Tämä on tarina sanoista, mutta myös teoista. Aikanaan eräässä kuvitteellisessa seurakunnassa vaikutti mies, joka puhui lakkaamatta yhteiskristillisyyden ja kirkkokuntia yhdistävän uskon puolesta.

Mies puhui sydämen palolla silmät hehkuen seurakuntarajat ylittävästä yhteisestä uskosta ja tarpeestamme todistaa maailmalle, kuinka eri kirkkokuntien kristityt ovat yhtä suurta perhettä opillisista näkemyseroista huolimatta. Voimme sanoa, että tarinamme mies oli millä tahansa mittarilla mitattuna henkeen ja vereen yhteiskristillinen ’heppu’.

Kerran miehen kotipaikkakunnalla sitten järjestettiin suuri yhteiskristillinen evankelioimistapahtuma, jonka järjestelyihin päähenkilömme osallistui tietty itsekin. Tapahtuma huipentui lauantai-iltana yhteiseen ehtoollisjumalanpalvelukseen, jossa eri kirkkokuntien uskovat kävivät nauttimaan Herran ehtoollista yhtenä suurena perheenä. Tilaisuudessa ehtoollinen jaettiin käytännön syistä kuitenkin aavistuksen poikkeavalla tavalla verrattuna siihen, miten tarinan päähenkilön kotiseurakunnassa oli totuttu tekemään vuosikymmenten ajan.

Päähenkilömme, joka itse oli suvaitsevaisuuden perikuva, oli tullut päätöstilaisuuteen yhdessä muutaman kotiseurakuntansa arvostetun veljen kanssa. Epäonnekseen miehemme ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että seurakuntansa traditiosta poikkeava ehtoollisen vietto voisi nousta ylipääsemättömäksi ongelmaksi hänen seuralaisilleen. Ja kas kävi niin, ettei poikkeava ehtoollisen vietto miellyttänyt lainkaan hänen ’tiukempaa opillista siipeä’ edustavia seuralaisia. He näet henkeä haukkoen paheksuivat syvästi näkemäänsä. Heidän mielestään ehtoollisen vietto totutusta kaavasta poiketen oli vähintäänkin ”sen nauttimista arvottomalla tavalla” ja näin ollen ”syntiä Herran ruumista ja verta vastaan.” (1. Kor. 11:27)

Yhteiskristillinen ystävämme oli pulassa; hän ei tiennyt miten toimisi tilanteessa. Jos hän olisi ollut yksin matkassa, hän toki olisi osallistunut ehtoollisen viettoon lukuisten eri seurakunnista olevien ystäviensä kanssa, mutta nyt hänen arvovaltaiset seuralaisensa olivat tuominneet ehtoollisen vieton lähes rienaavaksi. Mitä hän tekisi? Osallistuisiko hän seuralaistensa asenteista huolimatta itse ehtoolliseen vai kunnioittaisiko hän arvovaltaisten seuralaistensa mielipidettä?

Ikävä kyllä, ystävämme valitsi helpomman vaihtoehdon. Hän poistui tilaisuudesta seuralaistensa kanssa sanaakaan sanomatta, vaikka koki sydämessään toista. Voit arvata millainen vaikutus hänen ratkaisullaan oli hyvin alkaneelle yhteiselle toiminnalle. Hänen suljettua kirkon oven, hänen ystävänsä jäivät miettimään, miksei sankarimme voinut viettää ehtoollista heidän kanssaan…

Kuvitteellisen tarinamme lopun voit keksiä itse. Tarinan tarkoitus oli modernisoida Galatalaiskirjeestä siteerattu raamatuntekstimme nykyihmiselle ymmärtävämpään muotoon.

Jos nyt luet alla olevan Galatalaiskirjeen tekstin, huomaat kertomuksen käsittelevän samaa teemaa kuin tarinamme. Suurin ero kirjeen kertomuksessa edelliseen kuvitteelliseen kertomukseen on se, että kirje kertoo tositapahtumista.

”Kun Keefas sitten tuli Antiokiaan, nousin vastustamaan häntä julkisesti, koska hän oli menetellyt väärin. Aikaisemmin hän oli ottanut osaa yhteisiin aterioihin pakanuudesta kääntyneiden kanssa. Mutta kun sinne oli tullut Jaakobin luota muutamia miehiä, hän jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä, koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas seurasi heidän esimerkkiään. Mutta kun minä näin heidän poikkeavan evankeliumin totuuden tieltä, sanoin Keefakselle kaikkien kuullen: ’Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?’” (Gal. 2:11-14)

Kaksijakoinen seurakunta

Galatalaiskirjeen tekstin tapahtumat sijoittuvat Antiokiaan, joka oli Syyrian ja Palestiinan alueen suurin kaupunki ja samalla pakanalähetystyön keskus (Ap. t. 11:20; Ap. t. 13:1-3; Ap. t. 14:26-27). Kertomuksen pääosassa on Jerusalemin alkuseurakunnan johtaja Keefas eli Pietari ja kertojana Antiokian seurakunnan lähettämä pakanalähetystyön pioneeriapostoli Paavali.

Tekstissä mainittu Paavalin ja Pietarin yhteentörmäys on todennäköisesti tapahtunut ensimmäisen apostolisen kirkolliskokouksen (Ap. t. 15:1-21) ja sen tuloksena kirjoitetun kirjeen Antiokiaan lähettämisen jälkeen (Ap. t. 15:22-31). Kokouksessa Jerusalemin seurakunnan juutalaissyntyiset johtajat olivat myöntyneet Paavalin ja Barnabaan kantaan, ettei pakanataustaisten uskovien tarvitse noudattaa juutalaisuuden säädöksiä (Ap. t. 15:19, 28). On huomionarvoista, että samaisessa kokouksessa Pietari käytti ratkaisevan puheenvuoron Paavalin ja Barnabaan avaran näkemyksen puolesta (Ap. t. 15:7-12).

Tehty päätös toimi hyvin paperilla, mutta käytännössä sen noudattamiseen jäi paljon toivomisen varaa. Ensinnäkin seurakunnissa vaikutti edelleen joukko juutalaiskristittyjä, jotka vaativat pakanakristityiltä Mooseksen lain noudattamista. Suurin osa juutalaissyntyisistä kristityistä ei tätä vaatinut, vaan he hyväksyivät Jerusalemin kokouksen päätöksen, mutta siitä huolimatta monille heistä yhteiselo pakanasyntyisten sisarten ja veljien kanssa oli vaikeaa, koska he kokivat itse olevansa velvoitetut edelleen noudattamaan juutalaisuuden puhtausmääräyksiä. Vaikka he siis teoriassa hyväksyivät pakanat veljikseen Kristuksessa, käytännössä he kohtelivat heitä eriarvoisesti – joskin osin tiedostamatta.

Hurskailla juutalaisilla ei esimerkiksi ollut lupa olla ateriayhteydessä (lounastaa, illallistaa, jne.) ei-juutalaisen kanssa (Ap. t. 10:28; Ap. t. 11:3). Seurakunnissa tämä tuli ongelmaksi ehtoollisen yhteydessä vietetyillä yhteysaterioilla (1. Kor. 11:20-34), jolloin koko seurakunta osallistui yhteiseen rakkauden ateriaan ja ehtoolliseen. Jos nyt juutalaiskristityt kieltäytyivät yhteydestä, oli vaara, että pakana- ja juutalaiskristittyjen välinen yhteys katkeaisi tyystin, koska pakanakristityt kokivat olevansa toisarvoisessa asemassa juutalaisiin nähden. Toki kulttuurisia ongelmia oli paljon muitakin, mutta otin ateriaongelman esimerkiksi siksi, koska se on myös tekstimme taustalla vaikuttanut ongelma.

Pietarin hairahdus

Tekstin alussa Paavali todistaa Pietarista, että ”aikaisemmin hän oli ottanut osaa yhteisiin aterioihin pakanuudesta kääntyneiden kanssa.” Ei tule myöskään unohtaa, että Pietarin avarakatseisuus pakanoita kohtaan oli ollut tunnettua jo ennen Jerusalemin kokousta. Olihan se juuri Pietari, joka ensimmäisenä todisti meidän pakanoiden kelvollisuudesta Jumalan valtakuntaan vierailtuaan Korneliuksen kodissa (Ap. t. 10:24-11:18). Silloinkin pelkästään astumalla sisään Korneliuksen kotiin Pietari rikkoi juutalaisten puhtaussäädöksiä, mutta tuolloin hän ei epäröinyt tehdä niin, koska Jumala oli näyssä osoittanut hänen ennakkoasenteensa vääriksi (Ap. t. 10:9-16).

Osa raamatuntutkijoista on sitä mieltä, että tekstissä mainitut ”yhteiset ateriat” pitävät sisällään myös ehtoollisen. Kun siis Pietari jäi pois ”yhteisiltä aterioilta”, hän kieltäytyi samalla astumasta Herran ehtoollisen viettoon meidän pakanoiden kanssa. Eikä Pietari pelkästään pitäytynyt ehtoollisyhteydestä, vaan ”hän jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä”. Sydämessään Pietari tiesi, mikä on oikein, mutta hän sosiaalisen paineen alla hän mieluummin valitsi tekopyhyyden (helpomman vaihtoehdon), ”koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta.”

Pietari ei siis uskaltanut vastustaa Jerusalemista Antiokiaan tulleiden judaististen veljien vahvoja mielipiteitä, vaan taipui noudattamaan heidän legalistisia vaatimuksiaan. Hän ehkä kuvitteli tekevänsä oikein juutalaisten veljien tähden (vrt. ”juutalaisille juutalainen ja pakanoille pakana”, 1. Kor. 9:19-22). Näin menetellessään hän kuitenkin julistuksensa vastaisesti kohteli eri kulttuurista tulleita kristityistä toisen luokan kristittyinä. Jos Pietari oli siis aiemmin Jerusalemin kirkolliskokouksessa henkilökohtaisesti kannattanut pakanoiden vapautta juutalaisista määräyksistä, niin nyt hän käytöksellään kumosi sen, mitä oli aiemmin asiasta sanonut.

Niin kuin sananlasku sanoo, hänen ”tekonsa huusivat kovemmin kuin sanomansa sanat”. Tekstillään Paavali osoitti, että vaikka Pietari sanoin tunnustikin evankeliumin kuuluvan myös pakanoille, hänen ristiriitainen käytöksensä teki tyhjäksi jokaisen hänen lausumansa sanan.

Toisaalta on sangen lohduttavaa nähdä, että jopa apostoli Pietarin kaltainen vahva johtaja lankesi sosiaalisen paineen edessä surkeasti tekopyhyyden ansaan. Se ei toki oikeuta meitä elämään vastaavalla tavalla tekopyhästi hurskastellen, mutta ehkä näemme Pietarin epäonnistumisen kautta ongelman vakavuuden oikeassa mittasuhteessa ilman, että manaisimme itsemme tai siihen syyllistyneen lähimmäisen alimpaan helvettiin. Tekopyhyys ja siihen liittyvä kovasydämisyys on vakava ongelma, mutta kiitos Herralle, hänen verensä on pessyt meidät puhtaaksi jopa tekopyhyyden synnistä.

Väärän hurskastelun ja tuomitsemisen seuraukset

’Tapaus Pietari’ tuo selkeästi esiin myös ne seuraukset, joita tekopyhyys ja sen mukana kulkeva kovasydämisyys saa aikaan Herran omien keskinäisessä yhteydessä. Sormella osoittelu ja tekopyhyys ei koskaan rakenna, vaan päin vastoin se repii senkin, mikä on kerran vaivalla rakennettu.

Pietari oli johtava apostoli, joten hänen edesottamuksiaan tarkkailtiin aivan eri tavalla kuin ’rivikristityn’. Kun Pietari jättäytyi pois ehtoollisyhteydestä ja eristäytyi pakanoista, seurasivat kohta muut aiemmin avaramieliset juutalaiset veljet hänen esimerkkiään:

”Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas seurasi heidän esimerkkiään.”

Paavali jäi yksin avaran mielipiteensä kanssa, joten hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nuhdella Pietaria julkisesti hänen käytöksestään. Jos näet Pietarin käytöksen välittämä signaali olisi tulkittu väärin Antiokiassa, olisi pakanaseurakuntien tulevaisuus ollut vaarassa; kristillinen seurakunta olisi todennäköisesti jakautunut kahtia ja lopulta se olisi surkastunut pieneksi lahkoksi juutalaisvähemmistön keskuuteen.

Pietari valitsi ihmispelon tähden tekopyhyyden ja hurskastelun tien, mutta Paavali sitä vastoin valitsi vaikeamman tien. Hän olisi toki voinut vaieta ja selittää Pietarin tekoja pakanaveljille kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitä vastoin hän päätti rikkoa juutalaista etikettiä ja nuhdella Pietaria julkisesti. Juutalaiset tapasäädökset näet edellyttivät, että nuhteet annettiin yksityisesti siten, ettei nuhdeltava menetä kasvojaan. Oppineena fariseuksena Paavali varmasti tunsi käytännön, mutta koska Pietarin rikkomus oli ollut julkinen ja sen seuraukset olivat olleet julkiset, vaati myös sen käsittely julkista nuhtelua, jotta tekopyhä kaksinaamaisuus loppuisi siihen paikkaan.

Paavalin nuhde kuului:

”Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?”

Viittaus Pietarin juutalaisuudesta ottamiin vapauksiin alleviivasi sitä tosiasiaa, ettei Pietari hurskastelustaan huolimatta noudattanut tarkoin juutalaista lakia, etenkään ruokavalioon liittyviä määräyksiä. Jos hän ei siis itsekään noudattanut lakia kaikilta osin, miksi hän teollaan epäsuorasti vaati toisia noudattamaan sitä, vaikka juutalainen laki ei sitonut pakanaa edes sen vertaa kuin Pietaria itseään juutalaisena.

Pietarin loukkaava käytös oli täten pelkkää hurskastelua ja tekopyhyyttä, johon hän tosin lankesi ihmispelon tähden. Sen seuraukset olivat niin vakavat, että jos Pietari olisi ihmispeloltaan kyennyt ne näkemään, hän tuskin olisi alkanut leikkimäänkään tulella. Ikävä kyllä Pietari ei tiedostanut menettelynsä vakavuutta, joten Paavalin täytyi herättää hänet näkemään tilanteen oikein.

Tekopyhyys on yhteyden este

Pietarin esimerkistä opimme, että pahimmillaan yksikin väärä ele tai ulkokultainen teko riittää tekemään tyhjäksi kaiken sen, mitä viikkojen tai jopa kuukausien ajan olemme ensin yrittäneet sanoin kertoa. Tekopyhyys ei tee tyhjäksi vain omia sanojamme, vaan se voi viedä pohjan jopa muiden sisarten ja veljien sanoilta, jos tekomme tulkitaan vaikkapa edustamamme seurakunnan viralliseksi linjaksi.

Lienee parempi kääntää huomio Pietarista jälleen kerran sinne, mistä tiedämme löytävämme työmaata tänäkin päivänä edellä käsiteltyjen ongelmien tiimoilta. On näet korkea aika ryhtyä tarkastelemaan omaa henkilökohtaista arvomaailmaamme.

Vaikka sekä kuvitteellisen tarinamme mies että Pietari osoittivat ennakkoluulonsa ehtoollisyhteyteen liittyvissä asioissa, en tahdo rajata sisäistä arvokeskusteluasi ehtoolliskelpoisuuteen, sakramentteihin tai edes puhtaasti opillisiin kysymyksiin. Tahdon sinun katsovan peiliin ja pohtivan yleensä henkilökohtaista suhdettasi uskonveljiin ja sisariin ensin oman seurakuntasi sisällä ja sen jälkeen muiden kirkkokuntien edustajia kohtaan. Katso ympärillesi – katso lähimmäisiäsi ja kerro itsellesi, mitä heissä näet.

Todennäköisesti näet suuren joukon ihmisiä, jotka ovat kukin omalla tavallaan heikkoja ja vahvoja. Näet ihmisiä, joita elämä on koulinut kenties kovallakin kädellä. Mutta mitä sinä heissä näet? Keitä he sinulle ovat? Ovatko he rakkaita sisaria ja veljiä, jotka kaltaisesi epätäydellisen ihmisen tavoin matkaavat askel askeleelta kohti ikuista voittopalkintoa? Ovatko he monin tavoin syntisiä ja kurjia ihmisiä? Tärkein kysymys on, keitä he ovat sinuun itseesi nähden?

Kuvitteletko kenties tavalla tai toisella olevasi sisarta tai veljeä parempi ehkä siksi, että ajattelet jostain opillisesta seikasta mielestäsi ’puhtaammin’? Kenties olet jossain suhteessa mielestäsi raamatullisempi kuin hän? Vai tekeekö jokin hengellinen ominaisuus sinusta otollisemman Jumalalle kuin esimerkiksi minusta tai hänestä? Vai onko jonkin näkyvän seikan puuttuminen uskonveljen vaelluksessa syy siihen, että sinulla on lupa ylenkatsoa häntä? Minun tuskin tarvitsee johdatella sinua pidemmälle itsetutkistelussa, vaan osaat varmaan jatkaa itsekin eteenpäin.

Lopuksi

Tekopyhyys on pohjimmiltaan ylpeyttä – oman heikkouden kieltämistä. Tekopyhyys voi yhtä hyvin olla ”vapautta sanoin ilman tekoja” kuin ”sääntöjä ja ihanteita ilman noudattamista”. Jollekin tekopyhyys voi olla jopa lupa väärään vapauteen elää synnissä, alistua synnin vietäväksi. Hän voi näet osoittaa sormella lähimmäisensä heikkouksia ja sen varjolla helliä omia helmasyntejään. Monesti onkin niin, että kovimmin toisten puhtauden puolesta huutaa se, jolla omalla tontillaan riittäisi työsarkaa aivan riittämiin.

Tekopyhyys on helpointa tunnistaa siitä, että sen vaatimus kohdistuu yleensä ensisijaisesti itsestä poispäin – joko sellaisiin asioihin, jotka ainakin näennäisesti ovat ’omalla tontilla’ kunnossa, tai seikkoihin, jotka eivät kosketa omaa elämää. On paljon helpompaa tuomita lähimmäinen jostain ulkoisesta muotoseikasta kuin kehottaa häntä parannukseen jostain sellaisesta, jossa itselläkin on vielä työsarkaa.

Vastaavasti tekopyhyyden voi tunnistaa myös sen tuottamasta hedelmästä. Jos tekopyhä käytös rikkoo yhteyden ja aiheuttaa eripuraa sen sijaan, että se saisi aikaan Jumalan mielenmukaista katumasta ja parannusta, ei liene vaikea erottaa, mistä on kyse. Eli kylvämisen ja niittämisen laki pätee tässäkin; mitä peltoon kylvää, sitä sieltä myös niittää.

Jos nyt tunnet piston sydämessäsi puhuttaessa tekopyhyydestä, voin vakuuttaa sinulle, ettet ole ongelmasi kanssa yksin. Voit lohduttautua sillä, että meitä on tänäkin päivänä monta samassa tekopyhyyden veneessä. Ongelman yleisyys ei kuitenkaan ole syy jättää kerran havaittua epäkohtaa korjaamatta. Eihän kukaan jätä vian huomattuaan autoakaan korjaamatta sen tähden, että naapurin autossakin on kuulemma vikaa. Jos siis ’naapurinkin tontilta’ löytyi tekopyhyyden rikkaruohoja, ethän jää niitä tuijottamaan, vaan kitkepä vain omakin ’tonttisi’ ehompaan kuntoon.

On tärkeää tunnistaa tekopyhät vaateet ja ajatukset ennen kuin ne pääsevät rikkomaan mitään sellaista, mitä olemme kenties jo vuosia rakentaneet. Oli miten oli, uskon että meillä jokaisella on jälleen kerran miettimisenpaikka. Minä taidankin tästä käydä Herran armoistuimen eteen käymään arvokeskustelua sekä arvioimaan oman sydämeni kovuutta ja signaalia, jota sanoillani ja elämälläni ympäristööni välitän.

Ainakin minulla tuntuu riittävän työsarkaa omalla ’tontillani’, joten annanpa sinunkin penkoa rauhassa omaasi. Tahdon saatella myös sinut matkaan niin ikään Galatalaiskirjeen sanoin, jotka antavat kestävän pohjan sille keitä olemme toinen toisiimme nähden:

”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:26-28)

Pohdittavaa

Olenko parempi kuin hän?
Onko tekopyhyys minulle täysin vieras käsite?
Mitä olen valmis uhraamaan yhteyden tähden?
Uskallanko hyväksyä erilaisen veljeni vai voittaako ihmispelko?