Jokaisella meistä on omat keitaansa, näin ainakin toivon. Keitaalla tarkoitan pysähdyksiä arjen matkalla. Ne ovat välietappeja, joissa matkanteko hetkeksi taukoaa, kun täytämme varastoja.

Nykypäivän keidas. (Kuva StockSnap Pixabaystä)

Nykyään matkakeitaat ovat huoltoasemia tai matkakeskuksia, joiden kautta matkamies kulkee seuraavaan etappiin ja määränpäähän. Ikävä kyllä monesti hänellä on niin kiire, ettei ehdi keitaalle edes kunnolla pysähtyä. Hörpätään vain kahvit nopeasti tai otetaan ne jopa mukaan ajan säästämiseksi. Mihin sitä aikaa sitten säästetään, tiedä häntä.

Samat lainalaisuudet koskevat hengellisiä keitaita. On keidas sitten hiljainen hetki parvekkeella, pistäytyminen kirkossa, luku- ja hartaushetki tai piipahdus luonnon hiljaisuudessa. Haaste on sama. Ehtiikö kunnolla pysähtyä, uskaltaako asettua olemaan niin, että arjen matka voi jäädä hetkeksi odottamaan.

Toisaalta, vaikka pysähtyisin vähän pidemmäksikin aikaa ja laittaisin matkan kiireet syrjään, lienee kuitenkin tosiasia, että suurin osa ajasta kuluu matkalla – ei keitaalla.

Jos siis tämä keidas – hengellisesti – tarkoittaa hetkeä, että ehdin kohdata Jumalan ja viettää hänen kanssaan aikaa, niin kovin jumalatonta elämää me nykypäivän ihmiset sitten elämme. Jos jumalallisen aika on varattu vain satunnaisiin lepohetkiin, niin loppuhan on sitten jumalatonta. Jos päivä täyttyy ties mistä ja keitaalle pysähdytään hyvä kuin edes päivittäin, niin eipä Jumala pääse lahjaksi antamastaan elämästä yhdessä ihmisen kanssa liiaksi nauttimaan.

Keitaan Jumalasta arjen Jumalaksi

Tahdon tässä mielessä haastaa meitä jokaista tarkastelemaan matkaa toisin. Täytyykö sitä odottaa rauhallista keidashetkeä, että ymmärtää Jumalan olevan mukana matkalla.

Eikö arjen matkasta voisi tulla jatkuva hengellinen keidas? Ymmärtäisin Jumalan kulkevan vierelläni jopa kiireessä ja elämän ruuhkassa. Hän on läsnä työmatkalla siinä repsikan paikalla tai täyteen ahdetussa junassa hän voi matkata vaikka sylissäni. Päätetyöskentelyn tiimellyksessä – siinäkin hän on alati läsnä.

Ehkä olet huomannut, että kyllä Jumala kulkee mukanasi myös matkalla – hän ei tule luoksesi vain keitaalla kahvia hörppimään. Jumalasta matkatoverina on Raamatussa humoristinen kuvakin:

”Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut.” (Luuk. 24:15-16)

Siinä veljet tekivät matkaa pyhän tietämättömänä siitä, että Jeesus itse matkusti heidän kanssaan. Heidänkin silmät avautuivat vasta ’keitaalla’, kun pysähdyttiin ruokailemaan.

Humoristista tässä tekstissä on etenkin se, että niin sinä kuin minäkin voimme siirtää ajatuksen aivan sellaisenaan omaan arkeemme. Kuinka monet kerrat Jeesus on yrittänyt saada puheenvuoroa tai liittyä seuraan, mutta emme ole häntä noteeranneet. Jatkamme elämää ja puhetta niin kuin häntä ei olisikaan – puhumattakaan siitä, että hän olisi läsnä elämässämme.

Totean vain, että jos elämäni täyttyy keidashetkiä lukuun ottamatta kaikesta muusta ja Jeesus saa silloin jäädä sivummalle, niin elämäni on jumalatonta. En tietenkään tarkoita tässä jumalattomalla, sitä ettenkö ole Jumalan oma, vaan sitä, että elän kuin häntä ei olisi.

Harras rukoukseni onkin, että opin elämään arjen elämää entistä enemmän niin, että Jumala on konkreettisesti läsnä ei vain valinnoissani, vaan myös tuntemuksissani – ovat ne sitten iloa, surua, vihastusta tai lempeyttä. Se on sitä, kun Jumala saa oman paikkansa koko elämässäni.

Kiitos, Jeesus, että sinä et ole vain taukopaikan Jumala. Sinä olet Jumala, jonka valta ja läsnäolo ulottuu arjen jokaiseen hetkeen. Herra, anna sinä minulle ymmärrystä nähdä sinut siellä. Ehkä sitten minäkin voin aina illan lepoon käydessäni todeta kuin veljet Emmauksen tiellä:

”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” (Luuk. 24:32)