Sarjamme Israelin tuomareista jatkuu. Tällä kertaa on vuorossa Jefta. Jefta oli kotoisin Gileadista. Jefta hallitsi tuomarina kuusi vuotta vuosina 1078 – 1072 eKr. Hän oli tunnettu sankari, joskaan ei sukujuuriltaan ’virheetön’: ”porton poika”. Vaihtoehtoisesti teksti voidaan kääntää ”majatalon emännän poika”. Hänen isänsä sai perillisiä myös virallisen vaimonsa kanssa. Kun vaimon lapset kasvoivat, pakotettiin Jefta väistymään ’kokoperillisten’ edestä perimisjärjestyksessä ja pakenemaan pois isänsä kodista (Tuom. 11:1-2).

Jefta väistyi ja lähti jatkamaan elämää toisaalle. Jefta pakeni ja asettui asumaan aramilaiselle Tobin alueelle. Hänestä tuli ”joutilaiden miesten” – eli tyhjäntoimittajajoukon johtaja (Tuom. 11:3). Alhaisesta taustastaan ja halveksitusta ’armeijastaan’ huolimatta Jefta oli mitä ilmeisemmin ’selviäjätyyppiä’, mitä kuvaa myös hänestä käytetty sana ’sankari’.

Kun Gilead joutui sittemmin uhatuksi ammonilaisten vihollisten taholta, kelpasi kerran Gileadista karkotetun Jeftan apu kaupunkilaisille. Sen verran tunnettu hän oli sotilaallisista taidoistaan, että kaupungin vanhimmat tulivat pyytämään häntä järjestämään puolustuksen.

On siis ilmeistä, että Jeftan ja hänen miestensä taidot olivat ilmeisen tunnetut, koska Gileadin johtajat kääntyivät hänen puoleensa ammonilaisten uhatessa. Jefta hyväksyi pyynnön ehdolla, että voittoisan taistelun jälkeen hänestä tulisi gileadilaisten päällikkö. Jefta voitti sodan ja valloitti vastustajilta suuren alueen (Tuom. 11:33). Jefta kävi vielä toisen sodan efraimilaisia vastaan ja voitti heidät (Tuom. 12:1-6).

Jos edelliset tuomarit Gideon ja Abimelek herättivät kysymyksiä erikoisten elämänvalintojensa vuoksi, Jefta ei tee siinä poikkeusta. Jefta on varsin ristiriitainen hahmo tuomarina eikä vain alhaisen syntyperänsä vuoksi.

Jeftan sanamagiaa

Jefta muistetaan sangen erikoisesta kertomuksesta. Se on tekstin kertomus Jeftan tyttärestä (Tuom. 11:34-40) tai pikemminkin Jeftan lupauksesta (Tuom. 11:30-31), joka koitui hänen oman tyttärensä kuolemaksi.

Ennen ratkaisevaa taistelua Raamattu sanoo, että ”Herran Henki tuli Jeftan ylle” (Tuom. 11:29). Toisin sanoen tässä Jumala varusti kutsumansa tuomarin ja lähetti hänet matkaan. Varustaminen ja lähettäminen on tässä erillinen tapahtuma lupauksesta, minkä sitten Jeftan kerrotaan antaneen seuraavassa jakeessa. Erillisyyttä vahvistaa se, että ennen lupausta kerrotaan, miten Jefta matkasi kohti ammonilaisten leiriä jo ennen lupausta. Erillisyys on hyvä pitää mielessä, ettei lukija kuvittele Jumalan vaatineen Jeftalta lupausta ’takuuksi’ avustaan.

Jefta teki ennen taistelua täten omaehtoisen – ja sanoisinko ajattelemattoman – valan:

”Jos sallit minun voittaa ammonilaiset, minä lupaan sinulle uhriksi sen, joka ensimmäisenä tulee taloni portista minua vastaan, kun palaan voittajana kotiin. Sen minä uhraan sinulle polttouhrina.” (Tuom. 11:30b-31)

Jumala ei edellyttänyt Jeftalta mitään lupauksia. Tämä lupaus kuuluu pikemmin siihen joukkoon sanoja, joita ihminen menee lupaamaan vahvistaakseen omaa itsetuntoaan tai ’velvoittaakseen’ yksipuolisella lupauksella Jumalaa asettumaan puolelleen.

Sanoisin, että Jeftan ylimielinen ja ajattelematon uho, on sitä arkipäivän ’magiaa’, mitä ihmiset harjoittavat tänä päivänä. Se on magiaa siinä, että tässä ihminen taivuttaa sanoillaan Jumalaa tekemään ihmisen tahtoa. Rukous on luonteeltaan päinvastainen – siinä ihminen asettaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi – ei päinvastoin niin kuin sanamagiassa.

Jeftan sanailu oli oman egon tukemista ja tunnetilan nostattamista Jumalan kustannuksella. Siinä on myös ripaus kunnian varastamista Jumalalta. Nimittäin siinä, kun Jefta julistaa lupauksensa, hän ottaa samalla itselleen kunnian voitosta. Olihan se ’hänen lupauksensa’, jonka edessä Jumala taipui ’hänen’ tahtoonsa!

Varomattoman lupauksen seuraus

Jefta voitti sodan; Jumala antoi hänelle voiton. Se oli voitto, joka oli hänelle taattu jo siinä, kun Jumalan Henki laskeutui Jeftan ylle. Voitolla ei ollut mitään tekemistä Jeftan lupauksen kanssa. Jefta nyt oli vain sattunut tekemään kohtalokkaan lupauksensa sellaisen asian varaan, joka tapahtui Jumalan tahdosta ilman lupaustakin!

Ja kuinka kävikään. Voitokas Jefta palaa kotiin ja kohtaa talonsa portissa ensimmäisenä oman tyttärensä. Tytär oli kaiken lisäksi Jeftan ainoa lapsi ja kertoman perusteella tytär oli jo hänkin aikuisiän saavuttanut. Tytär vietti kahden kuukauden suruajan ystäviensä kanssa vuorilla ja palasi sen jälkeen takaisin, jotta hänen isänsä Jefta sai täytetyksi Jumalalle tekemänsä lupauksen.

Kertomus herättää monia kysymyksiä, koska olihan ihmisuhrit kaikissa muodoissa kiellettyjä Mooseksen laissa. Jeftan ongelmallista lupausta on selitetty usein tavoin.

Yhden selityksen mukaan ongelmallinen sana ’ja’ sanatarkasti käännetyssä tekstissä ”hän on oleva Herran, ja minä uhraan hänet polttouhriksi” pitäisi kääntää ’tai’. Jos portista tulee ensimmäisenä eläin, se annettaisiin polttouhriksi, mutta jos tulija on ihminen, hänet omistettaisiin Herran temppelille. Tämäkään selitys ei ole kelvollinen, koska eipä Herralle polttouhriksi saanut mitä tahansa eläintäkään antaa. Eläimenkin olisi täten pitänyt olla kelvollinen uhrieläin.

Ehkä Jeftan lupausta ei ole syytä edes yrittää selittää pois tekstistä, vaikka kyseessä onkin ihmisuhri. On selvä, ettei Herran temppelissä tehty ihmisuhreja, mutta toisaalta tuomarienaika oli täynnä anarkiaa ja omavaltaista toimintaa muutenkin. Ja kävihän jo Gideoninkin kohdalla selväksi, että niin Gideon kuin kansakin eli jonkinlaisen sekauskonnon keskellä. Kaikki tekivät niin kuin parhaaksi katsovat – ja se varmasti päti myös jumalanpalvelukseen.

Ihmiset harjoittivat niin Herran palvelusta kuin epäjumalanpalvelustakin, joten pakanallisuus rehotti kaikkialla. Jeftan lupauskin oli jo omanlaista magiaa, joten en epäile sitäkään, etteikö tuomarienajan Israelissa olisi harjoitettu sellaisiakin kultteja, joissa uhrattiin ihmisiä jumalille.

Jeftan tytär oli ainakin selvillä kohtalostaan:

”Silloin tytär sanoi hänelle: ’Isä, sinä olet antanut Herralle lupauksen. Tee siis minulle lupauksesi mukaisesti, kun Herra nyt on antanut sinun kostaa vihollisillesi ammonilaisille.’ Hän jatkoi: ’Yhtä asiaa haluaisin sinulta kuitenkin pyytää: suo minulle vielä kaksi kuukautta aikaa. Haluaisin mennä ystävättärieni kanssa vuorille suremaan sitä, että minun on kuoltava näin nuorena.’” (Tuom. 11:36-37)

Jeftan lupaus Herralle kuvastaa Israelin hengellistä tilaa. Edellisissä luvuissa Gideon puhdisti kansan baalien palvonnasta, mutta kohta hänen jälkeensä baalit tulivat taas takaisin (Tuom. 10:6).

Jeftan lupaus ihmisuhrista näyttää karulla tavalla, miten hän aikansa ihmisten tavoin oli kadottanut käsityksen Herran laista ja kuinka pakanalliset tavat olivat saaneet tilaa israelilaisten hengellisyydessä. Hän varmasti toimi parhaan tietämyksensä mukaan, mutta eipä osannut Jefta tehdä eroa pakanajumalan ja Herran palvelemisen välillä. Surullista, eikö totta?

Lupaus on lupaus

Tavalla tai toisella Jefta kuitenkin täytti typeryksissään antamansa lupauksen. Vaikka Jefta nyt näki, minkä mielettömyyden hän oli lupauksen antaessaan tehnyt, hän oli lupauksensa mittainen. Minkä hän oli luvannut valalla vannoen, sen hän myös piti.

”Nähdessään tyttärensä Jefta repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Voi, oma tyttäreni, mikä hirveä onnettomuus! Miksi juuri sinun piti tulla ensimmäisenä minua vastaan! Minä annoin Herralle lupauksen enkä voi sitä peruuttaa.”” (Tuom. 11:35)

Tässä on ainakin jotain oppimisen arvoista meillekin, jotka elämme ajassa, jossa ihmiset pyrkivät luikertelemaan irti lupauksistaan jos vain jonkin porsaanreiän löytävät. Vaikka Jeftan lupaus oli suuri virhe, hän on esimerkillinen siinä, miten hän piti kiinni sanastaan jopa siitä huolimatta, että hän oli tehnyt ehkä elämänsä suurimman virheen lupauksensa myötä.

Jefta ei ottanut sanojaan takaisin, vaan hän kantoi niistä vastuun ja maksoi sanoistaan koko hinnan.

Jos taas tahdomme oppia jotain Jeftan virheestä, saakoon hänen esimerkkinsä meidät varomaan sanojamme. Urheus Jumalan edessä ei edellytä meiltä suuria sanoja, vaan hiljaista luottamusta häneen. Jeftalle olisi vallan hyvin riittänyt, että hän olisi hiljaa luottanut Jumalan voimaan ja käynyt taisteluun hänen Henkensä väkevyydessä.

Niin hän ei tehnyt, vaan valitsi mieluummin itse näyttää suuruutensa. Hän näytti kaikille, miten hänen rohkea lupauksensa Herralle sai jopa ’jumalat’ kääntymään hänen puolelleen. Rohkeus ei ole suuria sanoja ja suuria tunteita. Se on ehkä hyppy tuntemattomaan, mutta se ei ole hyppy uhossa ja omassa voimassa, vaan Jumalan käden suojassa.

Oppia hengellisestä kaaoksesta

Mielestäni hedelmällisempää kuin Jeftan lupauksen kauhistelu tai teologisen ongelman häivyttäminen tekstistä, on katsoa suoraan silmiin Herran liiton opetuksen laiminlyönnistä seurannutta hengellistä kaaosta. Vaikka ilmestysmajan palvelus oli ehkä yhä leeviläisten taholta järjestetty oikein, kansa ei osannut enää tehdä eroa jumalattomien tapojen ja käytäntöjen ja Herran palveluksen välillä.

Sama uhka vaanii meitä, jos emme pidä Jumalan sanaa esillä ja opeta sitä tinkimättä paitsi seurakunnissa ’halukkaille’, myös kodissa lapsillemme. Käytännössä seuraava sukupolvi oppii paremmin sen, mitä heitä kasvattava sukupolvi tekee kuin sen mitä heille sanotaan. Kantakaamme mekin oma vastuumme, jotta Herran tuntemus ei rapaudu omana tai seuraavan sukupolven aikana niin kuin oli Jeftan aikana.

Pohdittavaa

Mitä opin ’sanamagiasta’? Entä lupauksen pitämisestä?
Mitä opin Herran sanan puhtauden vaalimisesta vierailta vaikutteilta?