Tiedämme kaikki, että aina on viisautta kysyä neuvoa Jumalalta. Näin siitä huolimatta, että joskus tuntuu siltä, että jäämme ilman vastausta. Voi olla, ettemme aina välttämättä ymmärrä Jumalan vastausta ja vastaus jää siksi uupumaan. Mutta toisaalta voi olla niinkin, että Herra luottaa meidän löytävän vastauksen itse, koska hän yksinkertaisesti on varustanut meidät riittävällä ymmärryksellä johdattaakseen meitä niin, että valitsemme jo sen perusteella hänen tahtonsa mukaan.

Kuuntelemme me sitten Jumalan ääntä tai emme, usein löydämme itsemme siitä tilanteesta, että joudumme vastaamaan päätöksien seurauksista ihmisten edessä. Voimme aina yrittää selittää heille päätöksiin johtaneita syitä, mutta viime kädessä on heidän valintansa uskovatko he sanaamme.

Ovat seuraukset päätöksestä inhimillisesti mitkä tahansa – ovat ne sitten ihmisten edessä toivottuja, ei toivottuja tai peräti toivottomia – oleellista on se, että pystymme itse elämään päätöksen seurausten kanssa. Tällöin on oleellista, että tiedämme ainakin kysyneemme Jumalalta hänen tahtoaan. On näet niin, että Jumalan suunnitelmat toteutuvat varmasti, vaikka asiat näyttäisivät meidän näkökulmasta kulkevan peräti toivottomia polkuja.

Esimerkki luvatun maan valloituksesta

Tahdon ottaa yhden esimerkin neuvon kysymisestä Jumalalta. Samalla kertomus paljastaa myös yhden aspektin siitä, mitä Jumala tarkoitti kehottaessaan Joosuaan toistuvasti ”Ole luja ja rohkea!(5. Moos. 31:7, 23; Joos. 1:6, 7, 18).

Kyseessä on kertomus luvatun maan valloittamisen ajalta kohta Ain valtaamisen ja Ebalinvuorella tapahtuneen liiton uudistamisen jälkeen (Joos. 8). Liiton uudistamista seuraa varsin mielenkiintoinen kertomus gibeonilaisten juonesta, minkä tuloksena Israel teki heidän kanssaan rauhansopimuksen – vastoin Jumalan suunnitelmaa.

En näe tarpeelliseksi siteerata koko tekstiä (Joos. 9:1-27), vaan referoin tekstin päätapahtumat ja nostan sieltä muutamia avainjakeita aiheeni kannalta. Teksti on perin mielenkiintoinen ja se kannattaa ehdottomasti lukea kokonaan.

Gibeonilaisten ’rekvisiittaa’.

Kertomus alkaa heettiläiskuninkaiden kokoontumisesta, jossa he päättivät liittoutua yhdessä taistelemaan heidän mailleen jalkautunutta valloittajakansa Israelia vastaan. He olivat kuulleet ja ehkä jopa nähneetkin, miten Herra taisteli kansansa edellä ja teki Israelista voittamattoman. Liittoutuminen oli viimeinen yritys pysäyttää ylivoimaiselta vaikuttava vihollinen.

Heettiläisten tavoin lähiseuduilla asuvat Gibeonin johtajat sen sijaan ymmärsivät, ettei liittoutuminen takaisi voittoa. He olivat nähneet, miten heitä suuremmat kaupungit, kuten Jeriko ja Ai olivat joutuneet antautumaan Israelin edessä. Tästä syystä he valitsivat toisen tavan ratkaista vahvan vihollisen kohtaaminen. He päättivät houkutella kavaluudella Israelin liittoon kanssaan. Jos he saisivat houkuteltua Israelin liittoon, liitto sitoisi heitä eivätkä he voisi tuhota heitä. Tätä logiikkaa saattaa olla vaikea ymmärtää meidän ajastamme käsin, mutta todettakoon, että tuohon aikaan kerran solmitun liiton pysyvyys oli vallan muuta,mitä se on meidän aikanamme.

Gibeonilaiset lähettivät sananviejiä kohtaamaan Israelin armeijan ennen kuin he saapuisivat heidän mailleen. Sanansaattajat lavastettiin näyttämään siltä, että he olisivat kulkeneet pitkän matkan ja pyytämään Israelia liittolaiseksi sillä perusteella, etteivät he olleet kiinnostava kohde Israelin valloituksen kannalta. He sanoivat:

”Olemme tulleet kaukaisesta maasta ja tahtoisimme tehdä liiton teidän kanssanne.” (Joos. 9:6b)

Kansanjohtajat ensin epäröivät heidän pyyntöään varsin oikeasta näkökulmasta:

”Ehkä te asuttekin aivan meidän lähellämme. Miten me siinä tapauksessa voisimme ryhtyä teidän kanssanne liittoon?” (Joos. 9:7b)

Gibeonin sanansaattajat saivat kuitenkin vakuutettua heidät ’rekvisiitallaan’ ja kävi niin, että Joosua teki liiton heidän kanssaan. Raamattu kuvaa tapahtumaa näin:

Kysymättä neuvoa Herralta Israelin miehet maistoivat heidän eväitään, ja Joosua antoi gibeonilaisille rauhanvakuutuksen, teki liiton heidän kanssaan ja lupasi säästää heidän henkensä. Kansan päämiehet vahvistivat liiton valallaan.” (Joos. 9:14-15)

Sopimus vahvistettiin liitonaterialla. Kerran solmittu liitto oli pysyvä, vaikka toinen osapuoli toiminut – jos ei nyt vilpillisesti – niin ainakin viekkaasti. Herran kanssa hetkeä aiemmin uudistetun liiton perusteella Israelin olisi kuulunut hävittää gibeonilaiset keskuudestaan, koska he kuuluivat lähikansoihin, mutta tässä solmittu liittosopimus kielsi Israelia tekemästä niin ja se säästi Gibeonin kansan.

Sopimuksen perusteella gibeonilaiset saivat jäädä asumaan Israelin keskuuteen ja heille määräytyi myös paikka Israelin yhteyskunnassa leeviläisten apuna:

Joosua teki niin kuin oli sanonut. Hän pelasti gibeonilaiset israelilaisten käsistä eikä antanut surmata heitä, mutta hän määräsi heidät sinä päivänä vedenkantajiksi ja halonhakkaajiksi seurakuntaa ja Herran alttaria varten siinä paikassa, jonka Herra tulisi valitsemaan. Sitä työtä he tekevät vielä tänäkin päivänä.” (Joos. 9:26-27)

Herra siunasi Joosuan sotaretket tämän jälkeenkin (Joos. 10:16-43), vaikka sopimus gibeonilaisten kanssa oli syntynyt Jumalalta kysymättä ja rikkoi Jumalan ja Israelin välistä liittosopimusta. Herra ei rangaissut Joosuaa siitä, että hän toiminut ajattelemattomasti. Ja liitto gibeonilaisten kanssa säilyi sekin voimassa myös Jumalan edessä.

Liiton pysyvyys koeteltiin useamman sadan vuoden päästä, kun Israelin kuningas Saul yksipuolisesti rikkoi sopimuksen ja ryhtyi vainoamaan gibeonilaisia. Tuolloin Saul rikkoi Joosuan solmimaa liittoa vastaan tekemällä julmuuksilla liittolaisia kohtaan. Hän ei kunnioittanut muinaista sopimusta, mikä katsottiin Saulin syyksi ja myöhemmin Daavidin aikana hänen sukunsa joutui tilille teosta.

Daavid hyvitti Saulin rikkoman liiton, joka oli voimassa, vaikka Saul oli sen yksipuolisesti rikkonut (2. Sam. 21:1-7) . Se olisi kuitenkin oma kertomuksensa. Meille riittää tässä tieto siitä, että tämä kerran ’erehdyksissä’ solmittu liitto jäi ’rasittamaan’ Israelia pysyvästi. Israel kantoi kerran tehdyn päätöksen seurauksia käytännössä koko Vanhan testamentin historian ajan. On Jumalan armoa ja suuruutta, että liitto saatiin aikanaan järjestettyä siten, että kummatkin kansat hyötyivät kansojen yhteiselosta, vaikka liitto ei ollut Jumalan suunnitelman mukainen käänne maanvalloituksessa. Mutta kun liitto oli solmittu, se pysyi – oli se solmittu sitten erehdyksissä tai tarkoituksella.

Kysymättä neuvoa Herralta

Joosuan ja johtajien ’joutuminen’ liittoon gibeonilaisten kanssa selittää meille paitsi gibeonilaisten erityisaseman Israelin yhteiskunnassa ja temppelipalveluksessa (Joos. 9:3-21).

Mutta ennen kaikkea kertomus olkoon meille esimerkki siitä, miksi on tärkeä tuoda jokainen päätös Jumalan eteen, vaikka inhimillisesti päätös näyttäisi suoraviivaiselta ja sellaiselta, että voisimme sen ratkaista itse. Joosuan kirjan teksti painottaa tässä kohdin Israelin johtajien ja Joosuan virhettä jättää kysymättä asiaa Herralta:

Kysymättä neuvoa Herralta Israelin miehet maistoivat heidän eväitään,” (Joos. 9:14)

Entä miksi teksti oikein korostaa virhettä sanoilla ”kysymättä neuvoa Herralta”? Sen tähden, että Joosuan piti olla varsin tietoinen siitä, että hänellä on aina mahdollisuus tiedustella Jumalalta apua päätöksiin. Herra oli erikseen antanut käskyn Joosualle kysyä aina ensin neuvoa Jumalalta. Hän oli antanut Joosualle käskyn kysyä aina ensin neuvoa Herralta. Tämä tapahtui erämaassa, kun Mooses valtuutti Joosuan työnsä jatkajaksi:

”Herra sanoi Moosekselle: ”Kutsu luoksesi Joosua, Nunin poika, jossa on oikea henki ja mieli, ja siunaa hänet panemalla kätesi hänen päänsä päälle. Vie hänet pappi Eleasarin ja kansan eteen ja aseta hänet tehtäväänsä kaikkien nähden. Siirrä häneen omaa voimaasi ja kunniaasi, niin Israelin kansa tottelee häntä. Hän saa astua pappi Eleasarin eteen, ja Eleasarin tulee kysyä urimin avulla hänelle neuvoa Herralta. Tätä neuvoa Joosuan ja israelilaisten tulee noudattaa kaikessa, mitä he tekevät.”” (4. Moos. 27:18-21)

Miksi Joosua ja Israelin miehet eivät sitten kysyneet neuvoa Herralta? Tähän teksti ei anna suoraa vastausta. Uskon syiden olleen tuttuja inhimillisiä tekijöitä. Ehkä kysyminen Herralta ei vain tuntunut niin tarpeelliselta tällä kertaa. Tai ehkä Joosua ajatteli, ettei kukaan pidä häntä kelvollisena johtajana, jos hän ei kykene itse tekemään päätöstä. Tai ehkä ’urimin heitto’ tuntui vain kiusalliselta Joosuan mielestä tällaisessa tapauksessa, kun järkisyyt riittivät päätöksen tekoon. Ja toisaalta olisihan se ollut vaikea perustella vieraille, miksi he näin tekivät, jos kerran kaikilla muillakin oli hyvä mielipide asiasta… Ja ainahan oli mahdollista, että Herra olisi vastannut toisin kuin ihmiset ajattelivat. Miten hän silloin perustelisi ’kummallisen’ vastauksen, jota hän itsekään ei osannut perustella.

No, todellista syytä emme tiedä, mutta päätöksen tiedämme ja tiedämmepä vielä seurauksetkin. Ja tiedämmepä senkin, että tällä kertaa se jokin ’ei niin ilmeinen’ olisi paljastunut tai ainakin tehty olemattomaksi, jos vain oltaisiin maltettu kysyä asiaa Herralta.

Tässä oli tilanne, jossa Joosua olisi tarvinnut juurikin sitä ”lujuutta ja rohkeutta”. Miellämme ehkä kehotuksen ”Ole rohkea ja luja!” liittyvän enemmänkin taistelutilanteeseen tai peräksi antamattomuuteen Jumalan näyn eteen ponnistellessa. On se sitäkin, mutta kokemuksesta tiedän, että kaikkein eniten rohkeutta ja lujuutta tarvitaankin silloin, kun ympäristön paineet kasvavat päätöksen tekoon ja tarvittaisiin rohkeutta käydä rukoukseen ja kysellä asiaa vielä Herran edessä.

Mitä opimme kertomuksesta?

Niin, mitä me opimme tästä? Ehkä ainakin sen, että meilläkin sietäisi olla enemmän rohkeutta ja lujuutta kysyä asioita Jumalalta. Vaatii nimittäin rohkeutta seistä Herran tahdossa tai sitä pyytämässä, jos ihmiset vaativat päätöstä tai tietävät jälleen kerran asiat paremmin. Ja mietipä kuinka paljon rohkeutta ja lujuutta vaaditaan silloin, kun Herra antaa selkeän vastauksen ja se ei olekaan se ilmeinen vastaus, jota ihmiset odottavat!

Kuinka paljon helpompaa on valita ihmisten tie ja selittää sitten epäonnistumiset edelleen järjen päätelmin kuin valita Jumalan tie ja todeta, ettei osaa perustella inhimillisesti syitä päätökseen.

Niin – rohkeutta ja lujuutta se vaatii, mutta silti kysyn vielä: kumpi lopulta tietää paremmin ihminen / ihmiset vai Jumala? Miksi siis en kysyisi häneltä silloin, kun koen kykeneväni päättämään itsekin.

Pohdittavaa

Olenko kyllin ”luja ja rohkea” kysymään Jumalalta?