Se, mitä tänä päivänä me kutsumme ”kristillisyydeksi” tai mitä kutsumme sanoilla ”kirkko” ja ”seurakunta”, on ajan saatossa muotoutunut traditioksi ja jopa instituutioksi. Se näyttäytyy meille hyvässä mielessä juurtuneena ja kestävänä kasvupohjana. Toisesta näkökulmasta katsottuna se näyttäytyy paikalleen pysähtyneenä ja jopa rajaavana rakenteena.

Voisi sanoa, että kristinusko on parissa tuhannessa vuodessa varttunut kypsään ikään ja jättänyt taakseen ’nuoruuden’ hurjat kokeilut, mutta ikävä kyllä monin paikoin myös nuoruuteen liittyvän elinvoimaisuuden. Sama tilanne muuten vallitsi Jeesuksen ajan juutalaisuudessakin. Valtavirta oli vankistanut asemansa, mutta onneksi Jumala herätti silloinkin virran reunamilta elinvoimaisia suuntauksia, jotka pitivät messiastoivoa ja elävää uskoa yllä.

”Tien seuraajat” elävinä kivinä

Ja lähtipä juutalaisuuden juurilta meidänkin ”tiemme” – ”tien seuraajaksi” meitä kristittyjä alkuun kutsuttiin (Ap. t. 9:2). Meidän uskomme nousi juutalaisuuden juurilta Jumalan Pyhän Hengen synnyttämänä elinvoimaisena virtana. Ja mitä luemme Uudesta testamentista, näemme siellä Jumalan seurakunnan olevan luonteeltaan dynaaminen, luova ja elinvoimainen, mitä tulee sen kykyyn löytää paikkansa omassa ajassa. Se on alati elävä rakennus niin kuin apostoli Pietari asian ilmaisee.

”Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset tosin ovat hylänneet mutta joka Jumalan silmien edessä on valittu ja kallis. Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhrataksenne hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia.” (1. Piet. 2:4-5)

Jeesuksen Kristuksen sovitustyö on siis muuttumaton perusta ja kestävä kallio seurakuntarakennuksen alla. Rakennus puolestaan on luonteeltaan elävä ja yhtä dynaaminen kuin oman aikansa ihmiset, mutta se on rakennettu iankaikkiselle perustalle. Perusta Jumalan sanassa on pysyvä ja iäinen, mutta seurakunnan ilmeneminen omassa ajassaan on elävää ja rohkeasti sen haasteisiin vastaavaa.

Ikävä kyllä tuntuu monesti siltä, että seurakunta on ymmärtänyt perustan ja rakennuksen luonnon väärin päin. Rakenteista, tavoista, rakennuksista ja järjestyksestä pidetään kiinni kynsin hampain, mutta samaan aikaan keskusteluissa kuin elävässä elämässä halveksitaan Jumalan sanan ikuisia arvoja. Pidetään siis kiinni muodoista ja perinteistä kuin ne olisivat ikuisia, mutta samaan aikaan valitaan itse elää kuin pellossa.

Olisiko hedelmällisempää mieluummin lähteä liikkeelle Jumalan sanan arvovallasta ja kunnioittaa sitä ensin omassa elämässämme ja vasta sitten alkaa huudella toisille muotoseikoista? Ja olisiko edelleen hyvä miettiä, onko Jeesuksen Kristuksen tahto todellakin pyörittää omasta ajastamme jo vieraantunutta ’ohjelmaa’ paikoissa, jonne ihmiset eivät enää luonnostaan tule? En sano, että pitäisi lopettaa nykyinen toiminta, vaan kysyn, että voisimmeko pohtia seurakunnan olemusta vähän laajemmin omassa ajassamme?

Vuolas virta

Alussa virrasta jo puhuinkin, joten voisin kysyä edelleen, että uskallammeko mennä myös sinne, minne Jumalan Pyhä Henki avaa uusia virranuomia?

”Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi”. Tämä on kehotus meille jokaiselle. Tämä on kehotus elää ”hengellisenä huoneena” tässä ajassa, missä me tänään elämme. Jumalan seurakunta Jumalan Pyhän Hengen johtamana on kuin joki – vuolas virta. Se on täynnä elämää.

Joki etsii oman uomansa virrata.

Joki virtaa jatkuvasti ollen samalla elämän lähde paitsi joen asukkaille (kalat, kasvit, jne.) myös sen ympäristölle. Joessa vesi ei pysähdy, se on liikkeessä. Jos virtaus lakkaa, joesta jää jälkeen kohta kuiva eloton joenuoma. Mutta virtaavassa joessa on voima, se hakee uuden uoman virrata toisaalta, jos sen virtaus estyy syystä tai toisesta nykyisessä uomassa.

Emme voi tehdä ensin joenuomaa ja pakottaa sen jälkeen jokea (elävä virtaava vesi) virtaamaan sille suunnittelemassamme uomassa. Toki joki voi virrata meidänkin suunnittelemassa uomassa, mutta se tekee niin vain sen aikaa, kun uoma on sille sopiva. Tavalla tai toisella joki etsii oman käyvän uomansa ja se vaihtaa uomaansa ajan saatossa aina tilanteeseen sopivalla tavalla.

Kutsukaamme siis mekin Jumalan Pojan seurakuntana Jumalan ’virta’ virtaamaan vuolaana keskellämme. Älkäämme yrittäkö pakottaa Jumalan virtaa kulkemaan vain niitä totuttuja uomia pitkin, mistä isämme ovat tottuneet ’vetensä’ hakemaan. Ehkä Jumalan virta kulkee edelleen sielläkin, mutta nähkäämme se myös siellä minne se avaa uusia uomia tavoittaakseen taas uusia ihmisiä uusina aikoina iankaikkisen Jumalan iankaikkiseen valtakuntaan.

Pohdittavaa

Mikä oli ensimmäinen asia, mihin ajatukseni kohdistui tätä lukiessa? Aloittaisinko sieltä?