Aloitetaan pienellä johdannolla tähän tekstiin, jonka valmistin pitkäperjantain aamupalvelukseen. Se kuitenkin sopii luettavaksi hyvin vielä tänäänkin, koska ylösnousemuksen todellisuus on jokapäiväinen kokemus.

Hyvän aikaa sitten eräs englantilainen lääkäri suoritti kokeen tutkiakseen eristyksen vaikutuksia ihmisiin. Hän rakensi vajaan 8 m² kokoisen äänieristetyn huoneen, joka lisäksi ripustettiin köysillä roikkumaan niin, että huone ikään kuin kellui tyhjän päällä.

Osallistujat käyttivät pehmustettuja turkiskäsineitä ja oikein paksuja villasukkia kosketuksen tuntemusten poistamiseksi. Vieläpä laitettiin läpikuultavat suojalasit, jotka rajoittivat heidän näkökykyään. Jo reilun tunnin eristyksen jälkeen useiden oli mahdotonta keskittyä. Sitä seurasi ahdistus ja paniikki. Monelle viisi tuntia tuossa huoneessa oli liikaa.

Ensimmäinen osa

Tämä koe tuo esiin Jeesuksen pitkäperjantain kärsimyksen näkymättömän puolen. Me näemme sen, mitä Kristuksen ruumiille tapahtui. Voimme kuvitella jotain kivusta, mutta usein jää huomaamatta Kristuksen kärsimyksen hiljainen puoli. Kärsimys, joka syntyy erosta ja eristyksestä.

Se on paradoksaalinen ajatus tämän päivän äänen, tekemisen ja jatkuvan menemisen ihmisille, jotka nauttivat siitä, kun saavat edes joskus hetkeksi pysähtyä ja ympärillä on täysin hiljaista.

Pitkäperjantaina Jeesus pysähtyi. Hänen maailmansa pysähtyi. Oli täysin hiljaista. Ei tosin fyysisessä maailmassa. Siinä hän oli. Kuka pilkkasi, kuka itki menestystä, kuka suri hänen kohtaloaan. Olihan heitä jokunen, mutta Jerusalem – pyhä kaupunki – jatkoi pääsiäisen viettoa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kone ei pysähtynyt – näytelmä jatkui. Oli pääsiäinen ja pyhiinvaeltajille piti antaa se kokemus, mitä he olivat tulleet hakemaan. Mitäpä siinä pari rikollista roikkumassa ristillä enää merkitsi. Vaikka Jerusalem jatkoi ’elämää’, ristillä valmistettiin hiljaisuuden uhria, ikuisen elämän ensihedelmää.

Vaikka kaupunki ja elämä ympärillä jatkoi loputonta matkaansa, Jeesus astui syvään hiljaisuuteen syvällä sielussa, Hengen maailmassa. Kristus astui täydelliseen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Se oli tila ja paikka, missä hän ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Ei Jumalana, ei ihmisenä.

Se oli ennen kokematon tilanne, kun Jumala ei puhu yhtään mitään. Isä on vaiti. Se rikkumaton yhteys, joka hänellä oli aina ollut, olikin nyt mykkä. Ehkä Isä kuulee, mutta hän ei sano mitään. Vai kuuleeko sittenkään…

Kristus meni tekemään meille sijaa ja ostamaan jopa tämän viimeisen saarekkeen itselleen. Hän ei ostanut sitä viholliselta, koska vihollinen ei sitä omistanut. Hän lunasti sen Jumalalta; otti takaisin, minkä varas oli vienyt.

Kristus astui hiljaisuuteen, jossa Jumala on hiljaa. Ristin Johannes puhuu ”sielun pimeästä yöstä”, mikä on tavalla tai toisella tuttu kokemus monelle meistä hengellisen Karmelin vuorelle nousijoista. Kristuksen yö oli tosin pimeääkin pimeämpi. Meistä kukaan ei kestäisi hetkeäkään tuossa yksinäisyydessä. Hän astui yksinäisyyteen, jossa Jumala ei ole. Siinä ei ole samaa turvallista pimeyttä kuin sielun pimeässä yössä. Se on kylmä kuin yö; ja lohduton kuin helvetti. Paikka, jolle Jumala on kääntänyt selkänsä.

Ristinkuolema muutti tämän todellisuuden. Kristus vei läsnäolonsa jopa sinne, missä hän ei kokenut Jumalan olevan. Ihmiselämässä ei ole enää mitään paikkaa, missä Jumala ei olisi läsnä.

Ristinkuolema muistuttaa minua täten eristyksestä – yksinäisyydestä, jonka Herra Jeesus koki roikkuessaan ristillä. Noiden tuntien piinassa Jeesus kantoi kärsimyksen, joka oli pahempaa kuin ristiinnaulitsemisen tuskallinen fyysinen kipu. Hän koki, että Isä hylkäsi hänet.

Ihmisen Poika, Jumalan Poika – hän, joka oli elänyt elämänsä jokaisen hetken täydellisessä yhteydessä Isään, Jumalaan, kaiken Luojaan ja meidän Herraamme. Miltä se saattoi tuntua, kun hän ei enää tuskaltaan kuullut Jumalan ääntä, ei tuntenut hänen läsnäoloaan? Mitä oli olla yksin -Jumalana, ihmisenä? Täysin yksin?

Kuuntele, miten Markus sen sanoittaa:

”Kuudennella tunnilla tuli pimeys yli koko maan. Sitä kesti yhdeksänteen tuntiin asti. Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Elohi, Elohi, lema sabaktani?” Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Sen kuullessaan muutamat lähellä seisovista sanoivat: ”Kuulkaa, hän huutaa Eliaa.” Joku juoksi täyttämään sienen hapanviinillä, pani sen ruokosauvan päähän, antoi hänen juoda ja sanoi: ”Saapa nähdä, tuleeko Elia ottamaan hänet alas.” Mutta Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä. Silloin temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti. ” (Mark. 15:33-38)

Ja mitä tapahtui tuossa hetkessä? Kristus osti omalla verellään hiljaisuuden ja yksinäisyyden itselleen. Mitä se tarkoittaa käytännössä? Se on sitä, että Kristus asuu täydellisimmässäkin hiljaisuudessa ja on siellä sinun kanssasi. Vaikka hiljaisuus tuntuisi sinusta piinaavalta, et ole yksin. Se on sitä, että vaikka olisit ainoa ihminen tai elollinen olento koko mantereella, et ole yksin, koska Kristus on kanssasi.

Hän meni hiljaisuuteen ja osti sen omakseen. Hän täytti sen läsnäolollaan, ettei kenenkään toisen tarvitse enää kokea samaa. Hän meni yksinäisyyteen ja osti senkin omakseen, täytti sen läsnäolollaan, ettei kenenkään toisen tarvitse kokea samaa.

Kun siis sinä tänään astut hiljaisuuteen. Tiedä, että sekin on lunastettu. Kun raivaat tilaa elämästäsi, ollaksesi hetken hiljaa, tiedä, että olet astunut lunastetulle maaperälle. Se paikka on pyhä; Kristus pyhitti sen ristillä. Se on hiljaisuuden salaisuus, joka ei piinaa tyhjyydellä, koska Kristus asuu siellä. Jos vain avaan korvani kuulemaan hiljaisuuden äänen tai silmäni näkemään läpi kirkkauden – se on hän, Kristus.

Kuuntele hänen ääntänsä. Anna hiljaisuuden puhua omistajansa äänellä. Sinun Herrasi omistaa sinun hiljaisuutesi. Muista tämä.

Tämä on hiljainen tanssi pimeässä; hetki täynnä koko maailmankaikkeuden läsnäoloa Kristuksen valtaistuimen edessä. Hän täyttää kaiken tilan. Ja mikä ihmeellisintä se on aina matkassa, aina käsillä. Et tarvitse mitään astuaksesi hetkeksi lunastettuun hiljaisuuteen. Suljet silmäsi tai et, lunastettu hiljaisuus on aina käsilläsi.

Pitkäperjantain teksti

Tämä on Kristuksen lahja sinulle. Hiljainen tanssi pimeässä. Hän kulki sen pimeässä, että sinä ja minä voimme kulkea sen tänään valossa. Hän vei valon jopa syvimpään hiljaisuuteen – pimeimpään pimeyteen. Hän odottaa sinua ja minua sielläkin.

Luen nyt päivän tekstin Jesajan kirjan luvusta 53. Se on merkillinen kertomus – profetia. Siinä puhutaan siitä, kuka on messias ja mitä hän teki ja tekee. Merkilliseksi tuon tekstin tekee se, että mekin olemme siinä mukana. Kuuntele kaikessa rauhassa, kun sen sinulle.

”Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman? Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta. Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut. Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti? Hänet syöstiin pois elävien maasta, hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden. Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa. Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä, eikä petos ollut noussut hänen huulilleen. Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet. Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet, heidän pahat tekonsa hän kantaa. Minä annan hänelle paikan suurten joukossa, hän saa jakaa saalista mahtavien kanssa, koska hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon. Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa.” (Jes. 53)

Toinen osa – juhla

Kun lukee tuota tekstiä, en ihmettele lainkaan, miksi pitkäperjantain tunnelma on monesti lohduton. Ymmärrän lohduttomuuden ensimmäisenä pitkäperjantaina, kun kukaan ei tiennyt, muutama varovasti toivoi ja suurin osa luuli tarinan jo päättyneen. Mutta miksi me elämme pitkäperjantain niin kuin emme tietäisi? Kas siinäpä kysymys, koska me tiedämme.

Monet kirkot suosivat hiljaista ja synkkää pohdintaa syvällisestä kärsimyksestä, jonka Herramme kärsi tuona päivänä. Niin kuin mekin edellä teimme.

Jumalanpalvelukset ovat täynnä hiljaisuutta; sanat painavat meihin tuskan painon. Musiikki on joko synkkää tai sitten sitä ei ole, liturgia on pelkistetty kuin kunnioittamaan ristiinnaulitseminen päivää. Se on muistutus hänen päätöksestään kärsiä ja kuolla sekä muistutus, että meidän syyllisyydestämme on osa sitä, että tämä tuomio langetettiin hänelle.

Lapsuudesta muistan, miten pitkäperjantailla oli jotenkin niin alakuloinen ja surullinen leima. En edes tiedä, mistä tämä mielikuva minulle on syntynyt, koska en ainakaan muista, että perheemme traditiossa olisi ollut käydä jumalanpalveluksessa pitkäperjantaina. Päivä nyt oli pienelle lapselle pitkä.

Olen ennenkin pohtinut, että ”onko pitkäperjantaina tilaa ilolle? Ja jos on, miltä tuo ilo näyttäisi?” Olemmehan me hyvin erilaisessa tilanteessa kuin alkuperäinen todistajakunta. Olemme jo sisällä pelastuksessa ja lunastuksessa ja ymmärrämme, mitä pitkäperjantai meille tarkoittaa. Monissa kulttuureissa pitkäperjantai mielletäänkin voiton päiväksi. Englanninkielisissä maissa sitä kutsutaan nimellä ”Good Friday”.

Ja onhan niin, että pitkäperjantaina tapahtui jotain, mistä riittää aihetta iloon:

”Mutta Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä. Silloin temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti. ” (Mark. 15:38)

Eikö juuri pitkäperjantaina Taivasten valtakunnan näkökulmasta saavutettu se voitto, jota Jeesus tuli maanpäälle hakemaan? Eikö juuri tuossa hetkessä poistunut viimeinen este ihmisen lähestyä Jumalaa? Väitän, että näkymättömissä juhlat jo alkoivat, vaikka näkyvä maailma jäi odottamaan todisteita jo tapahtuneesta. Ilosta se esirippu repesi. Voitto on saatu, vaikka todisteet odottavat sunnuntain varhaista aamua. Silti voitto on todellinen.

Mikset sä jubileeraa?

Miksikö tahdon tuoda ilon perspektiivin nyt esiin? Tuon sen siksi, että minulle tämä ajatus juhlimisesta ja voitosta tuli tänä vuonna varsin vahvasti. Kuljin tämän tien jo palmusunnuntain jumalanpalveluksessa, johon osallistuin ihan vain kanssamatkaajana – en pappina, en liturgina. Jaan tämän pienen kokemuksen nyt sinulle, koska koen sen omalla tavallaan vahvistavan juuri pitkäperjantain tunnelmaa voiton juhlana.

Palmusunnuntain tekstit antoivat aiheen iloon ja juhlaan. Mutta, kun jumalanpalveluksen ehtoollinen lähestyi, siirryttiin minulle varsin tuttuun kaavaan, jossa kuljemme taas kerran matkan itsetutkistelun kautta ehtoollispöytään. Jotenkin siinä erehdyin jäämään kiinni synnintunnustuksen tekstiin ja aloin pohtia, että onko todella niin, että kerta toisensa jälkeen minä täällä tunnustan syntini uudelleen ja uudelleen ja vaadin Kristusta nousemaan uudestaan ristille?

Tiedän varsin hyvin, ettei tämä ole synnintunnustuksen sanoma matkalla ehtoolliselle. Sehän on päinvastainen. Muistamalla oman eksymisen ja heikkoutensa synnin edessä, ymmärrän kirkkaammin sen etuoikeuden, että saan käydä ehtoolliselle Kristuksen pöytään lunastettuna jumalanlapsena.

Mutta kuitenkin. Jotenkin mietin, että olenko niin kovapäinen, että minun tarvitsee kerta toisensa jälkeen kuulla varmistus siihen, että Kristuksen ristintyö riittää jopa minun lunastamiseksi. Tämä oli se tunnetason kokemus tuossa hetkessä. Nyt sen jostain syystä tunsin pysäyttävän minut reflektoimaan tätä kysymystä.

Kun liturgia eteni, tapahtui kummallinen asia. Oli puolipilvinen päivä ja valo tuli takaani. Istuin siis selin valoon päin. Jos aurinko olisi alkanut paistaa, se olisi lämmittänyt takaraivoani – ei kasvoja.

Muutamaa minuuttia ennen sitä hetkeä, kun kirkkoväki kutsutaan ehtoollispöytään, tapahtui jotain odottamatonta. Aurinko alkoi paistamaan kirkkaasti sieltä pilvien raosta. Mutta kuten muistat, olin selin aurinkoon päin.

Kuopion metodistikirkossa on pienen pienet ruutuikkunat kirkon etuosassa. Tykkään katsella niistä ulos jumalanpalveluksen aikana. Sieltä näkyy koivun oksia, taivasta ja kerrostaloja. Koivunoksat ovat minun suosikkini.

Kävi niin, että auringon valo osui kirkkaana vastakkaisen kerrostalon ikkunaan tai parvekelaseihin ja sieltä se heijastui suoraan minun kasvoihini. Se oli niin kirkas, että sokaistuin. Tiedätkö, kun katsoo aurinkoon näet kirkkauden ja sitten mustaa, koska siinä keskellä on liian kirkasta. Minulle kävi samoin. Vain sillä erotuksella, että tuo musta siinä kirkkaudessa oli aivan kuin oven muotoinen ja se oli puoliksi raollaan.

Tuo kirkkaus tulvi ja lämmitti niin vahvasti, että ajattelin niin, että jos tämä ei lopu, niin minä en aio astua ehtoolliselle, koska tässä kirkkaudessa on läsnä kaikki Jumalan pyhyys. Tästä en tahdo siirtyä sivuun. Se oli valtava hetki. Sivuhuomautuksena totean, että Jumala oli armollinen ja otti kirkkauden pois niin, että ehdin toiseen ehtoollispöydän kattaukseen.

Mutta takaisin kokemukseen. Sen kirkkauden keskeltä minä kuulin Hengessä äänen, joka sanoi syvälle sieluuni merkilliset sanat: ”Mikset sä jubileeraa?”

Siis ”Mikset sä jubileeraa?” Mitä sinä siinä tuskailet? Tuska oli minun osani, että sinun ei tarvitse. Minä ostin sinut. Ja siksi me tänään iloitsemme. Se on täytetty. Se on kerran täytetty. Se on aina täytetty. ”Mikset sä jubileeraa?”

Hauska yksityiskohta tässä on se, että tuo kummallinen sana ”jubileeraa” ei ole minun sanastoani. Se kuului eksegetiikan opettajalleni, tohtori Jouko Ruohomäelle. Hän puhui aina jubileeraamisesta, kun puhuttiin Ilmestyskirjan Karitsan hääjuhlasta.

Ja mitä tämä kokemus minulle opetti? Se opetti sen, että meillä on joka hetki täysi syy jubileerata.

Kertaan vielä. Siis ”Mikset sä jubileeraa?” Mitä sinä siinä tuskailet? Tuska oli minun osani, että sinun ei tarvitse. Minä ostin sinut. Ja siksi me tänään iloitsemme. Se on täytetty. Se on kerran täytetty. Se on aina täytetty. ”Mikset sä jubileeraa?”

Tämän tahdon muistaa vastedes myös pitkäperjantaina – ainakin silloin kello 15, kun Jeesus antoi henkensä. Silloin minä jubileeraan Kristuksen voittoa; en tuskaile hänen kuolemaansa. Koska kuolema on voitto.

”Mutta Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä. Silloin temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti. ” (Mark. 15:38)