Ei ole aina helppo tietää, mikä on lähellä ja mikä kaukana. Kaukainenkin vuoren huippu voi vaikuttaa olevan kävelymatkan päässä, jos ei osaa arvioida vuoren kokoa ja maiseman mittasuhteita. Se, mikä tuntuu olevan lähellä, onkin kovin kaukana.

Toisaalta vieraassa kaupungissa sijaitseva nähtävyys voi tuntien etsimisen jälkeen vaikuttaa hävinneen kuin tuhka tuuleen, vaikka se on ollut koko ajan siinä kulman takana, mutta vain sopivasti silmän tavoittamattomissa.

Sama läheisyyden ja etäisyyden ongelma pätee ihmisiin. Kysymys on siitä, ymmärränkö läheisyyden? Voimme kokea olevamme ihmisestä kovin etäällä, vaikka hän on lähellä vieressämme. Ja vastakohtaisesti sydänystävän läheisyys huokuu hänen kirjeistään tai äänestään puhelimessa, vaikka etäisyyttä olisi tuhansia kilometrejä. On siis etäisyyttä ja läheisyyttä, jota ei välttämättä voi mitata matkassa. Kyse on läheisyyden kokemisesta ja huomaamisesta.

Läheisyys jumalasuhteessa

Läheisyyden ja etäisyyden kokemus tulee esiin jumalasuhteessa. Toisena päivänä Herra tuntuu olevan kovin etäällä – huutomatkaakin etäämpänä. Ja kas toisena hetkenä Herra Jeesus on niin lähellä, että hän tuntuu kuulevan mielen pienimmänkin huokauksen. Ja onpa vielä niin, että samaan aikaan toinen kokee vahvasti Jumalan läsnäolon, kun taas toinen tuntee olevansa yksin ja kaukana Herrasta ihmisjoukossa, jossa muut kokevat Herran läheisyyttä. Tätä kaikkea olen kokenut.

Me ihmiset kaipaamme tulla kosketetuiksi – kaipaamme elävää yhteyttä Herraan – etsimme hänen läheisyytensä tuntua. Ja etenkin silloin, kun Jumala tuntuu olevan etäällä, kysymme, miksi Jumala ei ole lähellämme. En usko, että Herra Jeesus on milloinkaan meistä kaukana, koska jo lähetyskäskynkin ydinsanoma on hänen läsnäolonsa lupauksessa:

”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20b)

Jeesus Kristus on Jumala, joka on aina lähelläsi. Jos et silti koe niin, lienee kyse jostain samasta kuin edellä annetuissa esimerkeissä läheisyydestä ja etäisyydestä. Nimittäin voihan aina olla niin, ettet syystä tai toisesta havaitse hänen olevan lähelläsi. Ehkä maailman myrsky ja myllerrys vie huomiosi niin, ettet sen edessä kykene kokemaan Herrasi läsnäoloa. Katsot vain kauhuissasi kohti tulevaa, etkä kykene irrottamaan siitä katsettasi hetkeksi nähdäksesi, että Herra Jeesus on kanssasi nyt ja samoin hän on kanssasi myös hetkinä, joita nyt kauhulla odotat.

Käytän Herramme läheisyyden kokemuksesta esimerkkinä tämän sunnuntain tekstiä Luukkaan evankeliumista (Luuk. 24:13-49). Se on kertomus ylösnousseen Jeesuksen ja kahden opetuslapsen kohtaamisesta Emmauksen tiellä.

En käsittele tässä koko kertomusta, vaan otan muutaman jakeen esimerkiksi läheisyyden aiheen tiimoilta. Jos kertomus ei ole tuttu, voit lukaista sen kokonaisuudessaan Luukkaan evankeliumin lopusta (Luuk. 24:13-35).

Kertomus todistaa meille Kristuksen ylösnousemuksesta. Samalla se opettaa meille jotain siitä, ettei Jumalan läheisyyden kokemus ole vain toisten etuoikeus. Jokainen meistä kokee aika ajoin Herran läsnäolon eri tavalla, vaikka hän on koko ajan lähellämme Henkensä kautta.

Matkalla Emmaukseen

Pidämme kertomuksista ja muistamme ne huomattavasti paremmin kuin teoreettisen esityksen tai loogisen oppirakennelman. Tästä syystä oheinen evankeliumitekstin esimerkki on mitä parhain väline ymmärtää jotain Kristuksen läheisyydestä sinun ja minun elämässä.

Kertomus Emmauksen tien tapahtumista on osuva kuva siitä, miten Herra on lähellämme silloinkin, kun emme häntä syystä tai toisesta tunne. Aloitan kertomuksen tarkastelun sen alusta, tieltä Jerusalemista Emmauksen kylään:

”Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa Emmaus-nimiseen kylään, jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut.” (Luuk. 24:13-16)

Oli siis viikon ensimmäinen päivä eli ensimmäinen pääsiäispäivä, kun Jeesus liittyi kahden opetuslapsen seuraan matkalla Jerusalemista Emmauksen kylään johtavalla tiellä. Tämä oli se päivä, kun Herra nousi kuolleista. Emmaus oli noin 11 kilometrin matkan päässä Jerusalemista.

Toinen matkalaisista oli nimeltään Kleopas, joka kirkollisen perimätiedon mukaan olisi se Klopas, jonka vaimon Johannes mainitsee olleen Kristuksen ristin juurella (Joh. 19:25). Ja edelleen perimätiedon mukaan hän olisi ollut Joosefin, Jeesuksen isän, veli ja vieläpä isä Jerusalemin piispa Simonille, joka jakoi kertomuksen Emmaus tien tapahtumista Luukkaalle. Jos toinen matkaaja perimätiedon mukaan oli Simon, matkalaiset olivat toisilleen sukua: isä ja poika.

Matkalaisia mietitytti viimeisen päivän tapahtumat pääsiäisjuhlilla. Ensiksi nasaretilainen Jeesus oli joutunut juonittelun kohteeksi, minkä vuoksi hän kärsi ristinkuoleman muutama päivä sitten. Tapahtumien kulku tuntui hämmentäneen opetuslapsia, koska Jeesus mitä ilmeisemmin kuitenkin oli heidänkin mielestään se messias, jota oli odotettu pitkään.

Opetuslasten hämmennystä kuvaa, että he puhuttelivat Jeesusta kertoessaan hänestä profeetaksi – eivät enää messiaaksi (Luuk. 24:19). Todennäköisesti Jeesuksen odottamaton pois lähtö sai heidät ajattelemaan, ettei Jeesus ollut sittenkään messias vaan profeetta. Edelleen muutama jae myöhemmin he paljastavat odottaneensa, että Jeesus vapauttaisi Jerusalemin ja koko Israelin Rooman vallasta (Luuk. 24:21). Ja nyt kun Jeesus oli kuollut, tämä kaikki jäisi toteutumatta.

Eikä siinä ollut kaikki. Niin kuin edellä tapahtunut ei olisi jo riittänyt, niin varhain kuluvan päivän aamulla muutamat naiset väittivät Jeesuksen haudan olevan tyhjä, ja että enkelit olisivat sanoneet heille, että Jeesus on noussut ylös kuolleista (Luuk. 24:22-24). Eikä naiset olleet kaikkea voineet keksiäkään, koska muutamat opetuslapsistakin todensivat tapahtuneen. Ainakin Jeesuksen ruumis oli kadonnut. Mihin sitä nyt uskoisi!

Miehet varmasti tahtoivat uskoa tämän aamuisen uutisen ylösnousemuksesta todeksi, mutta kun se ei tuntunut mitenkään mahdolliselta. Eikä pääsiäisjuhlien tapahtumissa ollut muutenkaan mitään järkeä! Ja mitä ihmettä he itse nyt elämässään tekisivät, kun suunnitelmat ja varasuunnitelmatkin olivat kaatuneet pääsiäisjuhlien aikaan – silloin, kun he odottivat messiaan ottavan vallan.

Siinä he kuitenkin nyt allapäin ja murheissaan matkasivat jalan kohti Emmauksen kylää Jeesus heidän seurassaan (Luuk. 24:15). Ja vieläpä he kertasivat pääsiäisen tapahtumia tälle heille tuntemattomalle matkakumppanille (Luuk. 24:16), kun hän ei tuntunut olevan lainkaan tietoinen niistä (Luuk. 24:17-19a).

He kertasivat tapahtumat matkakumppanilleen (Luuk. 24:19b-24). Entä mitä miehille vielä tuntematon Jeesus teki kertomuksen kuultuaan? Heidän hämmästyksekseen hän ei päivitellyt tapahtumia yhdessä heidän kanssaan, vaan hän selitti heille kirjoitusten valossa tapahtumat osoittaen, että kaikki tapahtumat olivat sittenkin menneet juuri niin kuin Jumala oli tarkoittanutkin (Luuk. 24:25-27).

Kuvittele tämä tilanne mielessäsi. Syystä hämmentyneet ja murheelliset opetuslapset kulkivat parin tunnin matkaa yhdessä Jeesuksen kanssa tuntematta häntä. Kertomus mainitsee, että ”heidän silmänsä olivat kuin sokaistut”.

Olivat silmät sitten murheen ja hämmennyksen sokaisemat tai jotain muuta, siinä he kävelivät yhdessä Jeesuksen kanssa tunnistamatta häntä – ymmärtämättä, että heidän mestarinsa, jota he niin kaipasivat, matkasi tietä yhdessä heidän kanssaan. Sangen koominen tilanne näin ulkopuolisen silmin katsottuna, mutta voi niin todellinen heille.

Luulen, että tässä on jotain tuttua meidän omaan elämäämmekin – voi näet olla, että useimmin kuin arvaammekaan, teemme samoin matkaa silmät sokaistuina milloin murheesta, milloin hämmennyksestä, kokien Herran Jeesuksen olevan kovin kaukana…

Perillä Emmauksessa

Kertomuksen etenemisen kannalta käänteen tekevin hetki oli perillä Emmauksessa, kun tuntemattoman Jeesuksen ja miesten teiden oli määrä erota.

”He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: ’Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.’

Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään.” (Luuk. 24:28-31)

Opetuslapset olivat selittämättömällä tavalla vakuuttuneet miehen puheesta, joten he pyysivät häntä vielä liittymään seuraansa, koska oli jo myöhä ja pimeys katkaisisi hänen matkantekonsa joka tapauksessa.

Tämän kertomuksen kaunein lause on minun mielestäni ”Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen” – se on jotain, mitä Jeesus tekee tänäkin päivänä meidän kohdallamme. Hän tulee samoin meidän elämäämme ja jää meidän luoksemme.

Jeesus ei tule ja viivy luonamme tuntemattomana tai etäisenä, vaan hän tulee ihmistä lähelle. Saamme kokea jotain samaa, mitä teksti kuvaa ateriayhteydellä: ”hän sitten aterioi heidän kanssaan”. Ateriayhteys ei ole mikä tahansa ruokailuhetki, vaan siinä vallitsee erityisen läheinen yhteys aterioitsijoiden kesken. Tekstissä Jeesus tuli lähelle ja vieläkin lähemmäksi, koska opetuslapset eivät häntä tunnistaneet. Hän teki jotain kertoakseen olevansa lähellä.

Opetuslapset eivät hämmennykseltä ja surulta Jeesusta vielä matkalla tunnistaneet, vaikka he tunsivat Jeesuksen puheessa jotain tuttua:

”He sanoivat toisilleen: ’Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?’” (Luuk. 24:32)

Vaikka Jeesuksen puhe oli herättänyt heissä intoa ja hehkua, he eivät tunnistaneet häntä. Mutta Jeesus tuli vieläkin lähemmäksi: ”hän meni sisään ja jäi heidän luokseen” ja ”hän sitten aterioi heidän kanssaan”. Ja heidän aterioidessaan Jeesus teki jotain sellaista, mikä avasi opetuslasten silmät tuntemaan hänet ylösnousseeksi Jeesukseksi: ”hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille.”

Voin kysyä, mikä sai aikaan silmien avautumisen? Kyse on yksinkertaisesti siitä, että tämän tehdessään Jeesus puhui opetuslapsille heidän sydämensä aaltopituudella. Hän tuli heidän lähelleen tavalla, joka auttoi heitä tunnistamaan hänet.

He tunnistivat Jeesuksen samaan tapaan kuin Magdalan Maria haudalla. Siis jostain sellaisesta tutusta ja Jeesukselle ominaisesta, jonka he osasivat liittää Jeesuksen persoonaan. Saman päivän aamuna Magdalan Marialla se oli Jeesuksen tapa puhutella häntä: ”Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Maria.’” (Joh. 20:16). Nämä opetuslapset puolestaan tunnistivat Herran hänen ’pöytätavoistaan’ (Luuk. 24:30-31), tavasta murtaa leivän.

Samassa, kun he tunnistavat hänet, he myös oivalsivat, että Jeesus oli kulkenut heidän kanssaan koko tämän ajan. Heidän ymmärryksensä avautui käsittämään kaiken sen, mitä Jeesus oli heille matkalla messiaasta puhunut.

Kuvittelepa jälleen mielessäsi tekstin tilanne. Millainen käänteentekevä hetki on ollut tuo leivän murtaminen. Siinä, missä he ymmärsivät ylösnousseen Herran olevan heidän lähellään, he ymmärsivät myös, mitä Jeesus oli tehnyt heidän puolestaan. Mikä ilo ja mikä riemu! Jeesus oli heidän lähellään; kaikki se, minkä he luulivat hetken jo rauenneen, olikin toteutunut sanasta sanaan – ei ehkä siten kuin he alkujaan odottivat, vaan vieläkin ihmeellisemmällä tavalla.

Jumala, joka on aina lähelläsi

Ajattelepa Emmauksen tien tapahtumia ja mieti omaa elämääsi. Kuinka monesti olemme samassa tilanteessa kuin opetuslapset Emmauksen tiellä? – Kuljemme elämää eteenpäin murheen tai hämmennyksen sokaisemana kykenemättä näkemään, että Herra Jeesus on aina lähellämme. Hän ei ole mennyt piiruakaan etäämmälle, vaikka emme ahdingoilta tai iloilta kykene häntä näkemään. Hän on aina lähellä, vaikka katse ja mieli harhailevatolosuhteissa, omassa itsessätai tunteissa. Jos kerran näköalattomuuteen erehtyivät opetuslapset jopa ylösnousseen Jeesuksen käyskennellessä heidän kanssaan, voi sama käydä meillekin.

Niin ei tarvitse olla, mutta aina joskus me ihmiset vain sokaistumme näkemästä oikein. Emme näe Herraa siinä lähellä, vaikka hän on varmasti siinä. Se on hengellistä likinäköisyyttä, joka aika ajoin vaivaa jokaista. Tällöin on hyvä tietää, että vaikka syystä tai toisesta olemme estyneet kokemaan Herran lähellämme, hän on silti aina luonamme.

Nimittäin Herramme lupaus olla aina luonamme on jotain samaa kuin tekstissä jakeesta 29 alkaen:

”Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään.” (Luuk. 24:29b-31)

Kun Herra Jeesus kerran astuu elämäämme, hän jää luoksemme. Hän ei ole etäinen, vaan päinvastoin hän vaalii yhteyttä kanssamme. On kyse vain siitä, että opimme näkemään hänet lähellämme. Niin kuin opetuslapset tunnistivat Herransa läheisyyden hänen tavastaan murtaa leipää ja Magdalan Maria tunnisti hänet hänen sanoistaan, mekin tunnistamme hänet tavalla, mikä on meille ominainen.

En tiedä, miten sinä tunnistat Herran ja koet hänen läsnäolonsa, mutta uskon, että hänellä on oma tapansa tavoittaa sinut. Se, miten Herra kohtaa minua tavalla, jota minä kuulen, voi olla kovin erilainen sinun tavastasi kuulla Herran Jeesuksen ääni.

Muistathan, että Herran kohtaaminen – niin kuin kohtaaminen yleensä – on kahden persoonan välinen yhteys. Ei riitä, että vain toinen on läsnä, vaan yhteyden syntymiseen tarvitaan aina kummankin osapuolen läsnäolo. Jos vain toinen on läsnä, se ei ole kohtaaminen – vaan ohitus tai sivuutus.

Tiedä, että Herra Jeesus on Jumala, joka on aina lähelläsi. Etäisyyden tunne ei johdu hänestä, vaan siitä, että me ihmiset olemme aika ajoin Emmauksen tien kahden opetuslapsen kaltaisia – niin kiinni arjessa tai hämmentyneitä, ettemme näe Herraamme oikein. Mutta tiedä myös, että Herra Jeesus kyllä kykenee tavoittamaan huomiomme, niin kuin hän teki tekstissäkin.

Rakentukaamme Herran Jeesuksen yhteydessä ja käykäämme elämän tietä eteenpäin tietäen, että Herra on aina lähellämme. Luepa vielä kerran tämä kaunis lause ja omista se omalle kohdallesi.

”Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen.” (Luuk. 24:29b)

Pohdittavaa

Mistä johtuu, että joskus Herra tuntuu olevan kaukana?
Onko Jumala aina lähellä – vai ottaako hän minuun etäisyyttä?