Kristillisen seurakunnan historiaan mahtuu monenkirjavia tulkintoja ja niiden perusteella syntyneitä uskonsuuntia.

Jotkut tulkinnat ovat jääneet elämään, mutta osa tulkinnoista on ajan myötä vain lakanneet olemasta. Joitain on tuomittu harhaoppisiksi, osa todettu vain vääriksi, osa toimimattomiksi ja osa on lakannut olemasta ihan itsestään, kun aika on ajanut niiden ohi.

Kirkkohistoria tuntee suuntauksia, jotka ovat rakentaneet jotkin keskeisistä opeistaan seuraavien lainattujen tekstien pohjalle.

”Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: ’Älä tee väärää valaa’ ja ’Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut’. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Enempi on pahasta.’” (Matt. 5:33-37;)

”Ennen kaikkea, veljeni, älkää vannoko, älkää taivaan, älkää maan älkääkä minkään muunkaan kautta. Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Muutoin teitä kohtaa tuomio.” (Jaak. 5:12)

Näiden suuntausten käsitysten mukaan vannominen ja valan tekeminen oli ehdottoman kiellettyä oli kyseessä sitten yksityishenkilön toiselle tekemä vala tai vaikkapa yhteiskunnan velvoittama vala, kuten sotilasvala, vala oikeudessa tai jokin muu sitoumus tai lupauksen vahvistaminen.

En tiedä löytyykö nykypäivän Suomesta kansanliikettä tai uskonsuuntaa, joka sydämen asianaan vastustaisi vannomista tai valaa yhteiskunnallisessa käytössä, mutta tiedän käskyn pitäytyä vannomasta tulleen kompastuskiveksi monille yksittäisille kristityille.

Jeesuksen vuorisaarnan ja Jaakobin kirjeen voimakkaat kiellot herättävät näet monet pohtimaan valan tekemistä niin oikeudessa kuin sotilasvalan muodossa. Kysymys kuuluukin, ovatko vannomista koskevat raamatunkohdat tulkittava kaikkea vannomista koskeviksi kielloiksi meidänkin aikamme? Eli onko pohjimmainen tarkoitus käskyssä kieltää vannominen vai onko käskyn taustalla jotain muuta. Katsotaanpa hiukan tarkemmin tekstiämme.

Vannominen vuorisaarnassa

Jeesuksen aikana juutalainen valakäytäntö perustui luonnollisesti Vanhan testamentin opetukseen valasta. Laki ei kieltänyt valan tekemistä, vaan väärän valan antamisen, johon myös Jeesus viittaa vuorisaarnassa (3. Moos. 19:12). Oli ehdottoman kiellettyä vannoa Jumalan nimeen ja pettää lupauksensa, koska tuolla tavoin lupauksen rikkoja tahrasi Jumalan nimen. Vannominen oli itämailla yleinen käytäntö, jonka sitovuus vastasi kirjallista sopimusta. Se ei ollut kulttuurimme tavoin pelkkä yhteiskunnallinen muotomeno, vaan vannominen oli tavallista jokapäiväisessä elämässä.

Tuon ajan juutalaiset laintuntijat, kuten fariseukset ja kirjanoppineet, olivat luokitelleet useita eriasteisia valoja sen mukaan, minkä kautta valan tekijä vannoi. Heidän mukaansa Jumalan nimen kautta vannominen oli ehdottaman sitovaa, sen sijaan vannominen jonkin Jumalalle kuuluvan esineen, pyhän kaupungin tai muun merkittävän asian kautta ei ollut lainkaan siinä määrin sitovaa.

Valan ja vannomisen ympärille kehitettyä monimutkaista säännöstöä käytettiin yleisesti väärin tuon ajan yhteiskunnassa. Lainoppineet tiesivät tarkalleen, mitkä valat olivat sitovia ja mitkä eivät, kun taas tavallisen kansalaisen oli vaikea erottaa, oliko esimerkiksi Jumalan valtaistuimen kautta vannominen sitovaa vai ei. Väärillä valoilla monet lainoppineet olivat keränneet itselleen omaisuuksia köyhien ja lakia tuntemattomien kustannuksella.

Tähän epämääräiseen ja pettävään käytäntöön Jeesus lienee viitannut sanoilla:

”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun syötte leskien talot, jopa näön vuoksi pitkiä rukouksia pitäen! Sentähden saatte sitä kovemman tuomion.” (Matt. 23:14)

Valaa toki käytettiin Jeesuksen ajan yhteiskunnassa myös esivallan taholta, kun vaadittiin ehdotonta totuudellisuutta esimerkiksi oikeusistuimissa. Ja tämä käytäntö vallitsee edelleen myös meidän yhteiskunnassamme, vaikka vala on monissa tilanteissa muuttunut lupaukseksi tai sitoumukseksi.

Esivalta muistuttaa valan sanktioiden välityksellä kansalaisia totuuden puhumisen välttämättömyydestä, jotta valhe ja petollisuus eivät rehottaisi villinä oikeuslaitoksessamme ja luottamusviroissa. Jeesus näyttää epäsuorasti tunnustaneen esivallan oikeuden vaatia valaa, koska hän ei puuttunut tähän käytäntöön ollessaan itse Suuren neuvoston edessä (Matt. 26:63,64).

Kehotus totuudellisuuteen

Uskon, että sekä vuorisaarnan että Jaakobin kirjeen opetuksen terävin piikki ei kohdistu yhteiskunnalliseen valakäytäntöön, vaan yleiseen totuudellisuuteen. Jeesuksen ajan arkipäivän valakäytäntö kannusti taitajaansa kaikkeen muuhun kuin totuudellisuuteen. Se oli ’osaavan’ käsissä kullan arvoinen taito tehdä helppoa rahaa. Vielä, kun muistat valakäytännön monimutkaisuuden, ymmärrät, että totuudella ja totuudella saattoi olla suuri ero.

Mitä sitten Jeesus ja Jaakob tarkoittavat sanoessaan ”älkää vannoko”? Kummatkin vastaavat kysymykseen täsmälleen samoin sanoin:

”Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Enempi on pahasta.”

Jeesuksen ohjeessa on kyse totuuden puhumisesta tilanteesta riippumatta. Erityisen valan velvoittaminen totta puhuttaessa sisältää käänteisesti ajatuksen siitä, ettei totuuden puhuminen ole välttämätöntä silloin, kun valaa ei anneta. Jos pyrimme puhumaan aina totuudellisesti, ei valalle ole enää mitään tarvetta. Jos taas meidän pitää erityisesti vannoa puhuvamme totta, eikö se silloin vihjaa, että emme yleensä puhukaan totta?

Jeesus tai Jaakob eivät siis kumonneet Vanhan testamentin valakäytäntöä, vaan täydensivät sen tulkintaa antamalla uuden yksiselitteisen ohjeen, joka sisälsi vanhan liiton käytännön ja velvoitteen pysyä totuudessa valasta riippumatta. Jeesuksen seuraajan puhe tulee olla ehdottoman totuudenmukaista aina – ei vain erityisesti vannottaessa.

Jeesus ei tarkoita totuudellisuudella ainoastaan valheellisen puheen välttämistä, vaan myös tahallisen tulkinnallisen puheen käyttöä. Tämä tarkoittaa niin sanomatta jättämistä kuin tietoista harhaan johtamista epämääräisin sanankääntein. Jeesus peräänkuuluttaa rehellisyyttä ihmissuhteisiimme niin puheissa kuin teoissa.

Haasta itsesi puhumaan totta

Kristittyinä Jumala on aina todellinen ja läheinen meille jokaiselle, että puhumme sitten itsemme tai toisten puolesta, on puheemme parempi olla aina yhtä vilpitöntä ja luotettavaa kuin jos puheeseemme liittyisi vala. Kun puheemme on rehellistä – yksinkertaista myöntämistä tai kieltämistä, valaa ei tarvita.

Puhumme siis aina niin kuin olisimme antaneet valan totuuden sinetiksi. Tähän Jeesus seuraajiaan kutsuu: yksinkertaiseen totuudellisuuteen. Yhteiskunta tarvitsee yhä valakäytäntöä, koska suuri osa ihmisistä ei ole tosi kristittyjä eivätkä he näin ollen ole sitoutuneet ehdottomaan totuudellisuuteen. Kristityt sen sijaan eivät tarvitse erityistä valaa keskinäisissä suhteissaan, koska heidän puheensa tulee olla totuudellista valan kanssa ja ilman.

Niin kauan kuin totuus viihtyy huulillamme täyttyy osaltamme Jeesuksen kehotus totuudellisuuteen, kuten myös tämä Mooseksen lain asetus:

”Älkää vannoko väärin minun nimeeni, ettet häpäisisi Jumalasi nimeä. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19.12)

Olemme siis vapaat tekemään valan, jos joku meiltä sitä vaatii ja tiedämme pystyvämme täyttämään valan ehdot niin kuin niissä meitä edellytetään.

Pohjimmiltaan emme kuitenkaan tarvitse valaa tai vannomista totuudellisuuden takeeksi, koska puheemme olkoon aina yhtä totuudellista ja luotettavaa on kyse valasta tai ei. Se on toinen asia, jos toinen osapuoli ei totuudellisuudestamme tiedä ja siksi velvoittaa ’takaamaan’ lupauksemme.

Pyrkikäämme elämässämme totuudellisuuteen niin puheessa kuin teoissa. Herramme Jeesus Kristus valaiskoon meille jokaiselle tien totuudelliseen elämään.

Pohdittavaa

Mitä vala tarkoittaa?
Olenko vapaa valehtelemaan, jos vala ei sido minua?