Tämä teksti nousi viime sunnuntain Vanhan testamentin tekstistä, jossa puhuttiin vaskikäärmeestä.

Olen tästä samasta aiheesta kirjoittanut aiemminkin, mutta aavistuksen eri näkökulmasta. Siltä varalta, ettet muista tai tunne kyseistä kohtaa, niin liitän sen tähän alkuun.

”Kiertääkseen Edomin maan israelilaiset lähtivät Horinvuoren luota Kaislamerelle vievää reittiä. Matkalla kansa kävi kärsimättömäksi ja alkoi puhua Jumalaa ja Moosesta vastaan: ”Miksi te toitte meidät pois Egyptistä tänne autiomaahan kuolemaan? Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa!” Silloin Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä, ja niiden puremiin kuoli suuri joukko israelilaisia. Kansa tuli Mooseksen luo sanomaan: ”Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta.” Mooses rukoili kansan puolesta, ja Herra sanoi Moosekselle: ”Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.” Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon.” (4. Moos. 21:4-9)

En nyt käsittele tekstiä tarkemmin, mutta totean vain, että vaskikäärme on Uudessa testamentissa vertauskuva Jeesuksen sovitustyöstä (Joh. 3:14-16). Siinä, missä kuolettavaa myrkkyä kehoonsa saanut israelilainen sai elämän katsomalla pronssista valettua käärmettä, me synnin tähden myrkyttyneet ja kuolleet saamme uuden elämän uskomalla Kristukseen.

Tässä siis vaskikäärme oli Jumalan tarjoaman pelastuksen välikappale ja Jumalan rakkauden ja huolenpidon väline siinä, missä oman aikamme Jumalan rakkauden ilmentymät. Vaskikäärme oli siis kirkkaasti Jumalan esittämä kutsu luottaa häneen ja vastaanottaa pelastus hänen työnsä kautta.

Tässä tekstissä katsomme, miten jopa Jumalan rakkauden ja huolenpidon ilmentymä voi ihmiskäsissä (ja mielissä) vääristyä epäjumalaksi, kun sille annetaan vieras merkitys. Mielestäni tämä ajatus on varsin suoraan siirrettävissä myös moneen muuhun asiaan, jotka ovat ihmiselämään syntyneet ensin Jumalan siunauksina, mutta syystä tai toisesta ovat kääntyneet ihmistekojen kautta itseään vastaan.

Amasjan aikaan

Muista Mooseksen kirjan tekstistä käärme ja se, että kyseessä oli Jumalan antama armonväline. Nyt jätämme kertomuksen elämään omaa aikaansa ja matkataan Mooseksen ajasta kuninkaiden aikaan, eli tehdään noin puolen vuosituhannen aikamatka. Tulemme kuninkaiden Amasjan ja sitten Hiskian aikaan.

Kuninkaiden kirjan kirjoittaja, joka on juutalaisen perimätiedon mukaan profeetta Jeremia, suomi Amasjan hallintoa tähän tapaan:

”Amasja teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä, olematta siinä kuitenkaan esi-isänsä Daavidin vertainen. Hän teki kaikessa isänsä Joasin tavoin. Uhrikukkuloista ei luovuttu, yhä edelleen kansa uhrasi ja suitsutti kukkuloilla.” (2. Kun. 14:3-4)

Jeremian mukaan Amasja teki ulkoisesti oikeita asioita, koska ”hän teki oikein Herran silmissä”. Ja olipa näillä hänen uudistuksillaan jo edellisten sukupolvien perinteetkin tukena. Toteaahan Jeremia, että Amasja seurasi tekemissään isänsä viitoittamaa tietä. Ja näin mekin monesti teemme; jatkamme perinnettä niin kuin edelliset sukupolvet ovat sen meille opettaneet.

Amasjan kohdalla jotain kuitenkin jäi puuttumaan hyvän kuninkuuden tavoitteesta. Teot olivat oikeat Jumalan silmissä, mutta silti niistä jäi jotain puuttumaan. Siitä kielivät Jeremian arvoitukselliset sanat: ”olematta siinä kuitenkaan esi-isänsä Daavidin vertainen”. Oli melko hyvä silti – jos ei nyt mestari, niin ainakin melkein.

Kuningas Amasjan elämästä riittää, kun toteamme hänen hallinneen ulkoisesti varsin kelvollisesti, ”mutta ei täydestä sydämestään” (2. Aik. 25:2). Hän ’oli työssä’ Jumalan edustajana, mutta sydämensä hän oli täyttänyt muulla.

Puolisydämisestä asenteesta kieli esimerkiksi se, että monessa oikein tehnyt Amasja ei isänsä Joasin tavoin suostunut puuttumaan uhrikukkuloilla toimitettuun epäjumalanpalvelukseen. Hän ei välittänyt puuttua asiaan, koska se ei ollut hänen sydämensä asia ja toisaalta ”niin oli tehty ennenkin” jo isänsä hallintokaudella. Mitäpä sitä toimivaa nyt turhaan muuttamaan.

Kuningas Hiskian uudistukset

Siirrämme nyt katseen Amasjasta neljä sukupolvea myöhempään – kuningas Hiskiaan. Amasjan hallinnosta kannattaa muistaa, että ”uhraaminen uhrikukkuloilla” oli vakiintunut tapa jo Amasjan aikaan (796 -767 eKr.). Täten neljä sukupolvea Amasjaa myöhemmin hallinneen Hiskian aikana (715-686 eKr.) kukkuloilla uhraamisesta on aiheellista käyttää vähintään ilmaisua ’arvokas uhrikukkulaperinne’. Näinhän mekin teemme; käytännöistä tulee perinteitä, kun ne ovat nykyisen sukupolven näkökulmasta olleet aina olemassa…

Jos siis Amasjan uskallus ei riittänyt vakiintuneen, mutta samalla vinoutuneen, palvontakäytännön lopettamiseen, luulisi tehtävän olleen mahdoton vajaan 100 vuotta myöhemmin Hiskian aikana. Toisin oli.

Tarvittiin Jumalan mies, jonka sydän kuului kokonaan Herralle ja joka ei kalastellut kansalaisten suosiota. Ja niin alkoi tapahtua. Kuulehan tämä.

”Hiskia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä, aivan niin kuin hänen esi-isänsä Daavid oli tehnyt. Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat. Myös Mooseksen tekemän pronssikäärmeen hän löi palasiksi. Aina niihin päiviin asti israelilaiset olivat polttaneet uhreja tälle käärmeelle, jota kutsuttiin Nehustaniksi. Hiskia turvasi Herraan, Israelin Jumalaan, eikä Juudan kuninkaiden joukossa ole ketään hänen kaltaistaan, ei hänen jälkeensä eikä ennen häntä.” (2. Kun. 18:3-5)

Hiskia oli valmis tekemään kaiken tämän yksinkertaisesti siksi, että hän paitsi ”teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä”, hän ”turvasi Herraan, Israelin Jumalaan”. Hiskia nojautui uudistuksissa Jumalaan – ei ihmisten tukeen tai kansansuosioon niin kuin edeltäjänsä.

Hiskian edeltäjille Jerusalemin temppelipalveluksen rinnalla rehottaneen epäjumalanpalveluksen kitkeminen tuntui olleen tekemätön tehtävä. Uhrikukkuloiden alttarien hajottamisen tähden hän sai varmasti monen vihat päälleen.

”Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat.”

Jos tähän Hiskian edeltäjät eivät koskaan uskaltautuneet, Hiskian seuraava ’temppu’ ei varmasti tullut heille edes mieleen.

Ylitettiinkö jopa ’hyvän maun’ rajat?

Mitäkö tarkoitan? Mikä voisi olla radikaalimpaa kuin vuosisataisen kulttuuriperinnön hävittäminen ja perinteen lakkauttaminen? No, mielestäni Hiskia meni ison askeleen pidemmälle tästäkin. Teksti sanoi:

”Myös Mooseksen tekemän pronssikäärmeen hän löi palasiksi.”

Tämä Hiskian teko ei ollut vahinko eikä arka kokeilu. Hän ei esimerkiksi vain siirtänyt pronssikäärmettä syrjään tai takavarikoinut sitä, vaan hän todella pirstoi sen julkisesti – ilmeisesti kansan nähden. Hiskia teki sen näin, koska hän tahtoi näyttää, miten tosissaan hän on ja miten vakavasta asiasta on kyse.

Jos siis Hiskia ensin kehtasi hävittää vuosisataiset palvontapaikat, niin nyt hän ylitti rajat koskemalla ’koskemattomaan’. Hän pirstoi yli 800 vuotta vanhan reliikin, jonka pyhä mies Mooses oli Jumalan käskystä valmistanut. Se oli jotain yhtä vanhaa ja autenttista kuin temppelin kaikkein pyhimmässä säilytetty liitonarkki.

Entä miksi Hiskia sen hävitti? Olihan vaskikäärme tehty Jumalan käskystä Israelin pelastukseksi erämaassa ja vieläpä me kristityt puhumme yhä samaisesta vaskikäärmeestä Kristuksen vertauskuvana. Se oli jotain, mikä kuului juutalaiseen jumalanpalvelusperinteeseen eikä se ollut edes pakannallista alkuperää niin kuin ”kivipatsaat ja asera-tarhat”.

Hiskia hävitti vaskikäärmeen – ’pyhän Nehustanin’, koska se ei enää johtanut ihmisiä Jumalan kasvojen eteen eikä kutsunut heitä luottamaan Jumalaan. Päinvastoin Jumalan armovälineestä oli tullut Nehustan. Se oli saanut jopa oman nimen. Siitä oli tullut palvonnan kohde. Vaskikäärme oli alkujaan uskon ja luottamuksen kuva, mutta ihmisten mielissä se oli muuttunut epäjumalaksi.

Toisin sanoen Nehustan oli kohonnut korkeammalle kuin Taivaan Jumala itse. Siitä oli tullut este Jumalan palvomiselle ja kohtaamiselle. Se ei enää johtanut ihmisiä Jumalan tuntemiseen; se oli saanut Jumalan paikan. Näin sanoitettuna on selvä, että Jumalaa kokosydämisesti rakastanut Hiskia tuhosi jopa Nehustanin. Siitä oli tullut este todelliselle jumalanpalvelukselle.

Mutta mieti hetki sitä, miten pyhään asiaan Hiskia aikalaistensa silmissä koski. Kuinka moni ’puhdasoppinen’ syytti häntä Jumalan nimen häpäisemisestä tai vääräoppisuudesta. Mietipä sitä.

Jumalalle omistautunut sydän ei kuitenkaan sallinut Hiskian tehdä kompromissia niin kuin edeltäjänsä olivat tehneet. Hiskia etsi Jumalan kunniaa – ei omaansa.

Kuka uskaltaa?

Matkataanpa vielä Hiskian ajasta omaan aikaamme. Katso ympärillesi. Missä ovat meidän aikamme ”uhrikukkulat, kivipatsaat ja asera-tarhat”? Edustavatko nekin perinnettä – jos ei vuosisataista, niin ehkä useampi kymmenvuotista kenties? Mitä ne ovat olleet? Ja mitä ne ovat tänään?

Luulen, että monen meidän uskallus riittää käydä niitä vastustamaan, etenkin kun ne ovat ’ulkopuolella leirin’. Tämä on helppoa. Se on jotain, mikä uhkaa sitä, minkä me sydämessämme tiedämme ja tunnemme oikeaksi.

Katso ympärillesi uudelleen. Missä ovat aikamme ”vaskikäärmeet, Nehustanit”? Älä katso ulos, katso sinne missä me olemme. Nehustan ei ole ’ulkopuolella’ – se on ’sisäpuolella leirin’.

Se on jotain muka ajatonta ja ehkä alkujaan jopa Jumalan nimen kunniaksi asetettua, mutta tänään se on epäjumala – ottanut Herransa paikan sydämessä.

En tiedä missä sinä sen näet, mutta uskallatko koskea siihen? Uskallatko repiä sen alas? Uskallatko pirstoa sen palasiksi kaiken kansan edessä Herran Jeesuksen Kristuksen nimen kunniaksi?

Nämä ’Nehustanit’ ovat asioita, jotka ovat aikanaan yhdistäneet jumalankansan etsimään Kristuksen pyhiä kasvoja, Jumalan Pyhän Hengen voimaa elämäänsä. Mutta sitten siitä on tullut se jokin, mikä on ottanut Jumalan paikan elämässäsi. Katso ja kauhistu – Nehustan on pukeutunut kirkkauden vaatteisiin.

Alkujaan se oli siunaus ja Jumalan tahto, mutta tänään ihmiskäsissä tuosta hyvästä on tullut ’Nehustan’, koska se on itsetarkoitus ja se ei enää lähennä sinua Jumalaan. Nehustanit – ne erottavat, jakavat ja vievät kauemmas. Näyttävät oikeilta, mutta eivät ole.

Kuka uskaltaa koskea? Kuka uskaltaa repiä? Olisiko aika tulla Jumalan eteen etsimään häntä ja riisua pois kaikki se, mikä jää sinun, minun ja Jumalan kasvojen väliin.

Tämänkin päivän ihmiset tarvitsevat oman aikamme Hiskioita. Voisitko sinä olla oman elämäsi Hiskia? Uudistaa jumalanpalvelustasi niin, että Kristus on aina elämäsi kiintopiste.

Henkilökohtaiseen elämään

Olisi helppo kääntää tämä ajatus koskemaan esimerkiksi seurakuntia, kirkkokuntia tai yhteisöjä. Olisi myös helppo puhua siitä, mikä ei ole kunnossa yhteisössämme tai yhteiskunnassamme. On huoletonta löytää epäkohtia aina oman elämän ulkopuolelta tai rajoilta. Sen sijaan hedelmällisempää on katsoa lähemmäs onmaan elämään ja miettiä, mitä sieltä löytyy.

Ehkä sinunkin elämästäsi löytyy niin Asera-paaluja kuin varmaan jokunen Nehustankin. Puhun niistä näin vertauskuvallisesti, koska jokaisella meillä on varmasti omamme. Ei siitä ole mitään hyötyä, että minä nostan niitä ’oikeilla nimillä’ esiin ja osoittelen sinun ’Nehustaniasi’ tai sinä minun. On parempi, että me jokainen katsomme niitä silmiin ja tunnistamme ne ihan itse.

Hedelmällisintä on siis kääntää katse omaan elämään. Se on kuitenkin se ainoa asia, mitä me täältä ajasta matkaamme otamme. Onko elämässäni asioita, jotka ovat olleet alkujaan hyviä ja lähentäneet minua Jumalaan, mutta jostain syystä niistä on tullut minulle jopa Jumalaa rakkaampia? Ne ovat niitä ’Nehustaneita’.

Ehkä se on jokin, mikä aikanaan on lähentänyt suhdettani Jumalaan, mutta syystä tai toisesta siitä on tullut minulle Jumalaa tärkeämpi. Asia voi myös olla jokin sellainen, mikä vie sinulta resurssit palvoa Jumalaasi, kun yrität ylläpitää jotain sellaista, mikä on sinulle enää pelkkä tyhjä ulkokuori. Ja voi tuo asia olla myös jokin sellainen, mistä et itse ole saanut mitään vuosikausiin, mutta sinun on ’pakko’ ruokkia sitä, koska muut ihmiset niin tahtovat tai ainakin sinä luulet niin.

Jos tällaista on, kun katson sitä, mietin, paljonko parempi elämäni olisi, kun jättäisin sen pois. Uskaltaisinko elää elämääni Kristuksen lahjana? Uskaltaisinko ottaa rohkeita askelia kohti Jumalaa? Olen sitten kuinka lähellä Herraa tahansa, aina voi tulla lähemmäksi. Mitä minä oikein pelkään?