Ihmettelen.
Miten joku niin pitkään salassa ollut asia voi aueta kuin aivan yllättäen?
Kuin jumiinmennyt kaivonkansi, jota itse olin koittanut avata:
välillä kangella vääntäen, välillä päällä hyppien.
Toisinaan taas unohtaen
ja antaen kannen hautautua mullan peittoon,
aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Ja kuitenkin
se on aina ollut siellä,
maan alla, piilossa,
aivan kuin odottamassa, että tulisi löydetyksi.

Eräänä päivänä
eräs minua voimakkaampi
tuli, katkoi ruohon, repi juurineen rikkaruohot,
lakaisi mullankin kannen päältä pois
ja sanoi:

Nyt saa riittää!

Hän raotti hiljaa kantta,
ja kuin aivan hymyillen,
Hän aivan kuin riuhtaisi kannen kokonaan auki ja sanoi:

Minä olen maailman valo,
jotta ne, jotka Minua seuraavat,
saisivat vaeltaa valkeudessa ja vapaudessa,
vailla kiinni jumittuneita kaivonkansia,
jotka eivät halua tulla valkeuteen.

– Elisa