Paavali kirjoitti oppipojalleen Timoteukselle seurakunnan keskuudessa vaikuttaneista ehkä vaikutusvaltaisistakin ihmisistä tällä tavoin:

”Heillä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Karta sellaisia!” (2. Tim. 3:5)

Ulkoisesti kaikki lienee näillä ihmisillä ollut kunnossa ja todennäköisesti heitä oli vieraan vaikea erottaa muusta seurakunnan väestä. Heidän ongelmansa oli siinä, että heille jumalanpalvelus, yhteysateriat ja sakramentit edustivat pelkkiä puitteita vailla sisältöä. Heidän syynsä ’hengata’ seurakunnan parissa ei ollut Kristus ja hänen uudeksi tekevä ylösnousemusvoimansa.

Ikävä kyllä nykypäivänä näemme samaa seurakunnissa. On ulkoiset puitteet täyttävää toimintaa, mutta siitä on kadonnut sisältö, vaikka muoto on ulkoisesti kelvollinen. Kuka hengailee mukana sosiaalisista syistä ja kuka etsii uusia ’pöllyjä’ – vahvoja kokemuksia, ihmeitä ja manifestaatioita. Ketä taas kiinnostaa oma asema, kuka etsii varoja toteuttaakseen itseään ja vieläpä joku halajaa vain syvää tunnetta tai rajatilakokemusta.

Kaikki tämä on katoavaa ja turhaa, jos unohdamme ’kertomuksen’. Eli kuka etsii Jumalaa muodon takaa? Kenen suurin halu on saada elävä kosketus ja yhteys ikiaikaiseen Jumalaan, joka toimii siihen ulkoiseen puettuna?

Oletko koskaan ajatellut, miten suuri juhla on yhteinen jumalanpalvelus? Entä ehtoollinen tai kaste? Ne eivät ole tyhjiä kuoria tai riittejä, vaan niissä on syvääkin syvempi ’kertomus’, jolla on juuret ikiaikaisessa Jumalassa.

Nämä kaikki ehkä arkisilta vaikuttavat elementit eivät vain kanna Jumalan nimeä, vaan Herra on sitoutunut olemaan niissä läsnä.

’Kertomuksen’ juuria etsimässä

Seurakunnan ’tapojen’ juuret ovat ikiaikaisessa, mutta niiden merkitys avautuu vasta sen jälkeen, kun ymmärrämme käyvämme itse osaksi tuota jatkumoa, jonka juuret ovat Kristuksen sovitustyössä ja hänen persoonassaan.

Ranskan kielen sana ’provenir’ merkitsee ”tulos, seuraus”. Edelleen sen merkityssisältöön kuuluu ”julkituotu, sukujuuret” sekä ajatus siitä, että ’tulos’ omistaa sen historian, joka sillä on.

Sana korostaa siitä, että ’tuloksella’, minkä nykyhetkessä näemme konkreettisena, on aina taustatarina, historia ja syntyperä jossain. Tulos tai seuraus, mitä sillä kuvataan, ei ole juureton tai tyhjästä tullut. Tuota sanaa käytetään esimerkiksi silloin, kun puhutaan esineestä tai muinaisesineestä historian synnyttämänä.

Entä mikä tuo synnyttäjä, ’historia’, on? Oman kielemme lainasanasta historia saa ainakin englanninkielellä kuvaavan sanaleikin ”hi{s}-story”, mikä viittaa sekin tarinaan.

Mennäkseni asiaan, yritän vain sanoa, että kristityt sen enempää kuin seurakunnan ulkoiset muodot eivät mikään ole juurettomia, vaan niiden juuret ovat ’kertomuksessa’. Se, mitä me olemme tai muotojen kautta koemme, ei ole muoto ilman sisältöä, vaan juuret ovat syvällä seurakunnan perimässä ja Kristuksen ’kertomuksessa’.

Sillä hetkellä, kun johonkin esineeseen, ihmiseen tai tapahtumaan liittyy kertomus, tapahtuu arvon muutos. Tällöin tapahtuu sellainen ihme, että muodoltaan tavallinen asia, saa syvän ja täyden merkityksen. Tällöin tavanomainen muuttuu epätavanomaiseksi ja se saa arvon, joka tulee ’kertomuksesta’. Ajattelepa vaikka tavallista vuodetta. Jos sen sijaan tuosta vuoteesta kerrotaan, että se on ollut jonkun tuntemasi henkilön kuolinvuode, vuode saa uuden arvon, eikö totta?

Kun puhumme sakramenteista, ’kertomus’ tekee arkisesta ja tavallisesta pyhää ja ainutlaatuista. Ajattelepa vettä kasteessa tai leipää ja viiniä ehtoollisella. Kun liitämme niihin ikuisen ’kertomuksen’, nuo vielä hetki sitten arkiset elementit saavat uuden arvon. Samalla ne luovuttavat jotain pyhää ja käsittämätöntä ihmiselle, kenen hyväksi ne toimivat. Tässä on suuri Jumalan mysteeri.

Tällä tavoin ’kertomus’ antaa meillekin uskovina identiteetin samoin kuin ne antavat sisällön muodoille ja käytännöille, joita ylläpidämme seurakunnassa. Jos tunnemme ’kertomuksen’, tulemme ravituksi siitä, ruokimme sillä toisiamme ja omistamme sen, tällöin me löydämme ’kertomuksesta’ itsemme.

Elämää suurempi kertomus

On suurta Jumalan armoa, että tänään sinä ja minä saamme olla osa ’kertomusta’ Kristuksesta. Uskovina olemme osa suurta historiaa, jossa on Jumalan voima ja kirkkaus. Sen kautta saamme kukoistaa ja tulemme osaksi jo muinaisuudesta alkanutta suurta rakkauskertomusta, jonka Jumala on kirjoittanut seurakuntaansa.

Ja mikä tästä ’kertomuksesta’ tekee erityisen? – Se, että päinvastoin kuin moni muu kertomus, tämä on tosi. Yhteys seurakuntaan ei ole muoto ilman sisältöä. Eivätkä sen enempää sakramentit. Jumalan sana ja rukous ole nekään tyhjä muoto ilman sisältöä ja kertomusta, vaan niiden juuret ovat maailmanhistorian suurimmassa kertomuksessa. Kertomus antaa merkityksen ja sisällön ’tulokselle’.

Tarina kertoo, että kaksi oman aikamme suurta kirjailijaa eli C.S. Lewis ja J.R.R. Tolkien istuivat aina silloin tällöin iltaa yhdessä ja pohtivat elämää. Kerran yksi sellainen ilta oli venynyt jo varhaiseen aamuun, kun Tolkien ja Lewis keskustelivat kertomuksen ja myytin merkityksestä nykyhetkelle.

Pitkän keskustelun jälkeen vannoutunut ateisti C.S. Lewis tuli vakuuttuneeksi siitä, että

”Kristuksen tarina on yksinkertaisesti aito myytti: myytti, joka vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin muut myytit, mutta valtava ero on siinä, että se todella tapahtui.” (C. S. Lewis – elämäkerta)

Se oli Lewisin elämän suuri oivallus. Hänestä tuli tuossa aamusarastuksen hetkessä osa Jumalan suurta rakkauskertomusta. Uskon kautta hän sai armon oivaltaa, että tällä vuosituhansia vanhalla kertomuksella oli siinä hetkessä voima muuttaa hänen nykyisyytensä. Tuohon hetkeen saakka oli ollut vain ’muotoa ilman sisältöä’, nyt Lewiksellä oli sisältö puettuna ikiaikaisen kertomuksen muotoon.

Ja tämä kertomus jatkuu yhä. Seurakunnan historia on suuri Jumalan kirjoittama rakkaustarina. Se on kertomus, jolla on juuret Kristuksessa ja hänen sovitustyössään. Se on samalla kertomus, joka jatkuu ja täydentyy tänäkin päivänä uusilla nimillä ja tapahtumilla.

Toivon, että tämä pieni pohdinta, muistuttaa meitä siitä, miten valtava arvo on ’kertomuksella’, jota monet ulkoiset muodot tänä päivänäkin kantavat. Ehkä tämä näkökulma avaa meidät myös antamaan arvon, jota ulkoisesti arkiset elementit kantavat, kun ne liitetään ikuiseen rakkaustarinaan.