Olen saanut armon lyhyen elämäni aikana oppia tuntemaan Jumalaani yhä paremmin.

Tyhjä astia. Millä täytän? (Kuva yingtao12345 Pixabaystä)

Jumalan tuntemisen oppiminen on saman lainen prosessi kuin mikä tahansa suhde. Niin se on kaikissa suhteissa, että jos viettää aikaa toisen kanssa ja kulkee matkaa yhdessä, huomaa pian, että osapuolet puolin ja toisin oppivat tuntemaan toistensa tavat, heikkoudet ja vahvuudet. Opimme tuntemaan toisen ihmisen jopa niin hyvin, ettei kohta tarvitse enää edes sanoa, kun toinen tietää, mitä kumppani tarvitsee.

Ja kun lisäksi tapahtuu kypsymistä ihmisenä itsenään, niin sitä oppii hyväksymään senkin, ettei toinen ihminen ole ajatukseni hänestä. Ja niin opin hyväksymään hänet sellaisenaan, vaikka jostain syystä en kaikesta hänessä pitäisi. Miksi katsoa tahraa ikkunan kulmassa, jos muuten ikkunasta avautuu huikea näkymä päivään?

Ja tämä tuntemisen lisääntyminen tapahtuu siis kaikissa ihmissuhteissa – ei tarvitse ajatella vain niitä kaikkein lähimpiä. Ja olenpa huomannut tuttavia seuratessa, että niin he oppivat tuntemaan myös lemmikkiensä aikeet – ja päinvastoin.

Jumalasuhteeseen

Ei ole varmaan yllätys, kun tuon palautan tuntemisen teemaan takaisin Jumalaan, josta lähdin liikkeelle. Kuten sanottu, olen saanut oppia tuntemaan Jumalaani vuosien varrella. Hän on aina uskollisesti kulkenut rinnallani, vaikka on ollut aikoja, etten ole hänen läsnäoloaan juuri noteerannut muutoin kuin silloin, kun olen apua tarvinnut, hänestä saarnannut tai opettanut. Anteeksi tämä, Herrani.

Vuosien saatossa minusta on tullut entistä hiljaisempi myös jumalasuhteessani. Jumalasuhteessa tämä sanaton viestintä, mihin ihmissuhteissakin viittasin, on tullut minulle aina vain tärkeämmäksi. Se ei vain enää ole minun sanattomuuttani siksi, etten ehdi noteeraamaan, vaan olen vain hiljaa Herrani edessä, koska tahdon antaa hänelle tilan olla elämässäni ja puhua minulle.

Olen niin paljon hänelle puhunut, että on minun vuoroni kuunnella nämä elämäni jäljellä olevat hetket. Sitä paitsi ei ole parempaa aamua kuin istua hiljaa, antaa mielen juosta ajatukset loppuun ja kuunnella Jumalan puhetta mielen pilvien takaa. Se on hiljaista rukousta, tutkivaa rukousta, mietiskelyä, kontemplaatiota tai mitä nimeä siitä nyt tahdot käyttää.

Keskustelussa noussutta

Joitain aikoja sitten olin työni puolesta taas kerran palaverissa ja sen jälkeen lounastamassa. Monesti nämä palaverit ovat ikävä kyllä enemmän ihmisten palavereita kuin Jumalan, vaikka evankeliumista puhutaankin. No, lounaalla meitä oli mukava joukko hengellisen työn tekijöitä ja keskustelu lainehti puolelta toiselle.

Kävi niin, että keskustelussa puhuimme myös siitä näkymättömästä todellisuudesta, jonka keskellä elämme, vaikka se ei meille usein näyttäydykään. Ja jos se näyttäytyisi, niin eihän se näkymätön olisikaan.

Nämä veljet ja sisaret eivät tunteneet minun hartauskulttuuriani, vaan he edustivat sellaista reilua suoran toiminnan herätyskristillistä perinnettä, missä rukoukseenkin hiljennytään melko kovaäänisesti. Sellaisesta minäkin olen tullut eikä siinä mitään vikaa ole. Aika aikaansa kutakin, sanotaan.

Tuli siinä sitten puheeksi myös hiljentyminen. Ajattelin kertoa heille omasta tavastani hiljentyä aamun pimeässä tai luonnon keskellä, kunhan vain suunvuoron saan. Suunvuoroa ei onneksi tullut. Nimittäin ennen kuin ehdin mitään sanomaan, kuulin jotain tuttua nuoruuden ajoiltani, mikä sai minut pysymään hiljaa. Puhuttiin henkimaailmasta, joten nousipa siinä esiin ajatus siitä, että jos ihminen avaa mielensä hiljaisuudelle tai tyhjentää mielensä, niin hän automaattisesti avaa portin pahuudelle. On siis parempi pysyä erossa kaikista retriiteistä ja oudoista rukousperinteistä – sanottiin.

Muistan hyvin, miten itsekin nuorena kristittynä minäkin ajattelin niin, koska silloin minulle niin opetettiin ja olen pimeässä menneisyydessäni toki sen toisen puolen joutunut myös kokemaan. Siinä sitten ajattelin, että on parempi vaieta omasta hartauselämästä, etteivät nyt ajattele, että minussakin asuu suuri joukko demoneja.

Jäin ajattelemaan…

Jäin miettimään asiaa. Ymmärrän toki, että on parempi välttää sellaista, mistä voi seurata harmia itselle. Ja niinhän se on. Nuorena kristittynä en olisi varmaan ymmärtänyt oikein mitään siitä hiljaisuuden polusta, jota vanhempana olen saanut oppia kulkemaan. Se olisi varmaan ollut minulle vain jokin itsensä kehittämisen tie – ja näin turhuutta ja tuulen tavoittelua.

Jos ei ole selvillä siitä, mitä tekee, voi hyväkin työkalu olla turmiollinen. En todellakaan tartu moottorisahaan, koska en sitä osaa kunnolla käyttää. Sama koskee purjevenettä, lentokonetta, jne. Silti olen huomannut, että niin moottorisahalla, purjeveneellä kuin lentokoneellakin voi tehdä niin hyvää kuin pahaa – ja ne voivat olla siunaukseksi osaavissa käsissä – ja kirous, kun niitä käytetään pahaan.

Samalla tavalla ajattelen hiljaisuuden ja kontemplaation perinteistä. Niillä on paljon annettavaa ’osaavissa käsissä’ ja kun ne ovat kohdistettu oikeaan Jumalaan. Eikä se mielen tyhjä tila ole mikään vakuumi, jota vetää puoleensa kaiken lian ja pahuuden tästä maailmasta.

Jo luonnonlakien mukaan tyhjän tilan pitää toki täyttyä jollakin, mutta onko todella niin, että se on vain pahuuden temmellyskenttä? Olen saanut itse oppia tuntemaan Jumalan syvemmin juuri tuon mielen tyhjän tilan kautta.

Minulle tyhjä tarkoittaa tilaa, jonka olen pyhittänyt – siis erottanut – Jumalalle tilaksi toimia minussa, sydämessäni ja koko elämässäni. Se ei siis ole vain tyhjää, minkä minä jätän täyttämättä, koska Jumala täyttää sen. Tämä on kontemplaation suuri salaisuus.

Lopuksi

Voi niitä, jotka eivät anna tilaa Jumalalle. Ja voi niitä, jotka tekevät tilan, mutta eivät sinne Jumalaa kutsu. Tasapuolisen vajaaksi jää kummankin kokemus yltäkylläisestä elämästä.

Ja tätä elämää katsellessani olenpa huomannut senkin, että useammalle ihmiselle elämän täysi tila on suurempi kirous ja kiinnityskohta pahaan kuin tyhjä. Olen nähnyt, kun elämä täytetään ties millä, ja niin se kohta täyttyy Jumalan mielen vastaisista asioista. Ja niin tuo ’turvallinen’ täysi vie viimeisen tilan Jumalalta asua ihmisen elämässä. Jumalasta tulee statisti kunnes hänet unohdetaan kokonaan.

On sitten kyse tyhjästä tai täydestä, väitän, ettei tila itse ole tie hyvään tai pahaan. Kyse on siitä, mihin ihminen tilan pyhittää, kenelle hän sen antaa ja mitä varten. Pyhitänkö mieleni tai aikani tyhjän tilan Herrani Jeesuksen kohtaamiselle ja palvomiselle? Vai pyhitänkö sen itseni kehittämiselle – kenties taas jonkin tyhjän kokemuksen etsimiselle? Haluanko täyttää tyhjän itselläni tai mielihaluillani vai tahdonko vain antaa tilan Jumalalle olla minua lähellä.

Entä se elämän täysi? On se sitten omaisuutta tai aikaa. Annanko sen Jumalalle vai pidänkö itselläni? Ja tietenkin äärimmilleen vietynä voin kysyä annanko tyhjäni tai täyteni rakastavan Jumalan vai pahan käyttöön?

Minkä pidän itselläni tai minkä annan jollekin muulle kuin Jumalalle, se on pois Jumalalta. Minkä annan hänelle, se on hänen; on minulla sitten annettavaa hänelle tai ei. Tärkeintä on, että annan sen, mitä minulla on: tyhjäni tai täyteni.

Lopetan tämän pohdinnan Jeesuksen sanoihin. Hän sanoo saman asian mukavan rempseän suoraan:

”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.
” (Matt. 10:37-39)