Omien tekstien edessä teen alati jatkuvaa toimitustyötä. Mitä olen aiemmin kirjoittanut, ei kohta uudelleen lukiessa enää miellytä minua. Näin ehkä siksi, että nyt hetkeä myöhemmin näen aavistuksen paremmin, mihin teksti minut johtaa.

Muokkaa, leikkaa, liimaa, kopioi…

Toisaalta tarkastellessani tekstiä näen sen sujuvuudessa monet pienet kömmähdykset, joita en tavoittanut vielä ajatusta paperille laittaessa. Korjaan myös virheitä: kirjoitusvirheitä, huonoa lauserakennetta ja virheellisiä ajatuksia. Tähän tapaan tekstin parissa kuluu tunti jos toinenkin. Näin on käynyt monet kerrat tämänkin tekstin parissa.

Samaa muokkausta tehdään kaikkien tallenteiden kanssa, esimerkiksi kuva- tai äänitallenteet. Jos kyseessä on tallenne, on helppo leikata pois huonosti tehtyjä kohtauksia sieltä täältä. Osan voi tehdä jopa uudelleen tai kuvakulmia voi korjata, jos on ollut useampi kamera tallennetta tehdessä. Toisaalta videomateriaalia voi leikata mieleisekseen myös siten, että siitä voi jättää pois jotain, mikä ei syystä tai toisesta joko miellytä tai se ei sovi sanomaan.

Jos ajattelet TV-sarjoja ja nk. tosi-TV -formaattia, ymmärrät, etteivät ne välitä koko totuutta. Eikä koko totuus välity edes live-lähetyksestä, ellei se ’koko totuus’ satu osumaan kameraan eteen niin, että ohjaaja saa kaiken mukaan lähetykseen. Sama ongelma on myös valvontakameroiden kohdalla. Ne eivät saa kuvaan sitä, mitä tapahtuu katveessa – pimeässä kulmassa.

Vaikka kaikki saataisiin mukaan lähetykseen, silti tekniikka ei tänä päivänä pysty millään tapaa välittämään koko totuutta: hajuja, makuja, tunnelmaa, lämpötilaa – puhumattakaan kuvattavien henkilöiden ajatuksista.

Sliipattu ’totuus’ vai totuus?

Miksi puhun tästä? Ainoastaan siksi, että meillä ihmisillä on tapa muuntaa totuutta ja kaunistella asioita. Muokkaamme kertomuksen kuvaa niin kuin minä muokkaan tekstiä ja kuvailemme asioita, kuten leikattua videokuvaa. Jätämme jotain pois ja jotain kuvaamme paremmassa valossa – niin kuin sanotaan.

Sliipattu totuus ei ole totuus. Otetaan esimerkki. Olisiko Lasse Virenin vuonna 1972 Münchenin olympialaisten finaalissa juoksema 10 000 metrin maailmanennätysjuoksu ’ikuinen klassikko’, jos stadionilla ei olisi ollut yleisöä ja kameroita todistamassa sitä, kuinka hän kaatui juoksun puolivälissä, juoksi pääjoukon kiinni, siirtyi kärkeen ja voitti juoksun? Mitä se olisi ollut ’sliipattuna’ ilman kaatumista? Voitto ja hetken voimassa ollut maailmanennätys se olisi ollut, mutta olisiko se enää tänään 50 vuoden jälkeen legendaarinen juoksu kaikkien muiden suurten juoksujen joukossa? Ilman kaatumista se ei olisi mitään. Tarvitaan täten koko kuva ja koko totuus virheineen, jotta todellinen tarina ja sen suuruus tulee esiin. Totuus antaa todellisen arvon tapahtuneelle.

Voisin kuvitella seuraavan Heprealaiskirjeen tekstin juuri tähän Lassen juoksun kontekstiin:

”Koska meillä on ympärillämme näin suuri todistajien pilvi, pankaamme mekin pois kaikki, mikä painaa, ja synti, joka niin helposti kietoo. Juoskaamme kestävinä kilpailussa, joka on edessämme,” (Hepr. 12:1)

Tiedän, ettei Heprealaiskirjeen kirjoittaja tarkoittanut sanoilla ”ympärillämme näin suuri todistajien pilvi” sitä, että meitä tarkattaisiin yleisönä kuin stadionilla, vaan hän viittaa menneiden uskonsankarien esimerkkiin. En siis käy vääristelemään hänen vertauskuvaansa omaan tarkoitukseeni sopivaksi.

En muuta hänen tekstinsä ajatusta sopivasti leikkaamalla sitä tarkoittamaan jotain muuta, mitä hän tekstissään kirjoitti. Mieli toki tekisi näin ’sliipata’ – houkutus on suuri.

Koruton totuus korottaa Kristusta

Pyydän siis Johannesta apuun. Siteeraan Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä tuttua tekstiä, joka lausutaan usein synnintunnustuksen yhteydessä:

”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:8-9)

Lue se muutamaan kertaan. Ymmärrätkö, mitä sen ja esimerkkieni kautta yritän sinulle välittää? Yritän sanoa vain sen, että ei ole mitään syytä leikata, liimata ja muokata oman elämän tarinaa kauniin ’sliipatuksi’. Ennen kuin edes mietit perinteisiä todistuspuheita, tarkennan tarkoittavanani elämäntarinalla myös eilistä ja tätä päivää. En viittaa tarinalla niihin ”vuosiin, kun ryvettiin synnissä” – mistä tietty mieluusti todistamme.

Tahdon katsoa tähän päivään – kuluneen päivän tarinaan. Olisiko paikallaan olla rehellinen ja tunnustaa itselle ja toinen toiselle Jumalan edessä, millaista synnissä rypemistä meidän elämämme jopa parhaana päivänä on?

Eikö nuo arjen kaatumiset anna Jumalan rakkaudesta ja anteeksiannosta paljon oikeamman kuvan, kun uskallamme tunnustaa vaelluksemme heikkouden hänen edessään?

Tiedätkö, että Taivaallinen Isä on nähnyt niin sinun kuin minunkin elämäni ihan live-esityksenä – ilman leikkauksia, korjauksia tai pimeitä kulmia. Hän on nähnyt kantaesityksen hajuineen, makuineen ja ajatuksineen – ihan kaikki. Hänen armonsa ja rakkautensa suuruutta korostaa nimenomaan se, että perin heikosta ’kantaesityksestä’ huolimatta hän on valmis rakastamaan sinua ja on sitä huomennakin.

Jos Lassen juoksusta leikataan kaatuminen pois, se ei enää puhu juoksijan suuruudesta. Jos sinun elämäsi tarina leikataan ja muokataan kauniin valkoiseksi, ei sekään enää puhu Jumalan rakkauden ja anteeksiantamisen suuruudesta olleenkaan siinä määrin, mitä karkea kantaesitys puhuisi.

Pohdittavaa

Minkä tähden emme uskalla olla rehellisiä itsellemme elämän kaatumisista?
Eikö tarinan rosoisuus anna sille uskottavuutta ja korosta juuri Jumalan kunniaa?
Kenen kunniaa korostaa leikattu ja sliipattu tarina? Minun vai Jumalan?