Aloitetaan muutamalla sanalla edellisestä presidentistämme Sauli Niinistöstä. Hän tuli presidenttinä tunnetuksi siitä, ettei hän juuri käyttänyt presidentin oikeutta armahtaa tuomittuja. Suomessa tämä presidentin oikeus on tarkoin lailla säädelty, mutta edeltäjiinsä nähden Niinistö käytti oikeuttaantodella vähän.

Kahden kautensa aikana Niinistö armahti yhteensä 22 ihmistä. Tämä on vähemmän, mitä hänen kolme edeltäjäänsä armahtivat keskimäärin vuoden aikana. Kausiensa aikana Niinistö hylkäsi tai jätti varteen ottamatta kaikkiaan 741 anomusta. Huomaa, että jos anomus koskee armahdusoikeuden piiriin kuulumatonta asiaa, se jätetään aina varteen ottamatta. Presidentillä oli hyvät perustelut toimintaansa, mutta jätetään aihe tältä osin käsittelemättä.

Oleellista tässä armahduskäytännössä on, että sinut pitää tuomita ennen kuin voit hakea armahdusta. Tämä on tietenkin aivan loogista. Ensin tulee tuomio, määrätään rangaistus ja rangaistus pannaan täytäntöön. Vasta sen jälkeen voi pyytää armahdusta. Presidentti ei voi armahtaa henkilöä, jota ei ole tuomittu ja joka ei hae armahdusta.

Tuomio edeltää aina armahdusta. Armahduksen hakeminen edellyttää ainakin epäsuorasti sitä, että tuomittu myöntää syyllisyytensä. Kysehän on armahduksesta ei uusintakäsittelystä.

Tätä taustaa vasten mieti vaikkapa seuraavia kristillisiä fraaseja, jotka ovat ehkä kadottaneet osan merkityksestään: ”Herra, ole minulle armollinen”, ”Herra, armahda minua” tai ”Anna minulle minun syntini anteeksi.” Näissä lauseissa toistuu sama periaate kuin edellä.

Ennen kuin voit pyytää armoa, sinut tulee todeta syylliseksi ja tuomita. Vain syyllinen voidaan armahtaa. Ja ketään ei voi armahtaa, ellei hän pyydä armahdusta.

Tämän jumalallisen periaatteen Paavali kiteyttää kirjeessään roomalaisille:

”Hän [Herra] sanoo Moosekselle: ”Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon.” Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:15-16)

Muista tämä: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa”. Tämä on meidän uskomme ja evankeliumin ydin. Armo on yksin Jumalan kädessä – ei meidän.

Meidän käsiämme sen sijaan tahraa aina synti ja syyllisyys. Kuulostaa ikävälle, mutta kumpi on parempi? Sekö, että armahdus tulee ensin vai että armahdus koskee kaikkea syntiämme ja koko tuomiotamme?

Tästä aiheesta puhuvat päivän tekstit, joista käsittelen pääasiassa Vanhan testamentin tekstiä Neljännestä Mooseksen kirjasta, joka tavallaan selittää evankeliumitekstiä Johanneksen mukaan.

Avainsanat tekstien ymmärtämiseksi tässä yhteydessä ovat ”usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus” (1. Kor. 13:13).

Siinaita kiertämässä

Aloitetaan Mooseksen kirjan tekstistä. Tekstikohtaa edeltää tilanne, kun Israel onnistui Jumalan avulla lyömään Aradin kuninkaan ja näin etenemään heidän maidensa läpi matkalla kohti luvattua maata.

Kävi kuitenkin niin, että he kohta saapuivat Edomin maan rajoille. Edomilaiset olivat Esaun jälkeläisiä. Ja Jumala oli antanut heille perinnöksi sen maan, jota he edelleen asuttivat. Tätä maata ei siis tullut vallata, koska se oli Jumalan edomilaisille osoittama perintömaa. Ei siis ollut taistelun aika, vaan Edomin maa tuli kiertää Jumalan liittoa kunnioittaen, eikö niin? Ymmärtänet periaatteen. Tämä kiertäminen ei kuitenkaan ollut kaikkien mieleen. Luetaan tekstimme.

”Kiertääkseen Edomin maan israelilaiset lähtivät Horinvuoren luota Kaislamerelle vievää reittiä. Matkalla kansa kävi kärsimättömäksi ja alkoi puhua Jumalaa ja Moosesta vastaan: ”Miksi te toitte meidät pois Egyptistä tänne autiomaahan kuolemaan? Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa!” Silloin Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä, ja niiden puremiin kuoli suuri joukko israelilaisia. Kansa tuli Mooseksen luo sanomaan: ”Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta.” Mooses rukoili kansan puolesta, ja Herra sanoi Moosekselle: ”Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.” Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon.” (4. Moos. 21:4-9)

Näin kävi. Edomin maan kiertäminen ei siis sujunut täysin mallikelpoisesti, koska edellisestä voitosta rohkaistunut kansa napisi ’turhaa’ kiertotietä erämaassa (4. Moos. 21:4-5). Itsetunnon voimassa oli nopeasti unohtunut, että he voittivat Aradin kuninkaan vain sen tähden, että Herra salli niin tapahtua.

Jotain tuttua tässä on, kun ajattelee omaa elämäämme. Siinä missä nyt ajatuksin soimaamme Israelin kansaa ajattelemattomuudesta, teemme kohta itse jotain samanlaista, kun Jumala laittaa meidät vuorostaan elämässä kiertotielle. Siinä mekin alamme napisemaan elämän perusasioista, niin kuin tässä Israel ruoasta ja juomasta. Voi heitä! Voi meitä!

Niskoittelemalla Israel ei ’vain’ valittanut olojaan, vaan kansa kävi uhmaamaan Jumalan tahtoa vastaan, koska he vallan hyvin tiesivät syyn kiertotien valintaan. Tässä synti ei ollut kärsivällisyyden puute, vaan silkka Jumalan tahdon uhmaaminen ja koettelu, mikä käy ilmi tekstistäkin:

• ”Ja alkoi puhua Jumalaa ja Moosesta vastaan…”

• ”Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan.”

Loppu hyvin kaikki hyvin. Kansa katui syntiä ja Herra armahti (4. Moos. 21:8-9). Tuttu kaava myös omassa elämässämme, eikö totta? On lohdullista, ettei Jumala muistele menneitä epäonnistumisia, vaan armahdus on aina kertakaikkinen ja kokonaisvaltainen. Se on kuin presidentin armahdus: rikkomus ja rangaistus on sovitettu.

Vaan kun Jumalan armo pyyhkii syyllisyyden ja synnin pois, sitä ei enää ole. Se ei jää edes merkinnäksi rikosrekisteriin. Tähän meillä jokaisella on luottaminen tänäkin päivänä. Kiitos Jumalalle ja Herralle Jeesukselle Kristukselle! Jumala ei käy muistelemaan tai muistuttamaan meitä vanhoista synneistä.

Katso käärmettä

Palataan vielä siihen, millä tavalla Jumala Israelille armonsa osoitti. Nimittäin siinä on jotain samaa kuin siinä armossa, jolla mekin tänä päivänä olemme armahdetut ja jonka varassa me elämämme. Näin siinä sanottiin:

”Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.” Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon.”

Tapahtumaa voi pitää vertauskuvana uskosta ja Jumalan armon vastaanottamisesta uskon kautta. Vaikka sitä ei vertauskuvaksi latistaisikaan, se kertoo todellisen armon todellisesta luonteesta:

• Lähtökohta oli Jumalan lupaus ja hänen päätöksensä armahtaa. Ilman sitä vaskikäärme ei olisi auttanut ketään. Muistathan: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa”.

• Armahduksen – siis tässä terveyden – saivat ne, jotka tarttuivat Jumalan armoon katsomalla käärmeeseen. Vain se, joka tunnusti tilansa ja päätti luottaa Jumalan sanaan, katsoi ja parani.

• Ihmisen teossa – tässä käärmeeseen katsomisessa – ei ole päätä eikä häntää. Teko ei auta yhtään mitään. Voit kokeilla sen itsekin – ei muuta kuin käärme tikun nokkaan ja kokeilemaan. Teko ei paranna. Kyse on yksinkertaisesti uskosta, joka ottaa vastaan sen, mitä sille annetaan.

Ihminen, joka katsoi käärmeeseen, oli käytännössä heittänyt kaiken toivonsa ja pani luottamuksensa rippeet täysin Jumalan lupaukseen, koska hänellä ei ollut muuta.

Sama pätee uskossa Kristukseen. Synnin vallan alla me olemme aivan samassa tilanteessa kuin kuolemaa tehnyt myrkytyksen saanut israelilainen – tuomittu kuolemaan. Ymmärsimme tai emme, mitään muuta lääkettä tilaamme ei ole kuin usko Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen.

Ei ollut mitään järkeä siinä, että käärmeen katsominen paransi ihmisen. Samoin ei ole mitään ’järkeä’ siinäkään, että uskomalla Jeesukseen Kristukseen ihminen saa ikuisen elämän. Mutta niin vain oli, että käärmeeseen katsonut totesi parantuneensa kuuliaisuuden askeleen jälkeen. Samoin Kristukseen uskova kokee omakohtaisesti, mitä on ikuinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa. Siinä ei ole järkeä, mutta koska se on Jumalan lupaus, se toimii! Meidän tehtävämme ei ole järkeillä vaan uskoa.

Sanottakoon vielä, että vaskikäärme – Nehustan – mainitaan vielä myöhemmin Israelin historiassa. Kuningas Hiskian aikaan tultaessa oli käynyt niin, että käärme oli saanut jo oman nimen ja siitä oli tehty epäjumala (2. Kun. 18:4). No, se on toinen tarina.

Seuraavaksi katsomme Uudesta testamentista tutun oloista tekstiä, josta jo lukemaamme kertomukseen viitataan.

Katso Kristusta

Ei liene yllätys, että vaskikäärme on Uudessa testamentissa vertauskuva Jeesuksen sovitustyöstä (Joh. 3:14-16). Siinä, missä kuolettavaa myrkkyä kehoonsa saanut israelilainen sai elämän katsomalla pronssista valettua käärmettä, me synnin tähden myrkyttyneet ja kuolleet saamme uuden elämän katsomalla Kristukseen. Luetaanpa ihmeellinen tekstimme.

”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. ”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.” (Joh. 3:14-21)

Yhteys vaskikäärmeeseen on ilmeinen. Siitä ei liene tarvetta keskustella enempää. Totean vain, että tämäkin teksti määrittelee armon järjestyksen samalla tavalla kuin edellä.

Eli tarvitaan syyllinen, jotta on joku, joka voidaan armahtaa (toivo). Lisäksi tarvitaan anomus, että armahdus voidaan antaa (usko). Ja kolmantena tarvitaan joku, jolla on valta armahtaa ja halu tehdä niin (rakkaus). Ja ellei kolmatta ole, kaksi ensimmäistä ovat turhia.

Tämä on yksinkertainen armonjärjestys. Se kiteytyy sanoihin: ”usko, toivo, rakkaus. Ja suurin niistä on rakkaus.” Mitenkähän tämän nyt avaisin?

Armonjärjestys

Ensin tarvitaan ihminen, joka on syyllinen ja tuomittu, minkä lisäksi hän ymmärtää tarvitsevansa apua. Lähtökohtaisesti hänen ei tarvitse ymmärtää, miten häntä autetaan, mutta hän on pulassa ja tarvitsee avun. Hänellä on kuitenkin toivo siitä, että apu on olemassa. Siis hän etsii apua kaikin keinoin, eikä välitä siitä, miten sen saa. Tätä on toivo.

Seuraavaksi samainen ihminen saa kuulla, että katsomalla vaskikäärmettä hän paranee, uskomalla Kristukseen hän saa iankaikkisen elämän tai presidentti voi päästää hänet vankeudesta. Tämän vaiheen nimi on usko.

Usko ei tarkoita ymmärrystä, ei oikeaa oppia eikä tietämistä. Jos kyse olisi ollut tietämisestä, kuka olisi katsonut käärmettä tai kuka uskoisi ristinnaulittuun?

Usko tarkoittaa luottamista. Se sanoo: ”En ymmärrä, mutta luotan silti. En näe, mutta uskon.” Usko ei välitä siitä, onko jokin järjetöntä, todennäköistä tai mukavaa. Usko ponnistaa toivosta, koska mitään muuta ei ole. Kaikki on menetetty – olen syyllinen ja tuomittu kuolemaan. Siinä ovat minun korttini. Jäljellä on vain toivo paremmasta ja usko se jokin, millä toivoon takerrun.

Mitä luulet, montako israelilaista olisi tervehtynyt katsomalla käärmeeseen, jos Jumala ei olisi seissyt lupauksensa takana? Entä montako kuolemantuomittua syntistä tässä maailmakaikkeudessa pelastuisi, jos Jumala ei olisi sitoutunut ristin sovitukseen? Uskon kannalta on siis äärettömän oleellista, että Jumala on sitoutunut uskomme kohteeseen. Yhtä tärkeää on se, että Jumalalla on valta vastata uskomme esittämään pyyntöön. Muuten usko raukeaa tyhjiin, koska usko itsessään ei ’tee mitään’.

Usko lähettää armahdusanomuksen ja sen jälkeen se odottaa vastausta. Sen ainoa toivo on siinä, että vastaus tulee ja on myönteinen. Koko korttitalo kaatuu tähän, jos niin ei käy. Ei ole hyötyä uskosta eikä toivosta, jos kolmas ja tärkein lenkki puuttuu. Kolmantena peliin astuu rakkaus – ja se on Jumalan rakkaus. Kuuntele.

”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Tämä on se perusta, jonka varaan usko ja toivo rakentuu. Ei tässä ole kahta kysymystä ihmisen ansiosta. On vain yksi kysymys Jumalan armon motiivista ja se on rakkaus. Jumalan rakkauden varassa me elämme.

Ei ole päivää, ettenkö olisi syyllinen eikä sen vuoksi ole päivää, etteikö armo tuo minulle vapautta ja uutta elämää Kristuksessa. Siis Paavalin sanoin: ”Mutta suurin niistä on rakkaus”. Ilman Jumalan rakkautta korttitaloni kaatuu – on uskoni sitten kuinka vahva tahansa. Toivoni on Jumalan rakkaudessa.

Kertaus: armon lyhyt oppimäärä

Kerrataan vielä.

”Hän [Herra] sanoo Moosekselle: ”Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon.” Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:15-16)

Ikuisen elämän näkökulmasta on yhdentekevää, mitä ihminen tahtoo, jos Jumala ei häntä armahda. Me jokainen olemme jo tuomitut ja vain armosta saamme elää. Entä miksi Jumala armahtaa?

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Vastaus on rakkaus. Jumala rakastaa sinua ja minua niin paljon, että hän järjesti meille armahduksen. Hän ei ole armoton vallankäyttäjä. Hän tietää tarkkaan, ettei armahdusta häneltä pyydä kukaan muu kuin syyllinen, tuomittu ja rangaistuksen alainen. Kannammehan kuolemaa ruumissamme.

Kuinka vapauttavaa on tietää, että olen syyllinen, tuomittu ja armoa vailla. Ei tarvitse päteä armahduspyyntöä kirjoittaessa. Herra kyllä tuntee minut ja tietää tuomioni pituuden. Mutta sama Herra on rakkaus, joka on valmistanut minulle armahduksen eikä minun ei tarvitse sitä edes ymmärtää.

Kunhan vain nostan katseeni pois itsestäni ja katson ristiin. Pelastun samalla luottamuksella ja armon pyynnöllä kuin Mooseksen aikalainen, joka nosti katseensa vaskikäärmeeseen. Pelastus ei ole minusta. Se on minulle – Jumalan lahja.