Aiheemme on tälläkin kertaa rukous. Se on aihe, jota kaikki pitävät tärkeänä, mutta samalla monet meistä joutuvat tunnustamaan heikkoutensa rukoilijoina. Toisaalta jos ihminen ei olisi heikko omassa voimassaan, niin saattaisipa rukoukset jäädä vieläkin harvemmiksi.

Tuntuu siltä, että hyvästä yrityksestä huolimatta rukouksessa vietetty aika jää joko lyhyeksi tai huokaustemme sinnikkyydessä olisi edelleen parantamisen varaa.

Seuraavassa tutustumme esirukoukseen ja muutamiin sitä sivuavaan ongelmaan Jaakobin kirjeen tekstin johdattelemina. Teksti on todennäköisesti entuudestaan monelle tuttu, koska sitä siteerataan monesti saarnoissa, rukouskokouksissa ja laulunsanoissa.

”Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan. Elia oli samanlainen ihminen kuin me. Hän rukoili hellittämättä, ettei sataisi, eikä maa saanut sadetta kolmeen ja puoleen vuoteen. Ja kun hän taas rukoili, taivas antoi sateen ja maa tuotti jälleen hedelmää.” (Jaak. 5:13-18)

Kerta toisensa jälkeen tämä teksti jakaa mielipiteet, ja niin se varmaan tekee tälläkin kertaa.

Jaakobin kirje

Kirjeen kirjoittaja on Jaakob, joka mitä todennäköisemmin oli Herramme Jeesuksen vanhin veli. Hän palveli kirjeen kirjoittamisen aikana Jerusalemin seurakunnassa (Jaak. 1:1; Ap. t. 15:13).

Kirje on osoitettu kahdelletoista hajaannuksessa elävälle heimokunnalle (Jaak 1:1), mikä alun perin on tarkoittanut hajaannuksessa eläviä juutalaisia, mutta tässä yhteydessä se tarkoittaa juutalaiskristittyjä.

Kirje on sisällöltään hyvin käytännöllinen ja se painottaa hyviä tekoja elävän uskon merkkinä (Jaak. 2:17-18). Jopa monet suuret teologit, kuten Luther, ovat kokeneet Jaakobin kirjeen uskon teologia ristiriitaiseksi Paavalin vanhurskautusopin kanssa, koska Jaakobin kirje käytännöllisenä kirjeenä tuntui painottavan tekojen osuutta liiaksi uskon rinnalla.

Jaakob ei kuitenkaan kirjeessään väitä, että Jumala vaatisi Kristuksen sovitustyön ja pelastavan uskon lisäksi hyveellistä vaellusta ja ylimääräisiä uskontekoja ihmisen pelastukseksi. Kun siis Jaakob puhuu käytännön teoista ja kehottaa uskovia tekemään hyvää toinen toisilleen, kyse ei ole teoista uskon edellytyksenä, vaan päinvastoin Jaakob painottaa tekojen olevan uskon vaikutusta.

Jumalan tahdon mukaiset teot eivät ole pelastuksen vaatimus, vaan päinvastoin ne ovat merkki siitä, että Jumalan uusi elämä vaikuttaa uskovassa. Kyse on hedelmästä, jota usko saa aikaan uskovassa. Jaakobin kirjeen uskon tekojen periaatteen voi kiteyttää kirjettä itseään lainaten näin:

”Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko ilman tekoja on kuollut” (Jaak. 2:26).

Tällä Jaakob ei tarkoita, että hyvät teot olisivat ehto pelastukselle, vaan hän käsittää Jumalan mielen mukaisen elämän olevan seuraus elävästä uskosta eli Jumalan uudistava vaikutus uskovassa.

Kun siis luemme Jaakobin kirjettä, on hyvä pitää mielessä tämä Jaakobin uskon ja tekojen järjestys, jotta emme tahattomasti tulkitse häntä väärin. Jaakobin kirje on ensisijaisesti käytännöllinen – ei teologinen.

Rukous kärsimyksessä ja hyvillä mielin

Varsinainen tekstimme on kirjeen loppupuolelta sen viimeisestä jaksosta, johon Jaakob on kerännyt joukon kehotuksia eri aiheista, kuten suhtautumisesta rikkauteen (Jaak. 5:1-6), kärsivällisyydestä kärsimyksessä (Jaak. 5:7-11), valan tekemisestä (Jaak. 5:12) ja vastuusta eksyneestä veljestä (Jaak. 5:19-20). Tämän kertaisen tekstimme aihe on uskossa lausuttu rukous – erityisesti esirukous (Jaak. 5:13-17).

Jaakob aloittaa käsittelyn esittämällä kolme väitettä: ”jos joku teistä kärsii”, ”jos joku on hyvillä mielin” ja ”jos joku teistä on sairaana”.

Monet englanninkieliset Raamatut ovat kääntäneet väitteet kysymyksen muotoon, kuten ”kärsiikö joku teistä?”, ”onko joku teistä hyvillä mielin?” ja ”onko joku teistä sairaana?”

Kaikkiin kolmeen esitettyyn ’väitteeseen’ tai kysymykseen on yksi ja sama ratkaisu. Jos siis joku vastasi johonkin näistä kysymyksestä ’kyllä’, hän tiesi, mikä on parasta, mitä asialle voi tehdä. Nimittäin ratkaisuksi kelpaa yksi sama asia: rukous.

Kärsimyksen hetkellä – on kärsimys sitten ruumiillista, hengellistä, sosiaalista, taloudellista, jne. – Jaakob kehottaa rukoilemaan. Samoin hyvinä aikoina hän kehottaa rukoilemaan, kiittämään Jumalaa. Eli on hyvät tai huonot ajat, on tärkeää säilyttää rukousyhteys Herraan. Rukous ei siis ole suoritus Jumalalle, vaan Jumalan lahja ihmiselle yhteydenpitoa varten. Emmehän me ystäviimmekään pidä yhteyttä vain hädän hetkellä, vaan ystävien kesken vietetty aika on laatuaikaa ihan milloin vain.

Vastaavasti, kun joku on hyvillä mielin, ei hän silloinkaan arkielämässä kätke onneaan, vaan mieluusti jakaa sen toisten kanssa. Sama pätee jumalasuhteessa. Kiitoksemme kuuluu Jumalalle ja olemme etuoikeutetut saadessamme armon kiittää ja ylistää häntä ja hänen hyvyyttään.

Rukous sairaana

Eli olemme sitten kärsimyksessä tai kiitolliset elämästämme, meidän on syytä rukoilla, koska se on Jumalan lahja meille. Entäpä sitten kolmas kysymys: ”onko joku teistä sairaana?

Jostain kumman syystä Jaakob antaa huomattavasti yksityiskohtaisemman ohjeen kolmatta tilannetta varten, kun joku on sairaana. Hän kirjoittaa näin:

”kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan.” (Jaak. 5:14)

Tämä kolmas ohje on hämmästyttänyt lukijoita kerta toisensa jälkeen, mutta kysymys ei ole tässäkään mistään mystisestä asiasta. Avain kolmannen väittämän tulkintaan löytyy nimittäin Jaakobin kirjeen käytännöllisestä luonteesta, josta edellä lyhyesti mainitsin. Nimittäin Jaakob käytännön miehenä ymmärtää, että jos joku on vakavasti sairas, hän ei tuolloin itse jaksa rukoilla saati tulla seurakunnan tilaisuuteen. Tällöin seurakunnan vastuunkantajien velvollisuus on puolestaan mennä sairaan luo ja rukoilla hänen puolestaan. Tämä jos mikä on hyvien tapojen ja veljesrakkauden mukaista ”kaveria ei jätetä” -henkeä.

Sairaan voiteleminen öljyllä ei tarkoita viimeistä voitelua, vaan öljyn käyttö tässä tilanteessa oli perusteltua kahdesta jälleen käytännöllisestä syystä. Ensinnäkin öljy oli yksi vanhimmista tunnetuista lääkkeistä. Sitä käytettiin haavojen puhdistamiseen (Luuk. 10:34), päänsäryn hoitoon sekä lääkkeenä moniin tunnettuihin tauteihin.

Toinen mahdollinen syy oli öljyn käyttö uskon apuna (uskonkappaleena), ulkoisena symbolina Jumalan Hengen parantavasta työstä (Mark. 6:13). Oli öljyn merkitys tässä kumpi tahansa tai kummatkin yhdessä, voiteleminen ulkoisena tekona ei ollut vanhinten tärkein tehtävä sairaan luona, vaan he olivat tulleet ensisijaisesti rukoilemaan sairaan puolesta. Tekstihän painottaa:

”…ja rukoilkoot hänen puolestaan,”

Rukous oli se väline, jota Jaakob kehotti seurakuntaa siis tässäkin kohden käyttämään. Jaakob ei velvoittanut vanhimpia parantamaan sairasta, vaan kantamaan hänet rukouksin Jumalan kasvojen eteen. Jos siis sairaan oli määrä parantua, hän parantui vain ja ainoastaan Jumalan tahdosta, tekivät vanhimmat hänen luonaan sitten mitä tahansa.

Ohjeita esirukouksesta

Jaakobin jakeessa 15 antama suora seuraus sairaan puolesta rukoilemisesta on näennäisestä yksinkertaisuudessaan huolimatta vaikea sovittaa käytäntöön yleisenä periaatteena. Jaakob kirjoittaa:

”ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi.” (Jaak. 5:15)

En lähtisi pelkästään tämän jakeen perusteella esittämään teorioita rukoilijan uskon vahvuudesta tai määrästä. Mieluummin totean rukouksen lähtökohdan olevan aina uskossa Herraan Jeesukseen Kristukseen henkilökohtaisena pelastajana ja elämän Herrana.

Jos rukoilija ei usko Herraan Jeesukseen pelastajanaan, miksi hän uskoisi hänen parantavan hänet? On absurdia ajatella, että joku uskoisi Herran parantavan hänet kyllä fyysisesti, vaikka hän ei uskoisi Herran parantavan häntä hengellisesti. Kannattaa edelleen muistaa, että tekstissä käsitellään edelleen esirukousta sairaan puolesta, joten rukoilijan uskosta puhuttaessa tarkoitetaan sairaan luokse saapuneita vanhimpia – ei vuoteessa makaavaa sairasta.

Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta Jaakobin ohjeessa esirukouksesta on epäsuora sairauden ja synnin rinnastaminen toisiinsa:

”…parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi.” (Jaak. 5:15b)

Muistathan, että Jaakob kirjoitti kirjeen alkujaan juutalaiskristityille, joiden juuret olivat vahvasti juutalaisuudessa. Vanhan testamentin profeetat käyttivät parantumista sairaudesta kuvana synnistä parantumisesta. Samoin juutalainen kirjallisuus yhdisti sairauden ja synnin toisiinsa, koska syntiinlankeemuksen kautta sairaus ja kuolema tuli ihmisen kautta maailmaan. Juutalaisen ajattelun mukaan ilman syntiä ei olisi sairauttakaan.

Jaakob ei siis viittaa synnin ja sairauden suoraan syy-yhteyteen. Hän ei väitä, että kaikki sairaus olisi seurausta tietystä synnistä. Hän päinvastoin ottaa aiheen esille siksi, että hän tiesi juutalaiskristittyjen joukossa olleen niitä, jotka ajattelivat sairauden olevan merkki tunnustamattomasta synnistä.

Jaakobin näkökulma on tässäkin hyvin käytännöllinen. Hän ei tarkoita perustaa uutta oppia sairauden ja synnin vuorovaikutuksesta, vaan hän painottaa, että ruumiillisen terveyden lisäksi tulee aina muistaa rukoilla myös hengellistä terveyttä. Jaakob siis osoittaa, että rukouksen kautta on mahdollista saada Herralta jotain paljon parempaa kuin terveys: Herra antaa sairaan synnit anteeksi. Syntien anteeksianto ei vaikuta elämämme laatuun vain tässä ajassa, kuten fyysinen terveys, vaan sen vaikutus kantaa ikuisuuteen saakka. On jokin synti ollut syy sairauteen tai ei, jokainen on alati jatkuvan anteeksiannon tarpeessa.

Etsi mieluummin syntien anteeksiantoa kuin syntejä

Tämä on hyvä myös sivustakatsojan muistaa. Nimittäin jos vaikkapa ’sattuisimme mukamas tietämään’, minkä synnin tähden veli tai sisar sairastaa, tiedämme täten myös, että rukouksessa Herra on antanut sen hänelle anteeksi – olemme sitten itse pystyneet niin tekemään tai emme.

Sen sijaan, että mielessämme arvuuttelemme seurakuntalaisten helmasyntejä, tehtävämme on kantaa heitä esirukouksin. Seuraavassa jakeessa Jaakob korostaa, kuinka jokaisen tulee mieluummin tunnustaa helmasyntinsä itselleen ja toisille (Jaak. 5:16) kuin jäädä pohtimaan: ”Mitä pahaa tuo on tehnyt, kun noin sairastaa?” Olkaamme mieluummin rehellisiä vajavaisuutemme suhteen kuin että ’herkuttelemme’ hiljaa supisten toisten ongelmilla ja synneillä. Jos kaikki uskovat ovat rehellisiä toinen toisilleen vajavaisuudestaan, loppuu itsevanhurskauden ja ylpeyden naamiaiset siihen paikkaan.

Aivan liian usein seurakunnassa yhteen kokoontuneet ihmiset näyttävät niin synnittömiltä ja puhtailta, ettei kukaan uskalla edes mainita sanaa synti. Tämä on merkki siitä, että joko pyhitys on vallannut alaa seurakunnan keskellä merkillisen täydellisesti tai sitten itse kullakin on omat ’luurankonsa kaapissa’ odottamassa paljastumistaan. Usko kuitenkin, että jos olemme rehellisiä itsellemme, tiedämme varsin hyvin, ettei itsellämme ole pienintäkään syytä sättiä muita, koska omassa pesässäkin on vielä tekemistä.

Edellisen valossa Jaakobin kehotus on edelleen ajankohtainen:

”Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.” (Jaak. 5:16)

Tässä Jaakob tarkoittaa parantumisella ennen kaikkea parantumista synnistä, kuten aiemmin totesimme.

Kantakaamme siis yhdessä asiamme Herran eteen, jotta voimme ’parantua’ ennen kaikkea synneistämme, mutta toki myös muista sairauksista.

Esimerkkejä rukouksesta

Rukousta käsittelevän opetuksen lopuksi Jaakob antaa vielä esimerkin Eliasta, Jumalan profeetasta, jonka harras rukous sai Israelin kevät- ja syyssateet taukoamaan 3 1/2:n vuoden ajaksi (1. Kun. 17:1-7; 1. Kun. 18:41-46). Kun Elia sittemmin Jumalan kehotuksesta vihdoin rukoili uudelleen sadetta, Jumala antoi sateiden jälleen alkaa.

Esimerkki kertomuksessa Elia ei pyytänyt sadetta taukoamaan itsekkäistä syistä tai korottaakseen profeetan virkaansa kuninkaan hoviprofeettana. Elia rukoili, koska Herra oli asettanut hänet rukoilemaan.

Elian hartaan rukouksen tarkoitus oli valmistaa olosuhteet suotuisiksi, jotta myöhempi sateen ihme korottaisi Jumalan nimen juutalaisten palvoman Baalin nimen yläpuolelle. Täten Elia rukoili kansalleen tällä tavoin parannusta synnistä. Hän oli esirukoilija, tavallinen ihminen, aivan niin kuin mekin. Elia ei ollut yli-ihminen, vaan hänelläkin oli heikot hetkensä, mutta Jumala piti huolen palvelijastaan epäuskon hetkinäkin (1. Kun. 19:1-18). Ja näin Herra tekee yhä tänään. Esirukouksen perimmäinen tarkoitus on kirkastaa Herraa.

Jaakob antoi oheisen esimerkin Eliasta muistutukseksi rukouksen voimasta lukijoilleen (Jaak. 5:17-18). Uskon viestin menneen perille kaikessa lyhykäisyydessään, koska toki juutalaiskristityt toki tunsivat profeetta Eliaa koskevat kirjoitukset hyvin.

Jos kertomus on sinulle outo, kannattaa se kerrata vaikkapa opettavaisena iltalukemisena (1. Kun. 17:1, 18:41-46).

Kertomus näyttää todeksi opetuksen, johon koko käsittelemämme teksti tähtää:

”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan” (Jaak. 5:16)

Älkäämme siis milloinkaan aliarvioiko rukouksen voimaa ja merkitystä.

On kyse sitten sairaudesta, synnistä, ilosta tai murheesta, aina on rukouksen ja etenkin esirukouksen aika. Voisin kertoa tähän itsekin monen monta kertomusta siitä, miten esirukoukset ovat kantaneet minua ja perhettäni eteenpäin. Mutta ne pienet väläyksen omaiset muistot näistä toteutuneista rukousvastauksista ovat vain pienen pieni osa siitä kaikesta, mitä esirukous on meidän kunkin elämässä saanut aikaan. Nimittäin en osaa edes ajatella, miten monessa esirukoukset ovat minuakin kantaneet asioissa, joista en edes tiedä.

Lopuksi

Toivon, että Jaakobin opetus uskossa rukoilemisen voimasta ja esirukouksesta saavuttaa myös meidät. Uskon, että jokaisella on opittavaa niin rukoilemisesta, esirukouksesta kuin myös suhtautumisesta lähimmäisten synteihin.

Muistakaamme toinen toisiamme rukouksin ja tukekaamme näin toisiamme veljinä ja sisarina. Kukaan meistä ei ole synnitön, joten älkäämme kuiskutelko toistemme selkien takana ja tehkö näin itsekin syntiä heitä kohtaan. Ja antakaamme toinen toisillemme anteeksi, jos kerran Herrakin on armahtanut meitä ja parantanut meidät ’synnin sairaudesta’ ja synnin meihin viiltämistä haavoista.

Eli lyhyesti sanoen: rakastakaamme toisiamme sillä rakkaudella, millä Herra Jeesus meitä rakastaa. Annetaan tämän rakkauden näkyä myös rukouselämässämme Jaakobin tekstin esimerkkien tavoin. Muistakaamme toinen toisiamme rukouksin niin yhdessä rukoillessamme kuin yksinäisyydessäkin.

Pohdittavaa

Onko sairaus merkki sovittamattomasta synnistä?
Mikä on tärkein parannettava sairaus?
Olenko minä syyllistynyt juoruamaan toisten synneistä?
Onko minulla siihen oikeasti varaa?