Aleksis Kivi kirjoitti aikanaan ”maailma muuttuu, Eskoseni”, mikä on jäänyt elämään sanontana suomenkieleen. Niin muuttuu, mutta niin muuttuu myös ’Esko’. Tämäkin ’Esko’, joka tässä kirjoittelee, on muuttunut monella tavalla maailman mukana ja siitä huolimatta – välillä sitä vastaankin.

Vaikka maailma ja ihminen itse muuttuvat, Jumala pysyy ja lainalaisuudet hänessä säilyvät. Ne säilyvät, vaikka meidän tulkintamme tai kokemuksemme niistä muuttuvat. Ja nehän muuttuvat vain siksi, että usein katsomme elämää liian kapeasti ja muodostamme yksinkertaistettuja sääntöjä, joiden mukaan toivomme elämän kulkevan. Se ei vain kovinkaan usein mene niin.

No, tämän sanottuani totean vielä uudelleen, että Jumala ei muutu. On siis jotain pysyvää. Ja tällä kertaa tahdon jakaa jotain, mitä olen kirjoittanut hänestä lähes 23 vuotta sitten. Voit miettiä moniko asia on tänään toisin tässä maailmassa ja sinussa itsessäsi. Moni asia tekstissä hymyilyttää minua, mutta mielenkiintoista on huomata, että edelleen kirjoittaisin samalla tavalla, joskin ehkä vähän erilaisin sanankääntein ja joitain kohtia varovasti tasoitellen. Tosin en tiedä, olisinko tänään niissäkään sen enempää oikeassa. Mutta tästä eteenpäin annan Jorin menneisyydestä puhua itsellenikin. Olepa hyvä.

Tekstiä kahden vuosikymmenen takaa

Herramme on valtava Jumala, joka luo uutta. Hän puhuu ihmiselle mitä ihmeellisimmillä tavoilla tarkoituksenaan tulla kuulluksi. Mennyt viikonloppu näet antoi minulle pienen oppitunnin rukouselämästä. En istunut viikonloppua luennoilla, en edes raamattutunneilla, vaan osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa lyhyehköön seitsemän tunnin ratsastusvaellukseen. Kerron hiukan tuosta matkasta, jotta voin edes hieman valottaa sitä totuutta, jonka sain sisäistää.

En ollut koskaan aikaisemmin ratsastanut, joten jouduin aloittamaan koko touhun tyhjältä pöydältä. Ennen vaellusta kouluttaja opetti hevosen käsittelyn perusteita, jotka hän kiteytti lopuksi yhteen neuvoon: ”Hevonen ei ole auto; sitä ei ohjata tai käsketä, vaan sitä pyydetään.”

Tuon lauseen sisäistäminen vaatikin sitten useamman tunnin harjoittelun. Kohta päästyäni hevosen selkään, aloin varovasti soveltaa oppimaani käytäntöön. Voi sitä iloa ja riemua, kun huomasin ratsuni todella tottelevan ’käskyjäni’. Heponi meni juuri sinne, minne ohjasin, joten innostuksen lomassa taisin melko pian unohtaa tuon ratsastuksen perusopetuksen. Minusta oli tullut käskijä ja kuningas jo muutaman onnistuneen aran pyynnön jälkeen. Istuin heponi selässä kuin Napoleon ikään ja käskin sitä milloin oikealle, vasemmalle, eteenpäin, ravaamaan, jne.

Monilla meistä on taipumus käskeä ja hallita joko vallitsevia tapahtumia tai jopa henkilöitä. Tämä taipumus saattaa heijastua myös jumalasuhteeseemme. Nimittäin pian otettuamme ensimmäiset arat askeleet eteenpäin jumalasuhteessa ja rukouselämässä, olemme kohta valmiit ’käskemään’ Jumalaa.

Emme ehkä tohdi käskeä Herraa samalla tavoin kuin noitatohtorit käskevät jumaliaan manatessaan loitsuja, mutta olemme kyllä valmiit nöyrissä pyynnöissämme sanelemaan Jumalalle ehtoja tai neuvomaan häntä kuinka asiat tulisi todellisuudessa hoitaa. Emme enää etsi suuntaa elämään, vaan pyydämme Herraa toimimaan täsmälleen mielemme mukaan, ja petymme häneen ellei pyyntö täyttynytkään pilkuntarkasti.

Käsittääkseni pyyntö, johon sisältyy saneltuja ehtoja tai ennaltamäärätty lopputulos, on työmääräys tai käsky eikä pyyntö. Eikö rukous kuitenkin tulisi olla mieluummin pyyntö tai anomus kuin käsky? Rukouksessa ihminen etsii suuntaa eikä määrää sitä. Niinhän Jeesuskin meitä opetti rukoilemaan. Hänhän sanoi ”anokaa, niin teille annetaan…”, eikä ”käskekää, niin teitä totellaan…”

Roomalaiskirjeen doksologia

Tätä käskijän ja käskyläisen asemaa kannattaa arvioida uudelleen ajatellen alle lainattua Paavalin doksologiaa (Room. 11:33-36), jossa Paavali ylistää Jumalan mahtavuutta ihmiseen nähden.

”Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä! Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä? Kuka on antanut hänelle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin? Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.” (Room. 11:33-36)

Sen kahdessa keskimmäisessä jakeessa Paavali kysyy, mikä on ihminen Jumalaa neuvomaan, saati sitten arvioimaan hänen tuomioitaan ja teitään? Mitä sellaista ihminen on Herralle muka antanut, että hän olisi velvollinen sen hänelle hyvittämään? Entä mikä siis minä olen häntä käskemään tai edes sanelemaan hänelle ehtoja?

Ratsun selästä rukouselämään

Joka tapauksessa viikonloppuinen ratsastusreissu opetti minulle jotain tästä aiheesta. Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin oppinut suvereenisti ’käskemään’ hepoani, teinkin jo ohjausvirheen ja epähuomiossa ohjasin hevoseni suoraan päin toista hevosta ja sen takana olevaa puuta. En enää ehtinyt virhettäni korjaamaan, joten jäin vain odottamaan rysähdystä tarttuen tiukasti humman harjaksiin… vaan rysähdystä ei koskaan tullut. Viisas hepo nimittäin ei totellutkaan sokeasti ’käskyjäni’, vaan se valitsi sulavasti itse paremman reitin. Se ei toteuttanut pyyntöäni, koska se näki sen vääräksi. Olin todellakin hetken luullut ’käskeväni’ ratsua, koska se näytti menevän sinne, minne halusin. Todellisuudessa se meni sinne minne ’pyysin’ korjaten jatkuvasti ohjausvirheitäni niin, että luulin jo hetken hallitsevani ratsastuksen salat. Auto on helppo ajaa päin seinää, mutta hevonen ei. Autoa käsketään, hevosta pyydetään.

Voisiko tämä päteä myös rukouselämään? Voimme virheellisesti kuvitella Jumalan toimivan ehtojemme mukaan, vaikka hän todellisuudessa koko ajan korjaa elämämme suuntaa ja virheitämme vieden meitä turvallisesti kohti määränpäätä. Ehkä näin ihmisen asemassa olisikin viisaampaa pyytää Herraa ohjaamaan elämäämme, ja sanoa hänelle koko sydämestämme ”tapahtukoon sinun tahtosi” mieluummin kuin vaatia häntä noudattamaan vajavaisia toiveitamme.

Voihan olla, että Jumala tietää jotain paremmin kuin me… Ehkä se ’väärä’ rukousvastaus onkin tarkoitettu meidän parhaaksemme. Kenties olin juuri ohjaamassa elämääni väärään suuntaan, kun Herra puuttui tapahtumien kulkuun ja sujuvasti ohjasi elämäni jälleen oikeille raiteille. Mikä minä olen Jumalaani arvioimaan?

Yhteistyö Jumalan kanssa ja hänen tahtonsa hyväksyminen kohdallemme kasvattaa meitä yhä syvempään luottamukseen häntä kohtaan. Kun huomaamme Jumalan todellakin tietävän ja tuntevan tarpeemme meitä itseämme paremmin, opimme luottamaan häneen elämämme jokaisessa käänteessä.

Kiintyminen huolenpitäjään

Et pysty kuvittelemaan kuinka kiinnyin tuon lyhyen vaelluksen aikana ratsuuni; en olisi mistään hinnasta suostunut vaihtamaan hepoani toiseen tuon matkan aikana. Hepo kuljetti minua turvallisesti jopa silloin, kun nousimme kivikkoista polkua vuorelle, enkä minä osannut tehdä muuta kuin pitää lujasti kiinni. En olisi itse osannut ohjata meitä perille, mutta ratsuni oma-aloitteisesti kiersi vaikeimmat kohdat ja toi minut turvallisesti perille. Lukuisten kivikoiden ja kiipeämisten jälkeen saavuin ehjänä perille. Jotain oli matkalla tapahtunut. Nimittäin asenteeni ratsua kohtaan oli muuttunut; en enää käskenyt, vaan pyysin. Olin oppinut luottamaan ratsuuni ja arvostamaan sitä. Se ei enää ollut pelkkä ’ruskea hevonen’, vaan se oli ’luotettava ratsuni’, jonka haikein mielin jätin talliin leikin loputtua. Kumma juttu, eikö?

Uskon, että samalla tavoin Jumalan lähellä eläminen kasvattaa sinua ja minua hänen tuntemiseensa. Kun eteesi nousee ylitsepääsemätön vuori, jonka ylitse Jumala kuitenkin kuljettaa sinut turvallisesti ja varmasti, se synnyttää sinussa luottamuksen. Kohta annat Jumalalle tilaa toimia elämässäsi, ja tuo luottamus kasvaa. Jokainen yhdessä ylitetty este ja koettelemus lujittaa suhdettasi Herraan. Pian huomaat, että siitä Jeesuksesta, joka aluksi oli ’vain’ Jumalasi ja pelastajasi, on tullut elämäsi kallein aarre, jonka varaan olet valmis laittamaan kaiken, mitä sinulla on.

Et enää ’käske’ tai nurise, vaan ylistät hänen ihmeellistä viisauttaan. Et enää näe ’käskyjesi’ toteutuvan tai jäävän toteutumatta, vaan olet oppinut katselemaan hänen ihmeellisiä tekojaan ja luottamaan täysin hänen valintaansa ja hänen johdatukseensa. Et enää näe täyttymättä jääneitä pyyntöjä, vaan tunnet, että hän kuljettaa sinua eteenpäin elämäsi jokaisena päivänä — hän pitää sinusta huolen.

”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun.” (Joh. 14:1)

Pohdittavaa

’Käskenkö’ minä Herraani?
Voisiko Herra todellakin tietää minua paremmin?
Kumpaan luotan enemmän Jeesukseen vai omaan arvostelukykyyni?