Urheilu heijastaa niitä henkisiä ominaisuuksia, joita myös työelämässä menestyvältä ihmiseltä odotetaan. Otetaan esimerkiksi vaikkapa voitontahto.

Jos urheilijalla ei ole voitontahtoa, tuskin hän menestyykään tiukassa paikassa. Voitontahto on enemmän kuin pelkkä kaipaus ja halu voittaa. Siihen kuuluu tinkimätön ja kurinalainen harjoittelu päämäärän eteen. Halu voittaa on varmasti jokaisella, mutta vasta tahto tehdä kaikkensa voiton saavuttamiseksi tuo tulosta.

Yksilölajeissa voitontahto riittää jo pitkälle, mutta joukkuelajeissa puolestaan pelkkä voitontahto ei riitä. Tarvitaan lisäksi nöyrää asennetta tehdä parhaansa joukkueen eteen myös silloin, kun se tarkoittaa näkymätöntä puurtamista ja toisten virheiden paikkaamista. Joukkuelajeissa eivät sooloilijat menesty, vaan tarvitaan henkistä kypsyyttä tehdä parhaansa joukkueen eteen silloinkin, kun se tarkoittaa sitä, että joku muu pääsee viimeistelemään voiton pelin ’ratkaisijana’. Tarvitaan siis nk. joukkuepelaajia, jotka arvostavat joukkueen parhaan oman henkilökohtaisen parhaansa edelle.

Samat ominaisuudet ovat toivottuja myös työelämässä. Tarvitaan voitontahtoon rinnastettavaa kurinalaisuutta ja päämäärätietoisuutta pystyäkseen antamaan parhaan osaamisensa työnantajalle, mutta ennen kaikkea työyhteisö kaipaa hyviä joukkuepelaajia. Jos kaikki yrittävät ’pelata’ vain omaan pussiin ja pitävät kiinni mustasukkaisesti omista oikeuksistaan, tulee työyhteisöstä työhelvetti, jossa kukaan ei viihdy. Eli nöyrä ja toiset huomioiva asenne on työelämässäkin avain kestävään kehitykseen.

Edelleen samat ominaisuudet ovat arvokkaita myös seurakuntaelämässä ja ylipäätään uskovan vaelluksessa. Tarvitaan ripaus ’voitontahtoa’, jotta jaksamme kilvoitella kestävinä uskossa läpi elämän. Harras halu tai toive ’päästä taivaaseen’ ei riitä, vaan tarvitaan myös ripaus tahtoa vastaanottaa pelastus ja pysyä siinä, vaikka se tarkoittaisi luopumista jostain näennäisesti tärkeästä. Samoin seurakuntaelämässä kaivataan nöyryyttä ja toisten huomioimista, jotta toinen toistaan tukien koko ’joukkue’ voisi jonain päivänä iloita voitosta Kristuksen luona.

Samaisesta oikeasta asenteesta puhuu myös Paavali Filippiläiskirjeessä. Kirjeen alkupuolella hän kehottaa seurakuntaa yhtenäisyyteen ja uhrautuvaisuuteen:

”Teidän on vain käyttäydyttävä Kristuksen evankeliumin arvoa vastaavalla tavalla. Pääsenpä itse käymään luonanne tai en, toivon saavani kuulla, että te pysytte lujasti samanhenkisinä ja taistelette yksimielisesti evankeliumin ja uskon puolesta” (Fil. 1:27)

Antiikin moraaliopettajien tavoin Paavali perustelee antamansa kehotuksen ydinkohdat ymmärrettävin käytännön esimerkein, jotta asia ei jää kenellekään epäselväksi. Hän antaa esimerkin Jeesuksesta (Fil. 2:5-11), omasta elämästään (Fil. 2:17-18), Timoteuksesta (Fil. 2:19-24) ja Epafroditoksesta (Fil. 2:25-39). Varsinainen tekstimme on ensimmäinen Paavalin neljästä esimerkistä.

Vastakohtana itsekeskeinen ja turhamainen asenne

Paavali siis kehotti seurakuntalaisia yksimielisyyteen ja samanhenkisyyteen yhteisen tavoitteen eli uskon ja evankeliumin parhaaksi. Millaista asennetta hän käytännössä seurakunnalta odotti, ilmenee hyvin tekstiämme edeltävistä jakeista:

”Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne. Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta.” (Fil. 2:3-4)

Lähtökohtainen ongelma seurakunnassa oli itsekeskeinen ja turhamainen elämänasenne. Seurakuntalaisiin oli tarttunut maallinen henki, joka sai heidät tavoittelemaan vain omaa etuaan. Väärä asenne särki seurakunnan yhtenäisyyden ja näin vaaransi heidän yhteisen ponnistuksensa arvokkaan tavoitteen puolesta.

Pelissä oli isot panokset, sillä kyse oli taistelusta ”evankeliumin ja uskon puolesta”. Toisin sanoen pelissä oli heidän oma taivasosuutensa (”taistelu uskon puolesta”), mutta myös muiden ihmisten mahdollisuus löytää taivasosuuteen seurakunnan työn kautta (”taistelu evankeliumin puolesta”). Itsekeskeinen ja turhamainen elämänasenne esti seurakuntaa ’pelaamasta joukkueena’, minkä tähden myös yhteisen tavoitteen saavuttaminen vaarantui.

Olkoon teilläkin sellainen mieli

Apostoli Paavali kannusti seurakuntaa hylkäämään oman edun tavoittelun ja palaamaan ruotuun pelaamaan jälleen joukkueena: ”olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne” ja ”tavoitelkaa myös muiden parasta”.

Ensimmäisen esimerkin tällaisesta oikeasta asenteesta hän antoi Jeesuksen elämästä. Paavali kirjoittaa jakeessa viisi: ”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli ”. Paavali ei kehota uskovia tekemään samoja tekoja kuin Kristus tai elämään samalla tavalla kuin hän eli, vaan kehottaa ottamaan mallia hänen asenteestaan: uhrautuvasta nöyryydestä ja rakkaudesta toisia kohtaan (Matt. 11:29; Joh. 13:12-17).

Suomalaissa käännöksissä sanoin ’olkoon mieli’ on käännetty kreikan kielen teon sana ’froneo’. Vastaava substantiivi on ’fronema’ (Room. 8:6, 7, 27). ’Froneo’ voidaan kääntää sanoin ’ajatella, miettiä, harkita, olla jotain mieltä’. Sana tarkoittaa ’mielen harjoittamista’ on sitten kyse mielipiteestä, tuntemuksista tai pohdinnoista.

Paavali siis kehottaa ottamaan mallia Kristuksen asenteesta. Tästä syystä hän siteeraa kenties hieman muunnellen jonkin sen ajan seurakunnissa lauletun hengellisen laulun sanoja (6-11). Mitä ilmeisemmin lauluntekijää puolestaan on innoittanut Jesajan teksti kärsivästä messiaasta (Jes. 53:1-12).

Koska sanat olivat vastaanottajille tutut, ei Paavali selitä sen tarkemmin sanojen rikasta teologista sisältöä, kuten emme mekään tee siteeratessamme runoa tai laulunsanoja. Teksti nimittäin palveli hänen tarkoitustaan selittämättäkin – se on esimerkki Kristuksen epäitsekkäästä asenteesta.

Miten Kristuksen ’mieli’ näkyi hänen vaelluksessaan?

Laulun ensimmäinen säkeistö, eli jakeet 6-8, käsittelevät Kristuksen vapaaehtoista alentumista. On huomionarvoista, että hän itse valitsi alentaa itsensä. Kukaan häntä ei siihen pakottanut, vaan hän alentui omasta tahdostaan, jotta toiset saisivat elää:

”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.”

Elävä esimerkki puhuu enemmän kuin tuhat kehotuksen sanaa. Päinvastoin kuin maallistuneet ihmiset Filippossa Jeesus ei vaatinut itselleen sitä, mikä hänelle kuului, vaan hän luopui vapaaehtoisesti omastaan.

Kristus luopui luonnostaan ja oikeuksistaan Jumalana sekä tasavertaisesta asemasta Isän kanssa (Room. 9:5). Sanoilla ”Jumalan muoto” viitataan vastakohtaisesti ihmiseen maan tomusta tehtynä ”Jumalan kuvana” (1. Moos. 1:26). Kristus ei luopunut asemastaan siksi, että se olisi ollut hänestä ’kivaa’ tai ’haasteellinen peli tai leikki’, vaan siksi että ihmiskunnan pelastamisen tähden hänen oli alennuttava kanssamme samalla tasolle – ihmiseksi, ihmisten joukkoon.

Kristus otti ihmisen muodon ja antoi itsensä kuuliaisesti sovitusuhriksi vain siksi, että ihminen sai mahdollisuuden elää (Matt. 20:28, 2. Kor. 8:9). Hän ei vain valinnut osaansa ihmisenä, vaan eli keskellämme vieläpä inhimillisen mittapuun mukaan alhaisuudessa (Jes. 53:2-3). Hän ei edes valinnut syntyä hoviin, vaan köyhyyteen ja alhaisuuteen. Jeesus eli kuuliaisena Taivaallisen Isän tahdolle läpi elämänsä aina ristinkuolemaan asti. Hän ei siis kieltänyt mitään Isältä, vaan kaikki mikä oli hänen, kuului Jumalalle. Ristinkuolema Paavalin esimerkin valossa osoittaa paitsi äärimmäistä kuuliaisuutta lähettäjälle ja rakkautta ihmisiä kohtaan, ennen kaikkea Kristuksen vapaaehtoista alentumista. Ei nimittäin ollut suurempaa häpeää kuin kuulla ristiinnaulittuna: kirottuna muukalaisena (Gal. 3:13).

Täten Jeesuksen elämä on äärimmäinen esimerkki hänen ’mielestään’, siitä asenteesta, jota meillä hänen seuraajillaan tulisi olla toinen toistamme kohtaan. Jeesuksen tavoin meidänkin tulee ”olla nöyriä ja pitää kukin toista parempana kuin itseämme” ja ”tavoitella myös muiden parasta”, ei vain etsiä omaa parasta tai ajaa omia oikeuksia toisten tappioksi.

Mikä oli seuraus Kristuksen ’mielestä’?

Laulun jälkimmäinen säkeistö (9-11) puolestaan kuvaavat Kristuksen korottamista. Se, että Kristus alensi itsensä vapaaehtoisesti ja teki Jumalan tinkimättä Jumalan tahdon, johti lopulta hänen korottamiseensa. Huomaa, että hän ei korottanut itseään, vaan Jumala korotti hänet siihen asemaan, mikä hänelle kuului Jumalana ja ihmiskunnan lunastajana (Matt. 28:18, Ap. t. 2:33).

”Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra.’”

Sanotaan, että ”kiittämättömyys on vaivan palkka” ja ikävä kyllä se pitää turhan usein paikkansa meidän ihmisten kesken. Eipä Jeesuskaan juuri kiitosta ole saanut lunastustyöstään meidän ihmisten osalta. Päinvastoin hän lienee nykyäänkin yksi suosituimpia pilkan ja herjan kohteita. Jumala ei kuitenkaan noudattanut edellä mainitun sanonnan periaatetta, vaan kuten edellisestä sitaatista nähdään, Jumala palkitsi Jeesuksen nöyrän ja kuuliaisen asenteen oikeudenmukaisesti, jopa ruhtinaallisesti.

Jeesus on ottanut paikkansa kaiken yläpuolella, hänen herruutensa ulottuu kaiken luodun yläpuolelle. On edelleen yksinomaan hänen rakkauttaan ihmiskuntaa kohtaan, että edelleen ihmisen kapina ja armonaika saa jatkua. Mietipä vain, että jos itse olisit Jeesuksen asemassa, kuinka kauan sitten sinun armosi olisi loppunut, ja olisi koittanut ihmiskunnan totuuden hetki, jolloin

”kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra’”

Samaa voimme odottaa mekin palkkiona Jeesuksen mielen mukaisesta vaelluksesta. Tuskin maailma ja tämä aika meitä siitä palkitsee. Tuskin edes me uskovat huomaamme palkita ja kannustaa toinen toistamme pyyteettömästä palvelutyöstä tai nöyrästä ja uskollisesta vaelluksesta.

Sitä vastoin meillä on lupa olettaa, että Herramme Jeesus Kristus on tuleva palkitsemaan meidät yltäkylläisesti, jopa niin, että se kaikkein kovimman ja raskaimmankin tien kulkenut sanoo Jeesuksen edessä: ”Herrani, kyllä tämä on ihan liikaa.” Tuona päivänä saamme itse kukin kuulla Herramme suusta nämä hänen vertauksensa sanat:

”Hänen herransa sanoi hänelle: ’Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.’” (Matt. 25:23)

Mikä on tekstin opetus minulle?

Mutta palatkaamme palkintokorokkeelta vielä takaisin arkeen pohtimaan tekstin merkitystä käytännössä. Avain tekstikatkelman tulkintaan oli siis jakeessa viisi: ”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli ”. Siinä meitä kehotetaan ottamaan Kristus esimerkiksi omassa käytännön elämässämme. Meidän ei niinkään tule imitoida hänen tekojaan – ne ovat uniikkeja eivätkä ole meidän jäljiteltävissämme. Sen sijaan meidän tulee sisäistää sama ’mieli’ eli sydämen asenne kuin Jeesuksella oli.

Kristuksen elämä oli ensinnäkin täynnä lähimmäisenrakkautta. Lähimmäisenrakkaus ei ole joukko tehtäviä suoritteita, vaan se kumpuaa oikeasta sydämen asenteesta muita ihmisiä kohtaan. Jeesus teki kaiken omasta tahdostaan; samoin minun toimintani perustuu omaan tahtooni. Kukaan ei saa minua ”rakastamaan lähimmäistäni niin kuin itseäni”, ellen itse sitoudu noudattamaan periaatetta sydämessäni.

Pohjimmiltaan lähimmäisenrakkaus on tahdon rakkautta, sillä kukaan meistä ei ole niin rakastettava, että käytännössä rakastaisimme häntä luonnostaan (siis ihmisluonnostamme). Vaikka lähimmäisenrakkaus on sydämen asia, se ilmenee vain käytännön elämässä. Onko elämäni ylistys lähimmäisenrakkaudelle? – Sen voin varsin helposti tarkastaa vaikkapa tänään illan päätteeksi arvioimalla päivän ’saldon’.

Toiseksi Kristus antoi esimerkin tahdon kuuliaisuudesta ja oikeasta nöyryydestä (ei nöyristelystä) Jumalan edessä. Voimme kysyä itseltämme, olemmeko olleet kuuliaiset Herrallemme? Kuuliaisuuskin on pohjimmiltaan asenne ja tahdon asia. Mutta samoin kuin lähimmäisen rakkaus, sekin tulee ilmi vasta käytännössä. Se, mitä tänään sanon ja teen, siinä näkyy kuuliaisuuteni Herralle. Näkyykö sitä?

Kukaan ei tule vaatimaan sinulta tai minulta lähimmäisenrakkautta tai kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Mutta mietipä kuinka paljon parempi paikka seurakunta, työyhteisö, tms. olisi, jos me itse kukin päättäisimme ”olla nöyriä ja pitää kukin toista parempana kuin itseämme” ja ”tavoitella myös muiden parasta”.

Muutosta ei voi alkaa vaatimaan toisilta, vaan se alettava itsestämme. Emmekö voisi olla alan pioneereja, edelläkävijöitä, jotka omalla esimerkillään sytyttävät muut, niin kuin Herramme Jeesus on omalla esimerkillään sytyttänyt meidät?

Tästä apostoli Paavalin tekstissä on pohjimmiltaan kysymys. Hän kehottaa meitä kasvamaan paremmiksi joukkuepelaajiksi: tekemän nöyrästi oman osamme, arvostamaan muita siinä missä itseämme, ponnistelemaan parhaamme mukaan yhteiseksi hyväksi ja jopa tarpeen tullen uhrautumaan lähimmäisemme parhaaksi. Onhan meillä sentään yhteinen arvokas päämäärä Jeesuksessa Kristuksessa, miksemme siis pelaisi yhdessä päämäärän saavuttamiseksi?

Tarvitsemme toinen toisiamme. Siispä vihjeeksi matkalle kohti parempia aikoja:

”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.”

Pohdittavaa

ikä oli Paavalin opetuksen opetuksen avainasia?
Miten se näkyi Jeesuksen elämässä?
Miten se näkyy minun elämässäni?