme, vaan voimme pyytää Herraamme vuodattamaan Henkensä kautta meihin ripauksen omaa rakkauttaan ja hyvyyttään, jota me sitten kykymme mukaan heijastamme toisillemme.

Jos siis tämä yhteys välillämme vallitseekin, niin se on syntynyt Jumalan armosta. Ja mielestäni yhteys onkin yksi suurimmasta todisteista Jumalan rakkauden olemassaolosta. Sitähän Jeesuskin tuossa rukouksessa sanoi:

”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.
”

Lopetan tämän pohdinnan Paavalin Roomalaiskirjeen käytännöllisiin sanoihin samasta aiheesta.

” Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra. Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen.” (Room. 14:8-10)

Näin me olemme yhteisellä matkalla kohti yhteistä päämäärää.