On asioita, jotka eivät tunnu muuttuvan. Ne ovat asenteita ja ajatuskulkuja ajatusten uumenissa. Ajan myötä toiset huolet käyvät pieniksi, kun taas toiset kasvavat alati suuremmiksi. Tarkoitan tällä sitä, mitä suhtaudun asioihin.

Mikä eilen oli ylitsepääsemätön este, tuntuu tänään keveältä huolelta. Silti tänään on sitten jokin muu asia, joka saa minut samalla tavalla pois raiteiltani. Syvällä sisällä mikään ei muutu, vaikka kuvittelen kasvaneeni eilisestä.

Seuraavaksi teen aikahypyn noin kymmenen vuoden taakse. Alkuperäinen tekstini ja sen esimerkit ovat 2010-luvun taitteesta. Kerron siinä kaksi kertomusta omasta elämästäni. Nyt kumpikin niistä huvittaa minua suuresti. Ajattelen, että on sitä pojalla ollut silloin murheet.

Kaikki ei kuitenkaan ole muuttunut. Nimittäin reflektioni Psalmin 62 tekstistä on edelleen ajankohtainen. Asiat ovat eri, mutta totuus pysyy.

Lukekaamme ensin tämä psalmin teksti, ja käydään sen myötä vanhojen esimerkkieni kautta tekstin ajankohtaiseen merkitykseen.

”Jumalan edessä mieleni hiljenee, hän antaa minulle avun. Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Kuinka kauan te jatkatte syyttelyänne, hyökkäätte kaikki kimppuuni? Minä olen kuin kaatuva seinä tai luhistuva muuri. He juonittelevat syöstäkseen minut maahan, he rakastavat valhetta. Suullaan he siunaavat, mutta sisimmässään he kiroavat. (sela) Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon. Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on luja kallio, hänessä on turvani. Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme. (sela) Ihmisiin ei ole luottamista, he ovat vain tuulenhenkäys. Vaakakupissa he eivät paljon paina, kaikki he ovat tyhjää ilmaa. Älkää luottako väkivaltaan, älkää rakentako ryöstösaaliin varaan. Vaikka omaisuutenne karttuu, älkää kiinnittäkö siihen sydäntänne.  Jumala on sanonut kerran, kahdesti olen tämän kuullut: Jumalan on valta. Sinun, Herra, on uskollisuus. Sinä maksat ihmiselle hänen tekojensa mukaan.” (Ps. 62)

Ensimmäinen erhe

Tuossa jokin aikaa sitten (siis vuonna 2009) olin työmatkalla Kouvolassa. Tampereelta matkaa kertyy reilun 200 km yhteen suuntaan, joten olin melko varhain matkassa, koska olimme sopineet tapaamisen 9:30.

Ajoin kaikessa rauhassa nopeusrajoitusten mukaan, koska tiesin ehtiväni mainiosti vielä pysähtymäänkin matkalla, minkä teinkin Kouvolan lähettyvillä, kun jäin ihailemaan järvimaisemaa levähdyspaikalle. Aamuista ajomatkaa voisin kutsua rukousmatkaksi, koska vietin siinä paljon laatuaikaa Taivaan isälle jutellen.

Jatkoin matkaa nyt karttaa vilkuillen, että löytäisin tienhaaran päätieltä, josta sitten kääntyisin varsinaiseen matkan kohteeseen. Kävi niin, että karttaa katsellessani en huomannut 80 km rajoituksen vaihtumista 60 km rajoitukseksi ja kas alamäessä risteysaluetta lähestyessä nopeus oli mittarin mukaan reilusti päälle 70, kun mielestäni tulin kuvatuksi valvontakameraan. Ja kyllä harmitti – koko matkan olin körötellyt rauhallisesti ja nyt sitten ajoin kameraan kuin mikäkin kiireinen koheltaja.

Tämä pieni tapaus kiusasi minua perillä haitaten keskittymistä tärkeämpiin asioihin. Ja samoin ajatukset paluumatkalla Kouvolasta kotiin pyörivät nekin vain tämän erehdykseni ympärillä niin, ettei aamuisesta rukouksen siivittelemästä ajomatkasta ollut enää tietoakaan. Pieni virhe ja harmistus onnistui täten varastamaan elämänilon ja jopa näkökykyni auringossa kylpeneelle kauniille syksyiselle luonnolle.

Toinen erhe

Toinen esimerkki on sekin useamman viikon takaa (sama vuosi kuin edellä). Käsittelin tuolloin saarnassa melkoisen haastavaa aihetta, jonka päätin puhuttuun versioon muuttaa vieläpä vähemmän teoreettiseksi ja enemmän evankelioivaksi. Tuntuma puheen jälkeen oli hyvä ja tuntui siltä, että tärkein tuli sanottua ja evankeliumi oli uskonpuolustuksellisesta aiheesta huolimatta puheessa hyvin läsnä.

Kuitenkin kävi niin, että jokin aikaa sitten puheen jälkeen eräs seurakuntavierailulla seurakunnassamme ollut veli viestitti minulle vähemmän rakentavaan sävyyn, kuinka tuollaista ei sovi puhua, vaan että pitää pysyä tiukasti evankeliumin tekstissä. Ei ole niin, että olisi ollut ensimmäinen kerta, kun kohtasin kritiikkiä teksteistäni – ei tosiaankaan. Jos tahtoo välttää pahoittamasta toista ihmistä, on paras vetäytyä pois ihmisten parista tai vähintään lopettaa puhuminen ja kirjoittaminen julkisesti.

Kyseisen veljen viestissä oli kuitenkin hämmentävää se, että en osannut lainkaan varautua kannanottoon siitä näkökulmasta, minkä hän esitti, koska mielestäni olin juuri sitä yrittänyt puheessa painottaa. Ilmeisesti en siinä kuitenkaan onnistunut – Herra armahtakoon minua siinä. Lopputuloksena olin kuitenkin kuin halolla päähän lyöty osaamatta sanoa mitään muuta kuin toivottaa henkilölle siunausta.

Tilannetta oli todistamassa useampi muukin ihminen, joten keskustelu tapauksen tiimoilta jatkui vielä seuraavan viikon. Täten en saanut tilaisuutta unohtaa tapausta ja antaa ajan korjata sitä, vaan aihe pulpahti uudelleen pinnalle aina, kun olin sen onnistunut jättämään taakseni. Viikon ajan tämä pieni yksittäinen tapaus ja harmitus kiusasi minua mitä erilaisemmalla tavalla. Kertasin mielessäni sanojani, kyseenalaistin harkintakykyni, pohdin jopa vastineen lähettämistä vierailijoille. Ja mitä kaikkea tärkeämpää jäikään tekemättä vain sen tähden, etten osannut päästää irti menneestä tapahtumasta.

Vapaaksi huolista?

Nämä kaksi kertomusta ovat vain esimerkkejä kuluneen kuukauden ajalta, joten voit vain arvailla kuinka monesti olen löytänyt itseni vastaavasta tilanteesta.

Tapahtumaketju on aina sama, vaikka asiat tietenkin vaihtuvat. On sattunut jotain, mikä vie mielenrauhan – jopa niin, etten edes rukouksessa saa rauhaa sielulleni. Palaan miettimään tapahtumia tai mieltä painavia asioita kerta toisensa jälkeen. Ne saattavat häiritä jopa hiljentymistäni niin, että keskustelut Herran kanssa surkastuvat yksipuoliseksi valittamiseksi.

Olen ajatellut, että toivottavasti nahkani parkkiintuisi niin, etteivät arjen murheet tai lähimmäisten harkitsemattomat sanat saisivat minusta otetta. Kuinka paljon helpompaa elämä olisi, jos arjen huolet tai sattuvat sanat valuisivat iholta pois kuin vesi hanhen selästä.

Jos huolet eivät tarttuisi teflonpintaani, ehkä tällöin olisin lähempänä Jumalan asettamaa alkuperäistä ihmisyyden tilaa, kun voisin sivuuttaa mieltä painavat huolet todeten ne ’vain asioina’. Tavoittaisinko tällöin jotain siitä murheettomasta elämäntavasta, jota Jeesuskin vuorisaarnassa opettaa (Matt. 6:24-34)?

Ajattele, jos voisin nousta asioiden yläpuolelle ja sanoa niille, että ne eivät saa häiritä minua, koska järjelläni tiedän, ettei niillä ole lainkaan niin suurta merkitystä kuin ehkä itselleni uskottelen. Ehkä tällöin näkisin luomakunnan kauneuden ja Jumalan suuruuden uusin silmin, kun pienet asiat eivät veisi huomiotani pois suurista?

Eihän Jumala luonut Adamia paratiisiin murehtimaan elämänsä kulkua – miksi minun Jeesuksen Kristuksen sovintoveressä lunastetun pitäisi tehdä niin? Enkö minäkin voisi elää pyhää ja huoletonta elämää?

Vapaus huolista ja murheista?

Tällaisia minä ajattelin. Edelleen niitä kyselin Herraltani tyyliin ”eikö vain olisi hienoa, kun saisin palvella sinua huolista vapaana?” Entä miten Herran pitäisi vilpittömään pyyntööni vastata? – Ehkä hän voisi tehdä minusta immuunin huolille ja murheille? Vapauteen maailman huolista!

Vaan mitä siitä seuraisi? Tulisiko minusta jalo uskon sankari, Herran sotilas, johon eivät palavat nuolet tehoa (Ef. 6:16)? – Muutaman hetken päästä olisin ainakin ylpeä ja itseriittoinen Herran sotilas, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan… Sekö olisi Jumalan hyvä suunnitelma minua varten? Ehkäpä vahvuudessani unohtaisin Herran avun kokonaan tai tulisin kuuroksi hänen puheelleen.

Entä osaisinko enää arjen huolista ’selätysvoiton’ saaneena asettua toisen ihmisen asemaan? Enkö mielessäni vähättelisi hänen huoliaan? Miten asettuisin hänen asemaansa ja kulkisin hänen rinnallaan elämän karikossa, jos kerran itse olisin huolista vapaa? – Tuskin mitenkään, jos olisin murheet omalla kohdallani voittanut ja immuuni inhimilliselle heikkoudelle. Todennäköisesti olisin kykenemätön ottamaan sydämessäni osaa hänen huoliinsa ja jopa mielessäni vähättelisin häntä.

Katse Herraan huolten sijaan

Onko tosiaan tarkoitettu niin, että ihminen elää huolien saartamana elämänsä kykenemättä näkemään auringonnousun kauneutta? Tuskin, koska olihan Adam vielä paratiisissa ollessaan ilmeisen onnellinen ja huoleton heppu.

Jospa siis ratkaisu huolten ongelmaan ei ole immuniteetti, vaan jokin ilmeisempi? Herää kysymys, miksi Adam oli paratiisissa huolista vapaa, mutta kohta syntiinlankeemuksen jälkeen hänestä tuli kaltaisemme huolten ja taakkojen mies (1. Moos. 3:17-19)?

Ehkä Adam oli paratiisissa onnellinen ja huoleton siksi, että siellä hän eli täydellisessä Jumalan yhteydessä. Kun sittemmin tuo yhteys särkyi, astuivat huolet Adamin elämään, koska syntiinlankeemuksessa hän otti huolet itse kannettavakseen sen sijaan, että olisi luottanut kaiken edelleen Jumalan kannettavaksi. Eli niin kuin laulu sanoo: ”Onneni on olla, Herraa lähellä.” Herran yhteydestä me tämän päivänkin ihmiset löytää levon huolten piinaamalle mielelle.

Veli Laurentius (1610-1691) kirjoittaa tästä oikeasta ratkaisusta seuraavasti:

”Maailman ongelmista voi tulla kuin olkia, jotka sammuvat saman tien leimahdettuaan, kun taas sielu säilyttää sisäisen rauhansa Jumalassa.”

Jumalan tahto ei ole tehdä ihmisestä itsessään vahvaa, vaan mieluummin vahvistaa omaa läsnäoloaan hänessä. Mitäpä jos yhteys Jumalaan onkin kestävä ratkaisu murheiden ja ikävien asioiden kohtaamiseen. Tähän samaa myös apostoli Paavali kehottaa huolien taakoittamia seurakuntalaisia:

”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.” (Fil. 4:6)

Tämä on myös sanoma, johon psalmisti Daavid psalmin 62 tekstissä tahtoo huomiomme kiinnittää. Psalmi on näet loistava esimerkki rukouksesta, jossa huolten ja pelkojen piinaama ihminen käy Jumalan yhteyteen etsimään rauhaa piinaavilta ajatuksiltaan.

Mielen hiljentyminen Daavidin psalmissa

Psalmi alkaa sanoin ”Jumalan edessä mieleni hiljenee”. Sama ajatus toistuu käskymuodossa toisen säkeistön alussa eli psalmin kuudennessa jakeessa, kun psalmisti kuvaannollisesti käskee sielunsa myllerrystä loppumaan: ”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!”

Daavid aloittaa rukouksen suunnaten katseensa Jumalaan, jolloin hän kokee mielen hiljentyvän ahdistavasta arkitodellisuudesta huolimatta (Ps. 62:2-3). Arjen todellisuus oli yhtä ahdistava kuin ennen rukoukseen ryhtymistäkin, mutta Jumalan yhteydessä asiat löytävät oikean mittakaavan.

Kohta Daavid huomaa jopa rukouksessa jälleen ahdistuneensa elämän huolien vuoksi (Ps. 62:4-5), joten hän muistuttaa itseään siitä, että hän on nyt Jumalan edessä, joten arkitodellisuuden huolet jättäkööt hänet nyt rauhaan (Ps. 62:6-9).

Daavidin tilanne rukoilijana

Psalmisti ei kerro tarkemmin huolista, jotka hänen mieltään painavat, mutta on ilmeistä, että Daavid oli tätä kirjoittaessa ollut kuninkaana ehkä pidempäänkin. Mitä ilmeisemmin hän on kirjoittanut psalmin aikana, jolloin hänen oma poikansa Absalom ryhtyi juonittelemaan isäänsä vastaan tarkoituksenaan riistää kuninkuuden itselleen (2. Sam. 15:6).

Neljän vuoden ajan Absalom valmisteli kapinaa, johon hän sitten ryhtyi, kun oli saanut riittävästi tukijoita hankkeelleen (2. Sam. 15:7-12). Kun kapina syttyi, Daavid joutui pakenemaan Jerusalemista Absalomin joukkoja (2. Sam. 15-13-17:6). Muistathan, että Absalom oli Daavidin oma poika. Hänen rakkaansa näin ollen uhmasi häntä ja jopa hänen henkeään.

On arvioitu, että Daavid kirjoitti tämän psalmin piileskellessään Jerusalemin ulkopuolella kuninkaaksi julistautunutta poikaansa (2. Sam. 17:14-29) odottamassa, että tämä tekisi ratkaisevan virheen ja Daavid pääsisi ottamaan kuninkuutensa takaisin.

Daavidin tilanne oli erityisen vaikea. Hänen henkeään ei uhannut vihollinen, vaan oma rakas poika. Ajatukset arjen tapahtumista varmasti kiusasivat Daavidia aivan eri tavalla kuin silloin, jos uhka olisi tullut vaikka Israelin vihollisten taholta. Nyt kuninkuuden riistäjä ja hänen uhkaajansa oli hänen oma poikansa!

Psalmin rakenne

Daavidin rukous on psalmin muotoon jalostuneena tekstinä muodoltaan kaunokirjallinen teos. Sillä on kaunis symmetrinen rakenne, joka korostaa juuri tekstissämme käsitellyn Jumalan läsnäolon merkitystä arjen murheiden voittamisessa.

Psalmin ensimmäisissä säkeet rukoilija aloittaa Herran läsnäolossa ja luottamuksessa häneen (Ps. 62:2-3), mihin hän myös psalmin päättää sen viimeisissä kahdessa jakeessa (Ps. 62:12-13). Edelleen säkeet psalmin keskellä (Ps. 62:6-9) korostavat nekin Jumalan läsnäolon merkitystä arjen huolien voittamisessa rauhattoman sielun hiljentämiseksi.

Näiden Jumalan huolenpitoa ja yhteyttä korostavien jakeiden väliin on rukoilija koonnut ahdistavat näkymät arjen ongelmiin ikään kuin kontrastina Jumalassa saamalleen rauhalle näiden todellisten asioiden yli.

Psalmin kolmesta neljän säkeen säkeistöstä psalmisti käyttää vain kaksi puolikasta säkeistöä eli yhteensä yhden säkeistön verran maallisten näkymien tarkasteluun. Kaksi kolmannesta rukouksesta hän viettää mielensä Herraan ja taivaallisiin kiinnitettynä.

Luepa psalmi ajatuksella läpi ja katso millä tavoin psalmin rakenne korostaa Jumalan läsnäolon merkitystä arjen huolten voittamiseksi. Rukoilija ei kiellä tai vaikene arjen huolista rukouksissaan, mutta hän ei myöskään erehdy jäämään huoliin kiinni, vaan päästää niistä irti tullessaan Jumalan läsnäoloon. Katsotaanpa psalmin rakennetta vielä kerran.

• (2-3) Psalmisti aloittaa rukouksen katse Herrassa. Jumalan edessä ja läsnäolossa hän löytää konkreettisen rauhan ja levon.

  • (4-5) Rukoilijan katse palaa ympäröivään maailmaan ja niihin konkreettisiin asioihin, jotka vaivaavat hänen mieltään. Hän ikään kuin ottaa asiat uudelleen kannettavakseen ja kadottaa mielenrauhan ja tyyneyden.

• (6-9) Edellisten jakeiden jäljiltä rukoilija kokee rauhattomuuden sydämessään ahdistavana, joten hän vetoaa Jumalan apuun ja etsii uudelleen rauhaa Jumalan läsnäolosta. Pelkkä asioiden tuominen Jumalan tietoon ei riitä, vaan ne on uskallettava myös jättää hänelle.

  • (10-11) Jumalan läsnäolosta rukoilijan ajatukset palaavat takaisin alas maailmaan Jumalan valtaistuimen luota. Asiat eivät ole vielä muuttuneet, mutta huomaatko kuinka rukoilijan mieli niiden suhteen on tyyntynyt, koska hän on luottanut ne Jumalan kannettavaksi. Hän osaa antaa asioille oikeat mittasuhteet.

• (12-13) Lopuksi rukoilija vielä muistuttaa itseään, että sielun hiljaisuus ja tosi apu on tarjolla aina ja missä vain tilanteessa Jumalan luona. Ja kuitenkin vain ja ainoastaan Jumalan luona.

Loppuhuipennus kauniille psalmin tekstille on sen kahdessa viimeisessä jakeessa. Niissä on lupaus ja muistutus meille rukoilijoille. Psalmin päätösjakeissa sanotaan, että

”Jumala on sanonut kerran, kahdesti olen tämän kuullut: Jumalan on valta. Sinun, Herra, on uskollisuus. Sinä maksat ihmiselle hänen tekojensa mukaan.”

Teologi Adam Clarken ja joidenkin varhaisten kirkkoisien mukaan säkeistön sanat ”Jumala on sanonut kerran, kahdesti olen tämän kuullut” voidaan kääntää vaihtoehtoisesti myös näin: ”Kerran on Jumala sanonut; nämä kaksi asiaa olen kuullut.” Ja nuo kaksi asiaa, jotka rukoilija Herran sanoissa kuulee, ovat tietenkin tekstissä mainitut Jumalan valta ja uskollisuus.

Kun Jumala puhuu meille sanansa kautta tai rukouksessa, on hänen sanojensa takeena lupaus siitä, että voimme rukouksissamme luottaa hänen valtaansa ja uskollisuuteensa. Kun siis Jumala puhuu sinulle, tiedä, että hänellä on valta tehdä, mitä hän puhuu. Ja edelleen sinulla on täysi syy luottaa hänen apuunsa, koska uskollisuus on hänen sanojensa takuuna. Vaikka siis Jumalan vastaus tuntuisi viipyvän, tiedä, että hän on uskollinen. Jos hän jotain lupaa, hänellä on valta tehdä se, ja hän toteuttaa sen uskollisuutensa perusteella.

Anna huolesi Herralle

Daavidin psalmi on loistava esimerkki tiestä vapaaksi arjen huolista ja kolhuista. Ei ole tarkoitettu niin, että Jumala kasvattaisi meistä silikonipintaisia huolista vapaita yksilöitä. Sen sijaan hän on luvannut meille jokaiselle rauhan ja sielun syytösten hiljenemisen hänen luonaan.

Tietyllä tapaa voisi jopa sanoa, että arjen huolet ja mielipaha ovat meille siunaukseksi aina silloin, kun ne tuovat meidät Jumalan eteen. Jos niitä ei olisi, voi olla, että me eläisimme vain huoletonta elämää kokematta edes tarvetta käydä Jumalan läsnäoloon. Herra Jeesus on toki aina lähellämme, mutta kovin usein on niin, että me itse emme ole läsnä, vaan liitelemme omien mielitekojemme tai huoliemme vieminä. Ehkäpä huolet täten pysäyttävät meidät kohtaamaan Herran, joka uskollisuutensa tähden odottanut meitä luokseen.

Herralla Jeesuksella on valta ja hän on uskollinen. Riittää, kun Jumala sanoo kerran. Hänen ei tarvitse sanoa kahdesti, koska hänellä on valta. Lisäksi hänen uskollisuutensa takaa meille sen, että hän kuulee meitä. Nämä kaksi Jumalan ominaisuutta takaavat meille siis paitsi avun myös pääsyn Jumalan eteen rukouksissamme. Eikö ole valtava siunaus? Olisi vallan typerää jättää se huomiotta.

Tehkäämme siis mekin Daavidin tavoin. Älkäämme jääkö huolien alle, vaan nostakaamme katseemme niiden yli Herraan Jeesukseen. Tuokaamme kaikki asiat Jumalan tietoon rohkeudella, koska tiedämme, ettei hän hylkää meitä. Ja kun tuomme asiamme kiitoksella Herran tiettäväksi, olkaamme rohkeat ja jättäkäämme ne hänelle.

Daavidin tavoin saamme rukouksin lähestyä Herraa ja pyytää häntä antamaan sielullemme rauhan ja hiljentämään mielemme kuohut. Herran Jeesuksen Kristuksen luona meillä on rauha ja lepo niin kuin hän itse on meille luvannut (Matt. 11:28).

Käykäämme siis etsimään sielullemme rauhaa ja lepoa sieltä, missä se on jo maailman luomisesta saakka ollut saatavilla – Jumalan läsnäolosta. Vain Jumalan läsnäolo antaa niin monella tavalla kiusatulle ihmismielelle levon.

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon. Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on luja kallio, hänessä on turvani. Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa!”

Pohdittavaa

Miksi viipyisin poissa Jumalan läsnäolosta?
Miksen antaisi kaikkia elämäni huolia Herran kannattavaksi?