[Jatkoa pitkäperjantain saarnalle ylösnousemuksen päivänä…]

Aloitetaan pienellä esimerkillä, mitä kuljetan tämän tekstin lomassa hyvän matkaa. Pahoittelen, että esimerkki on varsin proosallinen, mutta se on konkreettinen minulle ja uskon sen kautta tuttujen tekstien avautuvan aavistuksen elävämmin, kun tuttuuden painolastia vähän kevennetään.

Nostan esimerkiksi yhden ainutlaatuisen omenan. Se on tässä kädessäni ja lasken sen nyt tähän saarnapulpetille. Harvemmin tulee pohdittua, millaisen matkan yksittäinen omena on kulkenut ennen kuin se on tässä minun kädessäni. Menemättä ollenkaan niihin yksityiskohtiin, mitä omenan polulle sen syntymästä tähän hetkeen asti liittyy, ne ovat suurelta osin meille täysi arvoitus. Jos teemme ajatusmatkan omenan mukana, tunnemme varmasti syvää kiitollisuutta siitä, että omena on nyt tässä edessäni. Se on kulkenut monen monta vaihetta syntymästään tähän hetkeen saakka.

Johtaako kiitollisuus sitten siihen, etten sitä söisi? Tuskin, koska vain syömällä tämän omenan, minä voin jakaa sen maut, ravinteet ja vitamiinit. Ja lopuksi huomaan, että omena on kadonnut. Mutta ei se minnekään ole kadonnut, siitä on tullut osa minua. En minä mikään taikuri ole. Olen vain syönyt sen ja sitten me olemme sen jälkeen yhtä.

Kiirastorstai

Lähdetään ylösnousemusaamun kertomukseen koukkaamalla omenan tavoin mukaan vähän historiaa. Palataan vielä kiirastorstaihin. Omenalle on tapahtunut jotain samanlaista, mitä Jeesus tahtoi meille opettaa kiirastorstain iltana, kun

”Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa ja antoi heille, ja he kaikki joivat siitä. Hän sanoi: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.” (Mark. 14:22-24)

Toisin sanoen Kristuksen sovitustyö on jotain samanlaista kuin tuo omena. Ollakseen valmis, se on kulkenut pitkän matkan ja nyt valmiina se odottaa vain sitä, että me kiitollisina nautimme sen.

Tästä on kyse paitsi ehtoollisessa, ennen kaikkea pelastuksessa, josta ehtoollinen meille puhuu. On uskallettava ottaa se vastaan ja tulla osalliseksi siitä. Vasta silloin se on täyttänyt tarkoituksensa meissä. Ja niin se tekee, vaikka meillä ei olisi ollenkaan syvempää tietoa siitä, miten pelastus on meille ikuisuudesta saakka kulkeutunut. Meidän tehtävämme on pieni ja yksinkertainen. Maistaa pelastuksen hedelmää.

Matka jatkuu kiirastorstaista eteenpäin

Tullaan pitkäperjantaihin, jolloin Jeesuksen torstain illassa lausumat sanat saivat täyttymyksensä ehkä tavalla, jota Jeesuksen seuraajat eivät osanneet odottaa eivätkä ymmärtäneet.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä opetuslapset ajattelivat Jeesuksen tarkoittaneen kiirastorstaina sanoillaan. Ja jos nyt pitkäperjantain jälkeisen sapatin aikana nuo sanat olivat saaneet uusia yllättäviä merkityksiä, tuskin ne olivat tavoittaneet tarkoitusta tai ristinkuoleman todellista syvempää merkitystä opetuslasten ajatuksissa.

Tätä ehkä mekin pohdimme pitkäperjantain illassa ja pyhän lauantai läpi, kun odotimme sapatin ajan levon päättymistä lauantain iltaan. Ensimmäisenä kristillisenä pääsiäisenä se oli erikoista aikaa. Levätä epätoivossa, kun kaikki oli menetetty – tulevaisuus oli palanut jo menneisyydessä. Mitä oli odotettukin, sitä ei enää ollut ja mitä oli jäljellä, sekään tuntunut oikealta.

Silti samaan aikaan oli tapahtunut paljon hyvää ja täydellistä. Oli voitettu paljon ja asiat alkoivat olla valmiit niin, että tuo pääsiäisaterian lupaus saattoi astua näkyviin. Se ei näkynyt vielä, mutta kohta oli sen aika astua esiin ihmissilmillekin näkyvänä.

Epätoivo ja menetys asui Jeesuksen seuraajien mielessä vain siksi, että he eivät nähneet, mitä tapahtui ajan kulissien tuolla puolen. Jos he olisivat sen tavoittaneet, he olisivat tanssineet ilosta.

Takaisin omenaan

Palaan nyt takaisin alussa mainittuun erityiseen omenaan, joka edelleen odottaa tässä saarnapulpetilla. Tämä kyseinen omena on kulkenut loppumetreillä varsin erikoisen matkan. Tämä on tositarina tältä pääsiäiseltä vuonna 2024.

Nimittäin kaupasta tultuaan se unohtui kolmeksi päiväksi auton pimeään takakonttiin ruokakassissa. Ja mitä tuon kolmen päivän aikana sille tapahtui, siitä minä eikä kukaan muu tapaukseen osallinen tiedä yhtään mitään. Tiedämme vain, että kolme päivää kului ja kun tuli se hetki, että kassin tavaroita kaivattiin täällä kirkolla retriitissä lauantain päivänä, valtasi odottajat epätoivo.

Onko kassi unohtunut kauppaan? Miten me nyt pärjäämme? Entä jos se on jäänyt autoon? Ovatko kaikki ruokatavarat nyt pilaantuneet? Entä alttarin kukat? Näitä ajatuksia me pyörittelimme sen hetken, kun odotimme auton saapumista tänne kirkon pihalle.

Kun sitten tuo odotettu ja pelätty hetki koitti ja takakontti avattiin, saimme nähdä, miten kaikki oli kunnossa ja oli tapahtunut hyvässä järjestyksessä ajallaan. Olipa ollut niin, että autotallissa oli ollut kutakuinkin jääkaapin lämpötila. Säilyvät siellä myös nuo ruusut, jotka kaunistavat tuossa ylösnousemuksen päivän alttaria. Kolmen päivän pimeydestä nekin ovat nousseet – ja viimeisenä yönä niistä nousi vielä tuo yksi, joka oli lauantain illassa vielä nuukahtanut.

Mutta tässä tämä omena nyt on. Se on kulkenut kolmen päivän matkan ihmissilmiltä salassa ja on nyt valmis nautittavaksi, että minäkin voin tulla osalliseksi siitä.

Tämän tarinan kerroin pääasiassa siksi, että tunnetasolla me kävimme läpi monta samaa asiaa – tosin pienemmässä mittakaavassa, mitä tapahtui ylösnousemuksen päivän aamuna, kun naiset saapuivat haudalle.

Ja tapahtui haudalla…

Naiset olivat odottaneet hekin jo kolmatta päivää. Heillä oli varmasti selkeä mielikuva siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi, jos nyt saisivat mitenkään tuota hautakiveä siirrettyä. No, olihan siellä ylipappien lähettämät vartijat. Riuskoja miehiä, joten asia varmaan järjestyisi. Jotain siis oli hyötyä siitäkin, että nuo ylipapit pelkäsivät niin kovasti, että joku Jeesuksen ruumiin sieltä varastaisi. Kummallista väkeä…

Haudalla naiset eivät odottaneet tapaavansa elävää Jeesusta. He lähinnä ajattelivat näkevänsä Jeesuksen ulkokuoren, mikä sekään ei olisi ollut kidutuksen jäljitä lainkaan se, mikä oli heidän mielikuvissaan yhteisistä vuosista. He toki tiesivät tämän, koska olivat olleet puutarhahautaan Herraansa saattamassa.

Mitä tuona sapatin ylittäneenä odotusaikana oli haudassa tapahtunutkaan, siitä naiset eivät tienneet mitään. Hekin vain saattoivat olettaa ja odottaa näkevänsä jotain, kun hauta avataan. Ja mitä he näkivät – siitä me nyt jatkamme. Pitkäperjantain illan saarnan lopetin näihin sanoihin:

”Niin – ja missä Jeesus oli? Tämän me tiedämme:

”Siellä, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli puutarha, ja puutarhassa oli uusi hauta, johon ei vielä ollut haudattu ketään.” (Joh. 19:41)

Nyt oli, kunnes…”

Ja nyt on sapatin jälkeisenä aamuna on tullut hetki, kun tuo ”kunnes” vihdoin tapahtui. Pääsiäinen on hieno aika kokeilla elää tuo epätoivon odotuksen aika itse, koska siinä huomaa ajan olevan samaan aikaan armollinen ja armoton.

Lainaan otteen ylösnousemusaamun tapahtumista Markuksen ja Johanneksen evankeliumiteksteistä. Niissä korostuu juurikin se, että naiset etsivät jotain, mitä eivät löytäneet, mutta minkä he sitten löysivät – se tuntui uskomattomalta, vaikka sen näkivät ja kuulivat.

” Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.'” Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.” (Mark.16:5-8)

”Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: ”Mitä itket, nainen?” Hän vastasi: ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.” Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani.” (Joh. 20:11-16)

Naiset eivät löytäneet haudasta sitä, mitä he etsivät. Jos haudalle tullessa päällimmäinen tunne oli suru ja ahdistus, nyt tässä hetkessä, kun näkivät tyhjän haudan, tunne todennäköisesti oli hämmästys. Samaan tapaan kuin oli omenaesimerkissäkin.

Kun tapahtui odottamaton, että Jeesus ilmestyi naisille, hämmästys oli niin valtava, että jopa se, minkä näki, tuntui uskomattomalta. Päällimmäinen tunne lienee ollut ”Ei voi olla totta!”. Samaan aikaan, kuin näet ja koet todellisuuden, ajatukset ovat sen verran hitaalla, että et tiedä enää mitä sanoa.

Etsitte Jeesusta?

Ja nyt tässä hetkessä avautuu naisille suuri totuus. Hän, ketä he etsivät ei ollut haudassa. Siellä ei ollut kuollutta Jeesusta, vaan enkeli sanoi:

”Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.”

He odottivat löytävänsä Jeesuksen ruumiin eivät elävää Jeesusta. Hän ketä etsivät ei ollut haudassa. Sen sijaan tuon kolmen päivän aikana oli tapahtunut jotain sellaista, mistä naiset eivät voineet tietää mitään. Se oli salattu heiltä. Silti kaikki oli tapahtunut ja kohta Magdalan Marian edessä seisoi ylösnousemuksen ensihedelmä – meidän Herramme Jeesus Kristus.

Todellisuus ylitti kaikki odotukset. Hämmästys muuttui iloksi. Ja siitä on kyse pääsiäissunnuntain ylösnousemuksen juhlassa.

Silloin voin vain sanoa, että en ymmärrä, en oikein tiedä kuinka osaisin uskoakaan, mutta se, mitä on tapahtunut, mikä on edessäni, vakuuttaa minut siitä, että uskoni on tosi. En osaa selittää tapahtunutta uskottavasti edes itselleni, mutta ylösnousemuselämän kokemus on kiistaton ja se vakuuttaa minut.

Ja palatakseni vielä kerran omenaan. Omena on yhä tässä, voit katsoa sitä etäältä, mutta varmistaaksesi, että omena on aito, sinun pitää tulla sitä lähelle, koskea siihen ja tunnustella sitä. Edelleenkään et voi tietää, onko omena aito vai muovinen, jos et uskalla maistaa sitä. Vasta sen jälkeen, kun olet maistanut, tiedät, millaisesta omenasta on kyse.

Ja samasta asiasta on kyse myös ylösnousemususkossa. Voit katsoa sitä etäältä, voit jopa tunnustella sitä, mutta jos et uskaltaudu tulemaan osalliseksi siitä, et koskaan voi olla varma, mitä ylösnousemususko lopulta tarkoittaa. Tätä on elävä usko. Se ottaa askeleen tullakseen itse osalliseksi. Osallisuus Kristuksesta tekee eläväksi.

Kaikki kääntyy hyväksi

Pääsiäissunnuntaina kaikki muuttui. Vihollisen valtakunta murskattiin. Paha voitettiin lopullisesti. Jumalan rakkauden voima nousi riemuna Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Kristuksen seuraajat täyttää nyt järkkymätön luottamus.

Ja tämä kaikki on olemassa siitä huolimatta, että minäkään en ymmärrä enkä tiedä, mitä tapahtui tuon kolmen päivän aikana. Näen vain hedelmän ja tiedän, että se on hyvä, koska olen saanut maistaa sitä ja tulla siitä osalliseksi.

Ja tähän luottaen kuljen kohti yhä tulevaa. Edelleenkään minun ei tarvitse tietää eikä ymmärtää. Minulle riittää, että tunnen hänet, kuka on ylösnoussut. Hänen ylösnousemuksensa vakuuttaa minut siitä, että minunkin tarinani päättyy hyvin.

Lopetan mystikko Juliana Norwichlaisen syvään hengelliseen oivallukseen. Ja niin kuin usein on, syvä oivallus voi kuulostaa lapsellisen yksinkertaiselta. Syvyys ei ole ajatuksen monimutkaisuutta, vaan oivalluksen syvyyttä. Yksinkertaisenkin asian voi oivaltaa syvästi.

Juliana Norwichlainen (1342–1416) oli englantilainen anakoreetti. Anakoreetti tarkoittaa henkilöä, joka uskonnollisista syistä vetäytyy maallisesta yhteiskunnasta voidakseen viettää intensiivisesti rukoukseen keskittynyttä, askeettista ja olosuhteiden salliessa eukaristiakeskeistä elämää.

Juliana Norwichlaisen persoonasta ei tiedetä paljoakaan, ei edes oikeaa nimeä. Nimi Juliana tulee siitä kirkosta, jonka suojissa hänen asuinkammionsa sijaitsi. Hän oli mahdollisesti vetäytynyt maallisesta elämästä joko ollessaan vielä naimaton tai kenties menetettyään perheensä noina aikoina yleisissä ruttoepidemioissa.

Noin 30-vuotiaana Juliana sairastui itse vakavasti ja näki sairautensa aikana näkyjä Jeesuksesta. Näkyjen perusteella hän kirjoitti teoksen ”Revelations of Divine Love” (Jumalaisen rakkauden ilmestys), jota pidetään vanhimpana säilyneenä naisen kirjoittamana englanninkielisenä tekstinä.

Juliana muistetaan erityisesti lempeydestä, jolla hän lohdutti aikalaisiaan silloisina kovina aikoina, kun kulkutaudit ja sodat pyyhkivät maailmaa. Juliana kuuli näyssä toistuvasti Herran sanat: ”All shall be well”:

”Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi, kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.” (Juliana Norwichlainen)

Tämän sisällinen oivaltaminen on vapauden evankeliumin perusta. Kristuksessa olevalle kaikki kääntyy hyväksi. Mitä ikinä elämässä kohtaan, lopputulos on, että kaikki kääntyy hyväksi. Tätä meille viitoittaa pääiäisen kärsimystie. Millainen ikinä matka onkaan kulkea, kaikki kääntyy hyväksi.

Olkoon tämä meille pääsiäisen kantava sanoma.