Sanaan palvonta liitetään varsin monenlaisia merkityksiä. Mielenkiintoista on myös se, että monesti oma käsityksemme palvonnasta on omasta näkökulmasta katsottuna oikeampi kuin muut. Näin silti, että palvontaa ei voi mitata sen ulkoisen ilmentymän perusteella, koska kyse on syvyydeltään sydämen tasolla koskettavasta asiasta. Luetaanpa lyhyt ote Ilmestyskirjasta.
”Loput ihmiset, ne jotka eivät kuolleet näihin vitsauksiin, eivät kuitenkaan lakanneet palvomasta kättensä töitä. He kumarsivat yhä pahoja henkiä ja kullasta, hopeasta, pronssista, kivestä ja puusta tekemiään jumalankuvia, jotka eivät voi nähdä, eivät kuulla eivätkä kävellä. He eivät kääntyneet, he eivät luopuneet murhatöistään eivätkä taioistaan, eivät siveettömästä elämästä eivätkä varastamisesta.” (Ilm. 9:20-21)
Ihmettelet varmaan, miten palvonta ja siteerattu tekstin liittyvät toisiinsa. Toki sekä otsikko että teksti sisältävät sanan ’palvonta’, vaikka raamatuntekstin kuvaus palvonnasta ei välttämättä vastaa sinun mielikuvaasi sanan sisällöstä. Teksti kuitenkin puhuu korutonta kieltään juurikin palvonnasta.
Me kristityt emme ole missään suhteessa erityinen ihmisryhmä, kun tunnustamme palvovamme Jumalaa, vaan tarve korkeamman voiman palvomiseen on universaali. Käytännössä kaikki ihmiset palvovat jotain ’jumalaa’ – se on tietty toinen asia, mitä tai mitkä me miellämme jumaliksi tai millä nimillä niitä kutsumme.
Teksti vihjaa, että ihmisellä on sisäänrakennettu luontainen tarve palvoa jumalaa, on hänen jumalansa sitten mikä tahansa: omien kätten työ, toinen ihminen, ideologia, epäjumala, ’idoli’ jne.
Palvonta uskonnollisena ilmiönä
Lähes kaikissa uskonnoissa esiintyy palvontaa joko avoimesti tai kätkettynä. Se, millä tavoin eri uskonnoissa jumaluutta palvotaan, vaihtelee kovin, mutta palvonnan syy ja tarkoitus on sama: ihminen haluaa osoittaa kunnioitusta korkeampaa voimaa kohtaan.
Jo Raamatun alkulehdillä näemme kuinka Eeva ylisti Jumalaa ja Abel ja Kain uhrasivat Herralle uhreja. Tämän jälkeen kerta toisensa jälkeen tapaamme Raamatun henkilöt palvomassa Jumalaa, mitä erilaisemmin tavoin.
Ihmisellä on sisäinen tarve palvoa jumalaa tai jumalia. Raamatun kertomus todistaa, että myös tosi Taivaan Jumala on kiinnostunut palvonnastamme. Hän nimittäin on jo kahdessa ensimmäisessä käskyssä säätänyt, ettei ihmisen pidä palvoa ketään muuta kuin Jumalaa, ainoata todellista Jumalaa, meidän Herraamme (2. Moos. 20:2-6). Hän siis on kiinnostunut palvonnastamme ja tahtoo sen osakseen.
Jumala tahtoo, että puramme palvonnan tarpeemme nimenomaan häneen ja yksin häneen. Katsotaanpa hieman, mitä tuo sisällöltään väljän oloinen sana ’palvoa’ oikein tarkoittaa.
Palvomisen merkitys
Kreikan kielen palvomista merkitsevä verbi ’proskyneo’ on käännetty kielellemme yleensä joko sanalla palvoa tai rukoilla. Myös Septuaginta (ts. Vanhan testamentin kreikannos 200-100 eKr.) käyttää samaa verbiä, kun se kääntää hepreankielen sanan palvoa.
Sanan varhainen merkitys lienee ollut alunperin ”heittää suudelma” tai ”heittäytyä jonkin eteen ja suudella tämän jalkoja”. Kummatkin merkitykset viittaavat palvontaan.
Muinaisesta egyptiläisestä uskonnosta löytyy edelleen viitteitä eräänlaiseen lentosuukon antamiseen osana palvontaa. Kreikkalaiset puolestaan palvoivat jumaliaan heittäytyen kasvoilleen jumalan eteen samalla suudellen maata. Muinainen persialainen taas toimi samoin persian mahtavan kuninkaan edessä.
Jo Septuagintan aikana ’proskyneo’ oli vakiintunut klassisessa kreikankielessä yleiseksi jumalien palvonnan ilmaisuksi. Myöhemmin sanan merkitys muuttui merkitsemään palvontaa vastaavaa sisäistä asennetta, kunnioittavaa palvontaa, arvonantoa ja nöyryyttä. Sanaan sisältyy nk.’pyhä pelko, alamaisuus ja kunnioitus Herran pyhää tahtoa kohtaan.
Ei siis ole ihme, että Jumala kieltää ehdottomasti muiden kuin itsensä palvomisen, koska palvoessaan ihminen osoittaa alamaisuutensa kautta arvonantoa ja kunnioitusta sydämestään palvonnan kohdetta kohtaan. Kun siis varhainen uskontunnustus kuului yksinkertaisesti ”Jeesus Kristus on Herra”, siihen sisältyi tästä näkökulmasta myös palvonta. Herruuden tunnustaminen pitää sisällään Herran palvomisen hänen huolenpitonsa varaan heittäytyen.
Jos muistat esimerkiksi evankeliumien kertomuksen syntisestä naisesta (Luuk. 7:36-), joka kumartui Jeesuksen eteen, itki ja suuteli Jeesuksen jalkoja, niin voit nähdä siinä jotain viitteitä todellisesta palvonnasta. Naisen syvin tarve tuli täytetyksi, kun hän sai palvoa lihaksi tullutta Jumalan Poikaa.
Palvominen Ilmestyskirjassa
Vastaavasti ’palvoa’ -sanan koko merkityksen ymmärtäminen sydämen asenteena auttaa meitä myös ymmärtämään seuraavat Ilmestyskirjan käsittämättömän kovat sanat:
”Näiden kahden jäljessä tuli vielä kolmas enkeli, joka kuulutti kovalla äänellä: ”Se, joka kumartaa petoa ja sen kuvaa ja ottaa otsaansa tai käteensä sen merkin, joutuu yhtä lailla juomaan Jumalan vihan viiniä, joka laimentamattomana on kaadettu Jumalan vihan maljaan. Häntä kidutetaan tulessa ja rikin katkussa pyhien enkelien ja Karitsan edessä.” (Ilm. 14:9-10)
Nimittäin tekstissä on sana ’proskyneo’ käännetty sanalla ’kumartaa’. Lue sanan kohdalle verbin ’proskyneo’ koko merkitys, ja ymmärrät, miksi rangaistus ’kumartamisesta’ on kohtuuttoman suuri. Ei ole kyse teosta, vaan on kyse sydämen asenteesta. Toisin sanoen on kyse ihmisestä, joka on valinnut toisen jumalan ikiaikaisen Jumalan sijaan palvottavaksi.
Toivottavasti lyhyt pohdintani avasi yhtään todellisen palvonnan merkitystä. Palvonta ei ole muotomeno, vaan kyseessä sinun syvin tarpeesi palvoa sydämessäsi Herraa. Oleellisinta on sydämen asenne,, jonka saat ilmaista Herrallesi aivan vapaasti omalla tavallasi.
Vapauta siis sisimpäsi palvomaan. Sinun ei tarvitse tukahduttaa palvontaasi muiden ahtaisiin käsityksiin. Sinulla on lupa palvoa Herraa siellä, missä olet, milloin vain ja miten vain. Tyydytä syvin tarpeesi Herran Jeesuksen Kristuksen jalkojen juuressa – vapauta koko ihmisyytesi palvomaan Jumalaa. Todellinen palvonta on elämää Herran yhteydessä kuuliaisena hänen tahdolleen.
Pohdittavaa
Onko palvonta oikeuteni rakastaa Jumalaa vai velvollisuus ilmaista sitä toisten ihmisten tavoin?